Notkeus mielletään usein ominaisuudeksi. Osittain onkin, mutta notkeutta voi myös harjoitella. Ikäkään ei välttämättä ole este, mikäli kropassa ei ole fysiologisia rajoitteita. Sinnikkyttää ja kärsivällisyyttä sen sijaan vaaditaan. Esimerkiksi spagaatin onnistuminen käy harvoin nopeasti, mutta säännöllisellä ja sopivalla harjoittelulla onnistumisen todennäköisyys kasvaa. Nim. Opin spagaatin n. 25-vuotiaana tankotanssitunneilla. -En siis tipahtanut tangolta spagaattiin. Tätä ennen olin harjoitellus spagaattia jo lapsena, mutta heikoin tuloksin.

Usein kuulen lauseen ”ei onnistu koska olen liian kankea”. Se voi olla lähtökohta, mutta ei välttämättä sama kuin ettei onnistuisi koskaan. Toki jossain vaiheessa raja voi tulla vastaan, mutta rajan olemassaolo ja sijainti selviävät harjoittelemalla. Voin todeta saman jos minulle näytetään rytmisen voimistelun asentoja ja kehotetaan tekemään sama. Jos sen sijaan otan näkemäni asennon tavoittelemisen osaksi harjoittelua ja harjoittelen oikein, illman mutkia matkassa (esim. tapaturmat tai muut harjoittelua vaikeuttavat tekijät), tiedä häntä vaikka edistyisin ainakin. Olen skeptinen pääsisinkö esim. needlen, jossa voimistelija on lähes kaksinkerroin. Kun näitä ns. ääriliikkeitä (ei poliittisessa mielessä) lähdetään harjoittelemaan, kannattaa niiden harjoittelemiseen kuitenkin perehtyä huolellisesti.

Turvallisuus: Hyväksy lähtötasosi ja annakehosi päättää

Jos haluat oppia spagaatin, huolellisen lämmittelyn jälkeen kokeile spagaattia. Kyllä, voi olla edes askelkyykky ei onnistu. Se ei ole maailmanloppu. Se on lähtötasosi, eikä siinä ole mitään hävettävää. Oikeastaan päinvastoin. Mitä enemmän kehitystä lähtötasoon nähden tapahtuu, sen suurempi muutos on. Kun lähtötaso on selvinnyt, kannustaisin rohkeasti ottamaan kuvia jatkoa varten.

Oli lähtötaso mikä tahansa, en suosittele jatkuvasti miettimään miten pitkä matka tavoitteeseen on. Jos sen juuri ja juuri askelkyykkyä varten vaadittavankin asennon tekeminen tuntuu äärimmäisen epämukavalta, kokonaisen spagaatin ajatteleminen ei välttämättä kohota itsetuntoa. Suosittelen enemmänkin keskittymään itse matkaan ja sen aikana tapahtuneeseen kehitykseen. Vaikka seuraavana päivänä samainen asento ei näyttäisi muuttuneen ainakaan peilikuvan perusteella, tekeminen voi tuntua erilaiselta. Myös se on kehitystä.

Anna kehosi päättää jokaisella harjoituskerralla mihin se pystyy. Vaikka spagaattiin olisi matkaa ja haluaisit sen onnistuvan pian, laskeudu sen verran alas kuin onnistuu. Kokeile hieman rajoja, eli menisikö tästä hieman pidemmälle. Älä kuitenkaan yritä väkisin saada venytystä pidemmälle. Notkeus lisääntyy harjoittelemalla, mutta yrittämällä väkisin voi tulla takapakkia.

Huolellinen lämmittely

Tämän pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta ei vain ole. Vaikka olen vuosia tehnyt notkeusharjoituksia, joskus myönnän hätäileväni lämmittelyn kanssa. Se, mihin huono lämmittely voi johtaa, riippuu monesta tekijästä. Ehkä eniten siitä, mitä olet tekemässä suhteessa tasoosi. Revähdykset yms. mukavat ”pikku” krempat ovat sen verran hitaasti paranevia, että suosittelen (kokemuksesta) suhtautumaan niiden riskiin vakavasti. Vaikkei huolimaton lämmittely sellaiseen johtaisi, liike tuntuu vähintäänkin epämukavalta. No, harvoin notkeusharjoitukset tuntuvat ainoastaan mukavalta..

