Hae
Aliisa ihmemaassa

Liikkumisen ilon löytäminen: Se oma laji

Jo alle kouluikäisenä ihailin kun joku osasi jotain ”hienoa”: kärrynpyörän, seistä käsillä, tehdä jäällä piruetin, soittaa jotain soitinta, piirtää hienosti jne. Halusin osata saman. Hieman laiskana harjoittelijana moni tavoite siirtyi arkistoon. Kiinnostuksen kohteissa sama ajatus pysyi: jonkin taidon osaaminen. En osannut kiinnostua lenkkeilystä, pyöräilystä enkä oikein hiihdostakaan. Kyllähän näitä teki, mutta enemmänkin tapana siirtyä paikasta toiseen. Löysin näiden lajien viehätyksen vasta aikuisiällä, mutta sellaisenaan ne eivät motivoisi. Toinenkin oivallus tuli: jokaisella todellakin saa olla ns. oma juttunsa josta pitää.

Oman jutun löytäminen

Jos jollekin ammattiryhmälle olen valmis osoittamaan suurta kunnioitusta terveydenhuollon ammattilaisten lisäksi, niin peruskoulun opettajille. Kun aikuiset ihmiset määrittelevät suhdettaan lähes mihin vain, peruskoulun aikaisilla muistoilla on usein suuri rooli. Tuskin opettajat ainakaan tietoisesti pyrkivät saamaan oppilaan inhoamaan oppiainetta.

Omien muistikuvieni mukaan kouluaikoinani 90-luvulla jalkapallo ja muut pallopelit olivat pääasiallinen sisältö liikunnan kaksoistunnille, mutta lapsen nuoren ajatusmaailmaa taisivat määritellä käsitteet ”aina” ja ”ei koskaan”. Onneksi kiinnostus ja innostus liikuntaan säilyivät. Liikunnanopettajan työ ei taida olla kaikkein kiitollisinta. Hän toimii ohjeiden mukaisesti, mutta samalla rakentaa suuren osan oppilaan suhteesta liikuntaan. Jos opetussuunnitelma tai esimerkiksi luokan ilmapiiri eivät innosta, liikuntatunnit eivät ole viikon paras hetki.

Jos liikuntaharrastusta ei ole, koulun liikuntatunnit määrittelevät hyvinkin paljon lapsen ja nuoren suhdetta liikuntaan. Liikuntamuotoja on niin runsaasti, että ainakin suurelle osalle on mahdollista löytää ns. oma juttunsa, tai jopa useampi. Mikä se oma juttu on, riippuu kiinnostuksen kohteista ja toisaalta mieltymyksistä. Oman lajin löytäminen ei aina ole helppoa. Jos kokemukset liikunnasta ovat äärimmäisen negatiiviset, ei ihme jokainen liikuntamuoto saa astumaan askeleen taaksepäin ja vihaamaan koko käsitettä. Mitä itse pidän ensimmäisenä askeleena kohti oikeaa suuntaa, on pakon unohtaminen. Toki nollasta aloittamiseen tahtoo liittyä siirtymistä epämukavuusalueelle. Mutta pienin askelin eteenpäin ja ilman suoritusvaatimuksia.

Ajankohtaiset trendilajit ovat toinen tekijät, jotka saattavat määritellä käsitystä liikuntamuotojen tarjonnasta. No, loogista kieltämättä: suosittuja liikuntamuotoja on yllättäen tarjolla runsaasti. Kiitos Internetin ihmeellisen maailman, erittäin monia lajeja voi tarkastella ja jopa esimerkiksi Youtuben kautta. Toki tämä on lajikohtaista. Näin äkkiseltään en osaa kuvitella kuinka esimerkiksi taitouintia voisi testata olohuoneessa. -Siis ilman massiivista vesivahinkoa.

