Onko koskaan hyvä aika opiskella?

Kurssin esseen deadline lähestyy, onneksi tehtävä alkaa olla selkeästi voiton puolella ja saan todennäköisesti palautettua tehtävän etuajassa. Siitä huolimatta tässä vaiheessa iskee sama levottomuus ja jokin ahdistukseen viittaava. Enni Mustosen eräässä romaanissa päähenkilö totesi: ”Silloin minuun iski väsymys. Joskus niin käy aina, kun on pääsemäisillään perille.” Samaistun tähän lauseeseen aina, kun tentti tai tehtävän deadline lähestyy.

Onko se opiskelu nyt niin pakollista? -On ja ei. Kyseessä on siis opintokokonaisuus, mikä on erittäin merkittävä työelämän kannalta. Olen suorittanut aikoinaan kyseisestä kokonaisuudesta puolet, minkä vuoksi haluaisin saada kokonaisuuden kasaan. Eli ei siis pelkkä Jus for fun -juttu. Jos olisi, perehtyisin esimerkiksi poliittiseen historiaan tai historiaan ylipäänsä, kävisin kirjoittajakurssin tai vaikkapa jollain kuvataiteen kurssilla. Tai ehkä ottaisn itsekin soittotunteja? Nyt äkkiä tällaiset ajatukset syrjään tai en saa mitään tehtyä! Ja siksikin, että usein juuri se mitä ei tee kiinnostaisi enemmän.

Opiskelun ja vauva-arjen yhdistäminen

Olemme Juniorin kanssa vain yksi esimerkiksi miljardeista. Mielestäni Juniori on ollut melko helppo vauva. Hän viihtyy myös omien ”projektiensa” parissa hämmentävän pitkään kun sillä päällä on. Seurallisena suu on pääasiassa hymyssä. Juniori osaa myös kiukutella tarpeen tullen ja myös (mielestäni) silloin kun ei olisi tarpeen. Toisaalta kiukutteluun liittyvät yksinkertaiset syyt: nälkä ja väsymys. On toki myös hetkiä kun kiukuttelun syy jää mysteeriksi. Tai ehkä syy on luokkaa ”äiti on ärsyttävä.

Sellaisesta opiskelusta mitä ennen lasta oli, lienee jäljellä muisto vain. Onneksi opiskelu ei kuitenkaan ole mahdotonta. Työskentelyhetket ovat lyhyitä, ja aika on osattava käyttää järkevästi. Kantapään kautta olen oppinut, mihin unohtuminen otollisina hetkinä vaikkapa luisteluvideoiden katsomiseen hyvään työskentelyaikaan johtaa. Joskus käy myös niin, että ajan vaikuttaessa otolliselta Juniori onkin täysin eri mieltä äidin suunnitelmista. Kun läppäri aukeaa, on nälkä tai kiinnostava lelu ei kiinnostakaan.

Jos yö ei ole mennyt aivan nappiin (kauniisti ilmaistuna), keskittymiskyky ei ole parhaimmillaan. Tällaisina päivinä päivän saldon saaminen täyteen on oma haasteensa. Joskus taas yksinkertaisesti väsyttää, oli takana hyvät unet tai ei. En haluaisi vetää yksinhuoltaja -korttia hihasta ihan periaatteesta, mutta myönnän että joskus sitä miettii miltä tuntuisi jos tässä olisi toinenkin aikuinen. Minulla on hyvä tukiverkko ja olen todella onnellisessa asemassa. Toisaalta jos minulla olisi tässä toinen aikuinen, en tiedä osaisinko arvostaa esimerkiksi sitä, että joku toinen desinfioi tuttipulloa puolestani.

Vaikka lapsi on priorisoitu, arvostan myös hetkiä joina voin 100%:sesti keskittyä työskentelyyn. Vaikka Juniorin näitä hetkiä tulee, olen silti jatkuvasti valmiudessa. Huomio on siis koko ajan myös potentiaalisessa keskeytyksessä. Onko kaikki sitten niin vaikeaa? Eikö kannattaisi sitten jättää opiskelut paremmalle ajalle? -No ei. Uskon että tässä jos missä oppii tehokasta ajankäyttöä, ja toisaalta tehokasta työskentelyä aina kun sellaiseen mahdollisuus tulee. On myös vaikea sanoa tuleeko sitä ”parempaa aikaa” ihan hetkeen. Kun nk. ruuhkavuodet astuvat kuvioihin, se vuorokauden otollisin aika opiskella on… yöllä?

Ilman deadlineja olisi kieltämättä helpompaa

Joskus mietin, että ilman deadlineja saattaisin olla jopa nopeampi. Toki ymmärrän miksi aikarajat ovat, sillä kurssin ohjaajalle olisi infernaalista jos korjattavia esseitä ja oppimistehtäviä tulisi milloin sattuu. Opiskeluaikoinakaan en kokenut ongelmaksi palauttaa tehtäviä ajoissa, vaikka joskus kieltämättä teki tiukkaa. Yleensä taustalla ollut syy oli allekirjoittaneessa. Jossain vaiheessa opin viimein tekemään viikkosuunnitelmia joiden avulla sain asiat tehtyä silloin kun pitikin. Nytkin jonkinlaisia suunnitelmia on, mutta täysin työskentelylle pyhitettyjä hetkiä ei ole samaan tapaan. Toki olin tästä tietoinen kurssi-ilmoittatumista tehdessäni.