Lämmittelyn ideana on siis valmistaa kehoa itse harjoitteluun. Tämä vaatii mm. lämpimiä lihaksia ja liikkuvuutta. Lämpöä lihaksiin saa esimerkiksi kevyellä hölkällä, naruhyppelyllä ym. sopivasti sykettä nostavalla liikunnalla. Yksinkertaisimmillaan ideana on saada veri kiertämään. Liikkuvuutta lisääviä lämmittelyliikkeitä ovat esimerkiksi jalanheitot, kiertoliikkeet (esim. lonkka, olkapäät yms.), aaltoliikkeet selälle (pyöreäksi ja kaarelle vuorotellen) tai liikesarjat. Itse olen suosinut joogasta tuttua ”aurinkotervehdystä”.

Tunnista oikeanlainen ja vääränlainen kipu

Jos olet vasta aloittanut venyttelyn ylipäänsä, ei venyttely välttämättä tunnu mukavalta. Venyttelyn yhteydessä tuntuva kipu kuuluu asiaan, mutta ns. oikeanlaista kipua oppii sietämään ja ajan kanssa se monen mielestä alkaa tuntua jopa hyvältä. Lihas lämpenee ja muuttuu elastisemmaksi.

On kuitenkin tärkeää oppia tunnistamaan kivut toisistaan. Mitä aktiivisemmin liikkuu, kivusta valitettavasti tulee tuttu kaveri. Kipuja on myös erilaisia, ja kertovat eri asioista. Venyttelyn yhteydessä tuntuvat kipu on asiaankuuluvaa, ja menee yleensä nopeasti ohi venyttelyn yhteydessä. Kovan treenin jälkeinen lihasjumista tuleva kipu on myös omanlaistaan. Jos taustalla on esimerkiksi rasitusvamma jokin muu varoittava kipu, on kipu omanlaistaan. Kipujen tunnistaminen on tärkeää siksi, että kivun laatu kertoo onko harjoittelussa jokin pielessä. Myös notkeusharjoittelussa on siis tärkeää opetella tunnistamaan millaisesta kivusta on kyse. Mikäli mikä tahansa kipu on sellaista mistä et ole varma, kannustan varovaisuuteen ja kehon antamien merkkien seuraamiseen.

Riittävän usein ja säännöllisesti

Notkeudessa kehittyminen vaatii paljon työtä, mutta ei (mielestäni) välttämättä pitkiä venyttelyhetkiä. Koska erityisesti nykyään en voi vauvan hereilläoloaikana tehdä pitkiä treenihetkiä, olen päässyt lähelle raskautta edeltävää tasoa harjoittelemalla muutaman kerran päivässä lyhyempiä aikoja.

Minulla ei ole liikunta-alan koulutusta, mutta pitkäaikaisena harrastajana ja harjoittelijana koen säännöllisyyden oleellisemmaksi kuin kerralla tapahtuvan harjoitteluajan. No, esimerkiksi spagaatti molemmilla puolilla sekä selän notkeusharjoitteet vaativat useamman toiston, mutta aikaa ei tarvitse käyttää kuin esimerkiksi 5-10 minuuttia kertaa kohden. Toisaalta tämä saattaa olla makukysymys.

Dynaaminen harjoittelu ja liikesarjat

Tankotanssin yhteydessä innostuin kokeilemaan notkeustreeniä niin, että luovuin pitkäkestoisista epämukavista staattisista venytyksistä. Dynaaminen lienee hienompi nimi ”pumppaavalle” liikkeelle. Esimerkiksi spagaattia harjoitellessa liikettä voi harjoitella käymällä niin alhaalla kuin pääsee mutta lyhyesti. Näin voidaan päästä spagaattia lähemmäksi ilman pitkäkestoista venyttelyä. Toki niitäkin on hyvä tehdä säännöllisesti, mutta ns. dynaaminen harjoittelu toimii myös hyvin. Itse opin spagaatin laskeutumalla siihen pyörähdyksestä eli spinnistä tangolla. Menin spagaattin sen verran kuin pääsin. Suureksi yllätyksesti spagaatti onnistui ensimmäisen kerran elämässäni.

Notkeusharjoitteita voi myös liittää muuhun harjoitteluun samalla idealla: esimerkiksi spagaatissa käydään sen verran kuin pääsee, ja riittävä määrä toistoja vie vähitellen lähemmäksi. Yksi suosikkini on punnerrus-spagaatti-punnerrus-spagaatti jne. Myös joogasta tutussa ”aurinkotervehdyksessä” voi kätevästi harjoittaa selän liikkuvuutta osana liikesarjaa.