Oman lajin harjoittelun haasteet ja mahdollisuudet

Sen oman jutun löydyttyä seuraa uusi kysymys: Voinko toteuttaa tätä liikuntamuotoa, ja missä voin sitä toteuttaa. Tässä kohtaa lenkkeilijät, juoksijat, ja esimerkiksi geokätköilijät pääsevät mukavaan asemaan. Pakko myöntää että geokätköily on keksintönä aivan loistava! Vaikka en kuulu lajin harrastamiseen, pidän ideasta. Näihin liikuntamuotoihin pääsee käsiksi astumalla ovesta ulos, ja varusteetkin ovat melko helposti saatavilla.

Kun laji vaatii oman erityisen ympäristönsä, sellaisen saatavuus ei aina ole itsestäänselvyys. Aikuisluistelijana tiedän, että jäähalleja ei ole joka nurkan takana jäävuoroista puhumattakaan. Vastoin kuten lenkkipolulle, jäähalliin ei vain marssita luistelemaan kun halli on auki. Sama pätee moniin muihin liikuntatiloihin. Mikäli kyseessä ei ole juuri omalle kohdaryhmälle ohjattu vuoro, tilaan saattaa päästä vain vapaavuorolla, tai varaamalla tilan.

Tähänkö homma kaatuu? -Riippuu tilanteesta, alueesta, lajista ja monesta muusta tekijästä. Omalla kohdallani asiaa helpottaa mm. jäähallien sijainti kävelymatkan päässä, mukava määrä yleisövuoroja ja sopivaan aikaan sekä ulkotreeniin soveltuva alue. Ainakin lumen tulemiseen asti voin tehdä ns. off-ice -harjoittelua vaunulenkin ohessa. Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi hyppyharjoituksia ja muuta lajinomaista harjoittelua ilman luistimia. Hyödynnän siis vaunulenkkejä ulkoilun ohessa harjoittelemiseen. On toki myös kertoja joina harjoittelu on jäänyt vähäiseksi kun tyyppi vaunuissa on laatinut täysin omat suunnitelmansa. Niihin ei ei kuulu esimerkiksi pysähdys kuntoilupaikalle.

Taitolajien viehätys

Miksi ihmeessä kohta 37 vuotta täyttävä nainen viihtyy jäällä ja vapaaehtoisesti ottaa iskuja vastaan? -Koska kyseinen laji on minun juttuni. Olen lapsesta asti pitänyt ”temppuiluista”. Kotipaikkakuntamme tarjonta liikunnan suhteen ei mennyt aivan yksiin mieltymysteni kanssa, jolloin lajien aloittaminen lapsena oli oikeastaan mahdotonta. Tämä ei haitannut, olihan alueella pihaa, leikkipaikkoja ja pari lampea uimapaikoiksi kesällä. Talvella oli mahdollisuus hiihtää ja luistella.

Olen liikkujatyyppinä sekä tavoitteellinen että haasteita kaipaava. Joukkuelajit eivät ole kuuluneet vahvuuksiini, ja tykkään kokeilla mihin kehoni pystyy. Olen kokeillut myös kestävyyslajeja, mutta koin ne yksipuolisiksi. Aloitin taitoluistelun n. 9-vuotiaana. Myöhäinen aloittaminen johtui todennäkäisesti kahdesta syystä. Luisteluseura oli perustettu vasta vuotta aiemmin, ja vaikka se olisikin ollut olemassa aiemmmin, olin arka.

Muistan vieläkin ensimmäisen harjoituskerran. Moni oli minua nuorempi. Koko joukko lapsia luisteli ensin etuperin, ja pysyin hyvin vauhdissa. Kun oli luisteltava takaperin, yksi luistelija jämähti kääntymisen jälkeen. Se olin minä. Taitojeni kannalta minä olisin kuulunut pikkulasten ryhmään, mutta pääsin ns. isompien ryhmään. Harjoittelin reunemmalla helpompia liikkeitä. Mutta.. suhteessa lähtötasoon kehityin ihan mukavasti. -Jos saa vähän kehua.