En tiedä mikä ihme aikarajoissa on, mutta niillä on lamaannuttava vaikutus. Hyväksyn niiden olemassaolon ja noudatan niitä, mutta palautuspäivien näkeminen johtaa aina deodorantin luotettavuuden testaamiseen. Työsuunnitelmien lisäksi pyrin saamaan tehtävät valmiiksi paria päivää ennen, jolloin ”muuttuviin tekijöihin” on varaa. Sellaisia ovat esimerkiksi ylimääräiset pyykkäyskerrat, imetystuokiot, yöheräilyjen aiheuttama kooma, aamupuuro joka vuoraa lapsen niin että herää kysymys paljonko puuroa meni suuhun jne.

Olenko itsekäs kun en keskity vain lapseen?

Tätä mietin usein, ja päivittäin omatunto soimaa siitä että käytän aikaani opiskeluun. Sitten omatunto vaikenee, kun katson lastani joka osaa leikkiä myös itsekseen. Hän pääsee syliin, maidolle ja myös ”joutuu” pelleilemään sekopäisen äitinsä kanssa myös silloin kun ei erikseen sitä pyydä. On myös asioita joita en tee. En katso televisiota (koska en vapaasta tahdosta sellaista omista), en tähtää lastani jatkuvasti kameralla ja julkisessa somessa häntä ei näytä lainkaan (eikä pahemmin yksityisessä) ja olen ylipäänsä todella vähän lapsesta erossa. Itse asiassa koko Juniorin puolivuotisen (kohdun ulkopuolella) elämän aikana olen mennyt yksin lenkille tai luistelemaan… alle viisi kertaa?

Ja selvyyden vuoksi: te vanhemmat jotka olette käyttäneet enemmän tunteja oikeasti omaan aikaan, ette todellakaan ole huonoja vanhempia. Tarve ns. omaan aikaan on yksilöllistä, eikä tarpeen määrällä mielestäni mitata millainen vanhempi on. Enemmän kannustaisin vanhempia kuuntelemaan omia tarpeitaan ja panostamaan niihin. No, tässäkin voidaan toki mennä ääripäihin. Missä raja sitten kulkee? Vaikea sanoa. Joskus joku tietää tarkan tuntimäärän minuutin tarkkuudella, voi kertoa minullekin. Jos puhutaan kohtuullisista määristä (mitä se sitten onkaan), uskon että omien tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen mahdollisuuksien mukaan tervettä itsekkyyttä. Näin lapsen kanssa eniten aikaa viettävä vanhempi saa energiaa ja voi siten keskittyä lapseen paremmin.

Onko koskaan paras aika opiskella?

Mietin tätä usein itsekin. Joskus tuntuu siltä, että aina jotain opintoja puuttuu. Lisäksi monessa ammatissa pätevyysvaatimukset tuntuvat vain lisääntyvän. Ei sillä, kaikesta huolimatta tykkään opiskella, oppia uutta ja päivittää osaamistani. Kyseen ollessa pakollisista tai puolipakollisista opinnoista, herää kysymys onko ns. parasta aikaa olemassakaan. Tuntuu että jatkuvasti myös nuoret (peruskoulun päättäneistä ylöspäin) joilla kaiken järjen mukaan pitäisi olla se paras aika opiskella, ovat jatkuvasti uupuneita tai kokevat vähintäänkin paineita opiskeluun liittyen.

No, voin kokemuksesta myöntää, että esimerkiksi puhelimen jättäminen riittävän kauas työtilasta auttaa kummasti ja ruutuajan rajoittaminen ylipäänsä saa ihmeitä aikaan. On vaikea keksiä kannustavia sanoja, sillä tekemisen määrä ei valmistumisenkaan jälkeen tule välttämättä vähenemään. Tai ehkei se suoranaisesti lisäänny, mutta tekemisen laatu muuttuu, ja on opittava erilaista ajanhallintaa. Itseni auttavat ylipäänsä kiinnostus oppia uutta aiheesta riippumatta sekä onnistumisen ilo. Koen suoraan sanottuna samaa iloa jokaisesta kurssimerkinnästä kuin pankkitilille maksetusta palkasta. Mutta milloin on paras aika opiskella? Vastauksia lienee kaksi: ”aina” ja ”ei koskaan”. Vastaus riippuu vastaajan omasta suhteesta opiskeluun ja uuden oppimiseen.

Miten vauva-arki sitten soveltuu opiskeluun? Vaikka haasteita riittääkin, opiskelu on osaltaan tehnyt hyvää. Se saattaa tuoda lisää töitä ja hieman kiirettäkin vauva-arkeen, mutta toisaalta myös vaihtelua. Kiitos opiskelun, ajatukseni eivät pyöri jatkuvasti vauva-arjen sisällössä, vaan ”pääsevät” karkaamaan myös muualle. Myös lukeminen on tehnyt hyvää, vaikka alkuun keskittyminen olikin vaikeaa. Vaikka opiskelen lähestyvää työnhakua varten, opiskelu on tehnyt myös henkisesti hyvää. Niin paljon kuin lastani rakastankin, tuntuu hyvältä näyttää itselleen että osaan muutakin kuin vaihtaa vaippoja ja vetää päivästä toiseen yhden naisen ylläpitämään musikaalia. -Vaikka yleisö onkin varsin kiitollista. Eli ihan hyvä aikaa tämäkin on opiskeluun.