Tarkastele edistystä korkeintaan viikkotasolla

Kehitys notkeusharjoittelussa voi tuntua välillä todella hitaalta. Tästä syystä kehitystä ei kannata miettiä päivittäin, vaan tarkastella esimerkiksi 1-2 viikon välein. Kuukausi voi olla melkein paras. Kehitystä voi seurata esimerkiksi valokuvaamalla. Mikäli harjoittelu on säännöllistä, mahdollinen kehitys näkyy yleensä pidemmällä aikavälillä. Parhaiten kehityksen näkee vertaamalla kuvia voisiinsa.

Joskus on myös kausia, joina kehitystä ei syystä tai toisesta tule. Vaikka notkeutta voi usein harjoitella, jokaisen keholla on rajansa. Monissa taidoissa osa-alueesta riippumatta kehitys voi myös saavuttaa sellaisen pisteen, jonka jälkeen kehitys yksinkertaisesti hidastuu. Tulee vain raja vastaan. Voi olla, että vika voi olla harjoittelutyylissäni, mutta joskus mietin ovatko lonkkani sen malliset ettei esim. sivuspagaatti tule koskaan onnistumaan. Toisaalta harjoittelu on lisännyt liikkuvuutta suhteessa lähtötasoon.

Notkeusharjoittelussa ei tarvitse pyrkiä sirkustason suorituksiin, eikä välttämättä käyttämiini esimerkkeihin eli spagaattiin ja siltaan. Venyttely ylipäänsä kannattaa kehon hyvinvoinnin edistämiseksi ja ylläpitämiseksi. Toisaalta notkeusharjoitukset antavat mukavaa lisähaastetta ja konkreettisia tavoitteita. Lisäksi niillä voi hieman kyseenalaistaa ajatusta ”olen liian vanha, ei onnistu enää”.

Vinkkejä notkeustreeniin löytyy myös Instasta nimimerkillä aliisa_85

Jo ennen äidiksi tulemista arkeni oli varsin organisoitua myös ns. vapaa-aikana: heräämisaika, nukkumaanmenoaika, työaika, treeniaika, ruoka-ajat, ruutuaika jne. Suuri osa päivistä oli tarkoin organisoituja kellonaikoja myöten. Onko kyseessä taas yksi kontrolliin ja järjestykseen addiktoinut? -Kyllä ja ei. Pidän järjestyksestä ja rutiineista. Ne tuovat turvaa, ja saan asiat hoidettua. Tämä taas vähentää stressiä.

Taustalla tällaiseen elämäntyyliin on toinenkin tekijä: epilepsia. Kuluneina vuosina kohtaukset ovat pysyneet hyvin kurissa lääkityksellä, mutta myös elämäntavoilla. elämääni.Todennäköisesti sain ensimmäisen grand mal -tyyppisen kohtauksen 2007. Tästä ei ole tarkkaa tietoa, sillä kohtaus tuli puhelinsoiton aikana. Seuraava tuli 2010. Tämän jälkeen kohtauksia tuli säännöllisesti, tietenkin julkisilla paikoilla. Milloin lenkkipolulla ja milloin silloisen asuinpaikkani ruokakaupassa. En saanut bonuspisteitä.

Voin rehellisesti myöntää, etteivät silloiset elämäntapani tukeneet kohtausten pysymistä poissa. Tosin sopivan lääkityksen löytäminen oli myös vaikeaa. Viides lääke toimi ja piti kohtaukset poissa niin pitkään että lääkitys saatettiin jättää pois. 2019 keväällä tuli uusi kohtaus, ja lääkityksestä pysyvä. Sen jälkeen kohtaukset ovat pysyneet poissa. Tämä kuitenkin vaatii eri asioiden huomioimista.

Nukkuminen

Tämä on ehkä tärkeintä lääkkeiden ottamisen lisäksi. Liian pitkään jatkunut unenpuute on näyttänyt olevan provosoiva tekijä. Hieman surkuhupaisaa on, että unenlahjani ovat iän myötä heikentyneet. Ns. oikeita unilääkkeitä en onneksi ole joutunut käyttämään. Koska nukkumiseen oli kiinnitettävä huomiota jo ennen vauvaa, ainakaan unen merkityksen suhteen ei tarvinnut käydä minkäänlaista kantapään kautta opittavan tiiviskurssin sisältöä.

Juniori on onneksi melko hyvä nukkuja. Toisaalta olen vetänyt hänen nukkumisestaan ja nukkumisrutiineistaan tiukkaa linjaa. Onneksi siitä on ollut hyötyä, sillä jokaisen vauvan kohdalla ei näin ole. Miksi alan kirjoittaa lapsen nukkumisesta? -Koska meidän nukkumisemme kulkevat käsi kädessä. Yksittäiset heräämiset tai edes huonosti nukutut yöt eivät haittaa, mutta useampi alkaa tuntua.