Murrosiässä luistelu alkoi turhauttaa, sillä harrastelijoilla ei tuolloin ollut mahdollisuuksia päästä eteenpäin. Lähdin ovet paukkuen ja luistelu jäi n. 15 vuoden tauolle. Vajaa kolmekymppisenä löysin luistelun uudelleen ystäväni kanssa. Jäin koukkuun. Meni kuitenkin useita vuosia ennen kuin opin mm. järkevä ja systemaattinen harjoittelu. Olen kilpaillut mahdollisuuksien mukaan. Edelleenkään en voi kehua kisamenestyksellä muuten, kuin että kehitystä on tapahtunut.

Jos lajini ei olisi taitoluistelu, se olisi suurella todennäköisyydellä jokin muu taitolaji. Vaikka mittariin on kertynyt ikää, edelleen on lajeja joita haluaisin kokeilla mikäli mahdollisuus eteen tulisi. Sellaisia lajeja ovat esimerkiksi telinevoimistelu, rytminen voimistelu ja kilpa-aerobic. -Toki ilman kilpailemista. Taitolajit tarjoavat minulle sopivasti haastetta, työmaata ja eri osa-alueita joita työstää. Olen taitoluistelun myötä oppinut arvostamaan myös lenkkeilyä, sillä se on mukavaa vastapainoa. Napit korviin, musiikkia tai äänikirja päälle, poika vaunuihin ja menoksi.

Muutoksiakin voi tapahtua

Ns. oma laji voi myös muuttua ajan mittaan. Iällä, elämäntilanteella ja kehon toimivuuden muutoksilla on oma vaikutuksensa. On sanomattakin selvää, etten voi treenata samaan tapaan kuin 10 vuotta sitten. Minulla on lapsi, eikä äitiyslomakaan kestä ikuisuuksia. Lapsi kasvaa ja kuvioon astuu uusia asioita vastuineen ja velvollisuuksineen. Nämä asiat taas vaikuttavat siihen, miten liikkuminen onnistuu.

Harvalla ihmisellä elämäntilanne pysyy samana vuosikausia. En tarkoita tällä vain perhettä, vaan esimerkiksi työpaikan tai/ja asuinpaikan vaihtumista. Joskus mielenkiinnon kohteet voivat myös muuttua. Sama liikuntamuoto alkaa maistua puulta, ja jokin muu houkuttelee. Se oman jutun ei tarvitse pysyä samana vuodesta toiseen. Ulkoisista tekijöistä korona vaikutti todella paljon ihmisten liikkumiseen. Niin paljon harmia kuin korona onkaan aiheuttanut, oli jotenkin mukavaa nähdä paljon ihmisiä alkoi liikkua ulkona.

Myös terveydelliset tekijät vaikuttavat paljon. Nyt kun ikää todellakin on kertynyt jonkin verran, olen joutunut entistä tarkemmin kiinnittämään huomiota miten treenaan. Voi myös käydä niin, että jossain vaiheessa ikään ja terveyteen liittyvät muutokset yksinkertaisesti pakottavat jättämään joitain liikuntamuotoja pois. Omalla kohdallani epilepsia on hyvä esimerkki liikuntamuotoja rajoittavista tekijöistä.

Voi myös käydä niin, että saman lajin harrastaminen onnistuu, mutta eri tavalla. Tanssija ja luistelija voivat saada lääkäriltä vahvan suosituksen jättää hypyt pois, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa lajin lopettamista. Tietenkin rajoitukset harmittavat ja turhauttavat, mutta aina on hyvä miettiä ensisijaisesti mitä voi tehdä. -Ei vain sitä, mitä ei voi tehdä. Älkää vain kysykö enkö itse koskaan sorru harmittelemaan kaikkea mitä en voi tehdä..