Oli arki tai pyhä, nukkumaanmenoaikamme muuttuvat lähinnä aikaisempaan suuntaan. Osan mielestä saatan kuulostaa suorastaan neuroottiselta, kun myös päiväsaikaan asioiden tulee tapahtua tiettyyn aikaan. Pienet muutokset eivät haittaa, tekevät välillä hyvääkin. Uni on meille molemmille tärkeää. Kumpikaan meistä ei vain nukahda, vaan tarvitsemme ennakoivat rutiinit sekä oikean ajoituksen. Ja kyllä, olen testannut ns. vapaampaa tyyliä.

Tylsää ja tiukkapipoista? Ymmärrän täysin jos jonkun mielestä näin on. Epileptikolla pelissä kuitenkin paljon muutakin kuin tummat silmänaluset. No, minulla on ollut sellaiset jo syntyessä ja ne pysyvät unimäärästä riippumatta. ”Onneksi” on paljon ihmisiä vauvasta vaariin (onko tälle sukupuolineutraalia ilmaisua jos joku sellaista toivoisi?) joiden nukkuminen on todella riippuvaista rytmistä ja rutiineista. En siis ole ainakaan ainoa jolla uni häiriintyy herkästi.

Illalla ei mitään sykettä nostavaa liikuntaa, korkeintaan venyttelyä

Ateriarytmi ja riittävästi energiaa

Kohtauksia tuli useammin erityisesti anoreksia-aikoina kropan ollessa sekaisin energiavajeen vuoksi. -Mikä yllätys? En myöskään ollut erityisen motivoitunut toipumisessa. Lääkkeiden ottaminen taisi olla ainoa mihin panostin. Vaikka menneitä on turha surkutella jälkeenpäin, välillä sitä tosiaan ihmettelee miten älytöntä oma toiminta oli. Jos olisin ollut 14-15 -vuotias, ymmärtäisin paremmin. Mutta n. 26-vuotiaalta sellainen järjenjuoksu tuntuu käsittömättömältä vaikka miten olisi ollut sairas.

Oppia ikä kaikki. Riittävän energiamäärän ja säännöllisen ateriarytmin merkityksen oppiminen vei pitkään. Nykyään pidän tarkasti huolta siitä, että jääkaapista löytyy aina ns. kunnon ruokaa. Riittävä energiansaanti vaikuttaa kohtausten pysymiseen poissa sekä suoraan että mutkan kautta. Jos ravintoa tulee liian vähän suhteessa kulutukseen, kroppa voi mennä jälleen sekaisin ja kohtausten riski kasvaa. Energiavaje heikentää myös unenlaatua.

Nukkumaanmenoaikojen lisäksi minulla on myös selkeät ruoka-ajat ja ruokamäärät. Ruokamäärät eivät tarkoita ”korkeintaan tämän verran”, vaan ”vähintään tämän verran”. Eli minun on syötävä vähintään tietty määrä, ja lisää jos suinkin menee. Ongelmani on tosiaan se, että syön herkästi liian vähän jos en pidä tiukkaa linjaa. Panostan ns. kunnon ruokaan ja lautasmalliin. Koska liikun paljon, (hyviä) hiilihydraatteja on enemmän.

Tai sitten ”vähän” lisää raejuustoa sosekeittoon.. ts. n. koko purkillinen?

Fyysinen palautuminen

Liikun paljon ja tykkään liikkua. Ennen lapsen syntymää minua varoiteltiin ”odotas vaan” -alulla siitä, miten liikkuminen vähenee lapsen kanssa. Osalle näin varmasti käy, ja heistä riippumattomista syistä. Minulle kävi miltei päinvastoin. Tuntuu että lapsen kanssa liikkuminen on lisääntynyt. Toki mukana on jääharjoittelu, off-ice -harjoittelu sekä notkeusharjoittelu sen mukaan kuin pääsen. Vaunulenkkien ohessa tulee pysähdyttyä tekemään tiettyinä päivinä eri harjoituksia kuntoilupaikoille. Vaunulenkki takaa myös Juniorille riittävät päiväunet.

Koska liikuntaa tulee päivässä aika paljon, joudun kiinnittämään tarkasti huomiota palautumiseen. Jos keho ei palaudu, sillä on vaikutus kuin liian vähäisillä unilla tai ravinnolla: kehoa viedään äärirajoille, mistä se ei liioin tykkää. Kehon lisäksi aivonikaan eivät sellaisesta pidä. Jos provokaatiota tulee liikaa ja liian pitkään, aivot protestoivat ”ukkosmyrskyllä” eli grand mal -kohtauksella. Saan kirjaimellisesti sätkyn.

Välillä pitää ”harjoitella” ulkoilua esim. kirjaimellisesti hyvän sään aikaan ilman ajatustakaan kuntoilusta..

Alkoholi

Lopetin alkoholin käytön jo ennen raskautta. Taustalla ei ollut ajatus raskauden edestauttamisesta, vaan avoliitto alkoholistin kanssa. Kirjaimellisesti siinä alkoi tulla viimeinen pisara vastaan. En toki pahastuisi jos alkoholin käytössä nollalinja olisi tullut ilman mainittua kokemusta. Vuosien mittaan määrät olivat vähentyneet, mihin osaltaan ikäkin vaikuttaa. Täti ei enää jaksanut…

Ns. kohtuukäyttö ei vaikuttaisi, mutta lapsen kanssa olen vetänyt tiukempaa linjaa monestakin syystä. Koska olemme suurimmaksi osaksi pojan kanssa kaksin, minun on pysyttävä 100%:sesti operatiivisessa kunnossa. Olen myös laiska pitämään kirjaa. Koska imetän, en viitsi katsoa kellosta ja laskea koska voin imettää. Juniorille ei myöskään menisi läpi toteamus ”odota vielä puoli tuntia, sitten saat maitoa!”. Ja sitten epilepsia. Vaikka kyse olisi pienestä määrästä, se heikentää mm. unenlaatua, mikä taas on provosoiva tekijä. Eli ”non-kippis” vaan!

”Ethän sä edes näytä sairaalta!”

Kenties, todennäköisesti. Tämä ärsyttävän säännönmukainen elämäntyyli ei tunnu kuitenkaan liian rajoittavalta. On asioita joita en oikeastaan osaa edes kaivata enää. No, joskus sitä miettii miltä tuntuisi jos voisi vain nostaa jalat pöydälle, olla katsomatta kelloon, valvoa niin kauan kuin huvittaa jne. Toisaalta tykkään säännöllisyydestä ja se helpottaa vauva-arkea.

Koska epilepsia kuuluu sairauksiin jotka eivät näy ulospäin, sen vaikutuksia arkeen ym. elämään on vaikea hahmottaa. Joskus kollega kummasteli ”eikai sulla ole epilepsiaa, ethän sä edes näytä sairaalta!”. En loukkaantunut tästä, oikeastaan ihan looginen ajatus. Sairauden ”kuuluu” näkyä. Epilepsia kuuluu myös sairauksiin, jotka eivät välttämättä ilmene. Olen siinä mielessä onnekas, että elämäntavat ja lääkitys ovat auttaneet. On myös heitä, jotka saavat kohtauksia vaikka mitä tekisivät tai jättäisivät tekemättä.

Se että olen ns. hyväkuntoinen epileptikko, johtuu omalla kohdalleni juuri tästä elämäntyylistä: säännöllisyys, uni, ravinto, lääkkeiden ottaminen, pysyminen terveenä jos mahdollista jne. Vilkkuvalot eivät kaada minua maahan (koputan puuta) eikä animen katsominen. Vuorotyötä en voi tehdä. En voi myöskään toimia ammattiautolijana enkä lentäjänä. No, kumpikaan näistä ei ole kuulunut toiveammatteihini. Tosin olen epilepsian vuoksi joutunut kertaalleen vaihtamaan ammattia, sillä aivoni ottaisivat totaalisesti nokkiinsa terveydenhuoltoalalle ominaisesta kolmivuorotyöstä.

Kaikkeen tottuu paitsi.. moni tietää miten tämä jatkuisi. Ensimmäisinä vuosina ajatus epilepsiasta vaati toki totuttelua. Kohtaukset aiheuttivat jonkinlaisen katkeruuden omaa kehoa kohtaan, koska kehoni eli omaa elämäänsä eikä toiminut minun tahtoni mukaan. Joskus esimerkiksi rappusia kävellessä mietin, että toivottavasti ehdin rappusista pois ilman kohtausta. Selkeiden ennakko-oireiden puuttuminen on ollut oma haasteensa. Onneksi juuri tämä ärsyttävän säännöllinen elämäntyyli kellonaikoineen on osoittanut toiseksi lääkkeeksi. -Erittäin toimivaksi sellaiseksi.