Liikkumisen ilo

Kannatan ehdottomasti liikkumisen iloa ja tervettä suhdetta liikuntaan. Se, millainen liikkuja ja persoona on, vaikuttaa paljon siihen, millainen asenne, tyyli ja liikuntamuoto kullekin sopii. Vaikka suositukset päivittäisesta liikuntamäärästä ovat informaationa tärkeää, usein mietin saavatko julkaistut suositukset ihmiset kokemaan liikkumisen pakkopullana: Pakko liikkua noin tunti päivässä, pakko tehdä muutaman kerran viikossa lihaskuntoharjoittelua jne. Voisiko pakon ja suositusten sijaan vain tehdä siinä muodossa, mikä itselleen sopii parhaiten?

Vaikka kuulun heihin jotka pitävät suunnitelmallisuudesta ja tavoitteellisuudesta, ymmärrän täysin ettei tämä tyyli sovi kaikille. Jostain syystä mieleni pitää tätä tyyliä keinona irtautua arjesta ja rentoutua, mutta jollekin toiselle sen vähintää tunnin saavuttaminen voi tuoda päivään yhden velvollisuuden lisää. Jos minulta kysytään, tällainen ei tue tervettä suhdetta liikuntaan. -Eikä ihme, jos motivaatio laskee. Tästä syystä kannatan vahvasti mielekkään liikuntamuodon etsimistä, mikä toivottavasti johtaa myös löytämiseen.

Tähän loppuun sopii monien treenikavereiden toistama lause: Ilon kautta!

4 kommenttia

  1. petra - Sängyn alla kirjoitti:

    heh, naurahdin tuolle mitä kirjoitit liikunnanopettajista. Ei ole helppoa saada viikon ainoaan tuplatuntiin sellaisia lajeja, jotta jokaiselle olisi jotakin. Mun yläasteen liikkaope oli niin huippu, että myös minä halusin isona yläasteen liikunnanopettajaksi. No en ole ope, mutta olin sentään koulumaailmassa töissä viime lukuvuonna. 😀

    Siistiä, joku tietää mitä on kilpa-aerobic! Melkein kaikki kenen kanssa olen siitä puhunut kysyy että mitä se on. 😀 Harrastin itse 8-9luokat, en koskaan kisannut, mutta laji on jäänyt mun sydämeen, jos jossain täällä valmennettaisiin aikuisia haluaisin aloittaa heti! 😀 Ja koska silloin teininä en koskaan kisannut, en myöskään saanut kisakenkiä, viime keväänä ostin itselleni nuo 15vuotta toivomani Reebok Princess kengät. 😀

    http://www.sangynalla.fi

    • aliisantarinakirja kirjoitti:

      Jep, samaa mietin näin jälkeenpäin liikunnan opettajan työstä. Minullakin kävi 9. luokalla tuuri kun silloin opettajalla oli balettitausta ja hän toi mukaan enemmän yksilölajeja. Onneksi siitä yhdeksästä vuodesta ainakin yksi oli vähemmän jalkapallopitoista 😀 Joo, olen kilpa-aerobicia ihaillut jo teininä, mutta sitä on tosi huonosti ollut tarjolla edes harrastusmielessä. Edelleen elättelen toivoa että laji saisi näkyvyyttä ja että myös meikäläisen kaltaiset itsesuojeluvaistottomat täti-ihmiset pääsisivät kokeilemaan! 😀

  2. petra - Sängyn alla kirjoitti:

    Ehkä tällaisten täti-ihmisten pitää vaan rohkeasti ottaa itse asioista selvää ja alkaa valmentaa lapsia, niin pääsee itekin reenaamaan lajia siinä samalla 😀

    • aliisantarinakirja kirjoitti:

      Erittäin hyvä huomio!! Tästä saisi myös hauskan somehaasteen: ”Aikuinen, opettele tämä liike” 😁 Nim. olisin varmasti yllytettävissä 😁

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *