Hae
Aliisa ihmemaassa

37. syntymäpäiväni: Alkoholistin avopuolisosta maailman ihanimman Juniorin äidiksi

Nyt oli se aika vuodesta kun vanhenin virallisesti taas yhdellä vuodella. Tavallisemmin ihmiset puhuvat syntymäpäivästä. Olen vuosimallia -85, mistä voinee päätellä että ikää on nyt mittarissa 37 vuotta. Ikäkriisit ovat vähentyneet kuluneina vuosina, samoin oletukset mitä minulla minkäkin ikäisenä on. Juuri nyt tuntuu siltä, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Tosin ymmärsin tämän vasta muutama päivä takaperin, kun satuin näkemään lapsuudenkotini naapurissa asuneen tuttavani.

Kerroin lyhyesti tilanteestani: ihan hyvin menee, tosin olen lapsen kanssa ihan vain kaksistaan eikä ole tietoa milloin tilanne muuttuu, tai muuttuuko. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen tuttavani totesi rauhallisesti: Ei sillä ole väliä. Sulla on nyt ihana lapsi ja olet äiti, muuta et tarvitse. Miten noin lyhyt lause voi avata silmät kerralla? Minulla tosiaan on nyt ihan kaikki mitä tarvitsen, ja lapsellani on kaikki mitä hän tarvitsee. Meillä molemmilla on juuri nyt kaikki hyvin. Kun mietin aikaa taaksepäin, tämä todellakin on totta.

En kovin usein halua miettiä viimeistä kulunutta kolmea vuotta, sillä ne olivat todella raskaita. Olen kuitenkin huomannut, että niiden vuosien kohtaaminen on tärkeää. Se on eräänlaista ajatustyötä ja tapahtuun käsittelemistä. En tarkkaan edes muista, miten olen syntymäpäiviäni viettänyt. Syy voi olla siinä, etten itse asiassa ole viettänyt syntymäpäiviäni. Lukioaikoina syntymäpäiväni sattui koeviikolle, ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa tentteihin ja ennen maisteritutkintoa oli järkyttävä loppurutistus superopiskelijaa leikkien. Palatakseni ajatukseen että minulla on nyt kaikki, vaati myös katsausta muutamaan edelliseen vuoteen.

2019

Olin valmistunut edellisenä jouluna. Alani työpaikat olivat vähissä, mutta tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana. Teologian maisterina olin hieman ylikoulutettu siihen hommaan, mutta keikkatöillä saadut tulot olivat jotain todella huikeaa opintotuella elettyjen vuosien jälkeen. Toki tein kesäisin töitä, mutta ne rahat oli säästettävä tulevaa syksyä varten. Siirtyminen työelämään monen vuoden opiskelun jälkeen oli haasteellista, mutta onnistui.

Pohdin silti jonkinlaista alemmuuskompleksia, sillä en saanut oman alani töitä. Tein seurakunnissa paljon vapaaehtoiskeikkaa ja kirjoitustöitä, mutta jokaiseen työpaikkaan oli runsaasti hakijoita ja kilpailu oli kova. En ollut valmis muuttamaan väliaikaisesti Ruotsiin hakemaan työkokemusta, enkä myöskään etelästä pohjoiseen. Olin tuolloin melko pitkässä parisuhteessa ja kihloissa, eikä muutto olisi tullut kysymykseenkään.

Luistelu oli minulle tuolloinkin eräänlainen henkireikä. Olin koukussa suorittamiseen, mikä uuvutti. Tuntui että olin yksinkertaisesti aina riittämätön ja huono kaikessa mitä teen. Tuntui että jokainen vähänkin tuttui menestyi ja pääsi eteenpäin. Asiaa ei liioin autanut sekään, että moni samanikäinen tuttava alkoi saada perheenlisäystä.

Keväällä 2020 tuli katastrofien suma, ja kadun montaa asiaa vaikka voi olla, että ne olivat tapahtuakseen tavalla tai toisella. Tuli korona, ja yhteiskunta alkoi seota. Vessapaperia sentään alkoi parin viikon paniikin jälkeen saada. Vessapaperi ei estänyt eroa. Löysin liian pian uuden kumppanin, tai hän löysi minut. Ero oli ollut vaikea, eikä sitä saatu hoidettua erityisen kauniisti asiallisuudesta puhumattakaan. Myös omassa toiminnassani oli paljon kritiikin arvoista sisältöä. No, ohjasta allikkoon: uusi kumppani paljastuikin alkoholistiksi.

2020

Ihanaa idylliä! Tai niin luulin. Olin muuttanut kaupungin kiireestä ja melusta maalle. Opin taas ajamaan autoa. Tosin opin myös sen, että en edelleenkään oppinut pitämään ajamisesta. Ensimmäisen kerran aikoihin vietin syntymäpäiviäni. Kerrankin edustin! Olin leiponut ja laittanut tarjoiltavaa, siistinyt ja laittanut keittiön oikein nätiksi. Vain esiliina puuttui.

Tuosta syntymäpäivästä ei mennyt kovin pitkää aikaa kun kulissit alkoivat kaatua. Avopuolisoni ei vain juonut keskimääräistä enemmän. En ollut hänelle enää se unelmien nainen jolle hän halusi antaa kaikkensa. Olin samaan aikaan äiti, huora, kotiapulainen, elättäjä, olkapää, käskytettävä jne. Nyt voin rehellisesti todeta, että minulla en voinut erityisemmin sanoa vastaan. Jos toimintani ei miellyttänyt, hän joi lisää ja perusteli sitä käytökselläni. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että minun toiminnallani ei ollut mitään tekemistä hänen juomisensa kanssa. Tai oli, sillä mikä tahansa kelpasi syyksi juoda.

Tammikuussa meno paheni. Elämä alkoholistin avopuolisona keskellä korpea oli jotain aivan muuta kuin punainen tupa ja perunamaa, miltä kaikki aluksi näytti. Näin jälkeenpäin ihmettelen naiiviuttani. Ilmeisesti uskoin hyvään markkinointiin. Inhosin viikonloppuja ja odotin töihin pääsemistä. Ehkä pahin aika oli viikko, kun avopuoliso hommasi itsensä sairaslomalle ja oli kotona. Toukokuussa 2021 homma kulminoitui siihen, että avopuoliso ajoi umpihumalassa ojaan. Tämä oli helpotus: minä tajusin viimein häipyä. Moni ehkä ihmettelee miksi alkoholistin kanssa vain roikutaan parempaa odottaen. Syy on yksinkertainen: alkoholisti sairastuttaa jokaisen lähellä olevan. Kaikki yhtyvät samaan kulissiin ja uskotellen itselleen että kaikki kääntyy paremmaksi. 

 

2021

Olin uusinut vaatevarastoni. Osa väljistä huppareista oli käytössä, mutta äitiyspaidat- ja housut olivat tulleet käyttöön. Tänä vuonna saatoin juoda alkoholitonta kuoharia. Raskausvatsa oli tullut esiin ja ensimmäisen kolmanneksen aikainen väsynyt ja pahoinvointi olivat kaikonneet. Vatsaa tosin kiristi ja lopulta sikspäkki antoi periksi. Juniori oli alkanut esitellä pikkiriikkisiä potkujaan, mutta vasta satunnaisesti.

Vähän aikaa sitten olin julkaissut Facebookiin ensimmäisen ”masukuvan”. En ollut kertonut raskaudesta kuin harvoille. Julkaisin kuvan osittain laiskuuttani: en joutuisi kertomaan jokaiselle tutulle yksitellen, vaan homma olisi kerralla hoidettu. Reaktioiden määrä ja laatu oli yllättävä, siis hyvällä tavalla. Moni enemmän tai vähemmän tuttu oli puolestani äärimmäisen onnellinen.

Edellisen vuoden kokemukset tuntuivat epätodellisilta, melkein poispyyhkiytyneiltä. Vaikka tuleva mietitytti, oli enemmänkin se hetki. Vaikka Juniori oli alkanut liikkua ja hänen olemassaolonsa näkyi ulospäin, ajatus vauvasta sylissä tuntui vielä kaukaiselta. Kun minulta kysyttiin tarvikkeista, imetyssuunnitelmista, perhepedistä, synnytyssuunnitelmista ja sairaalakassin sisällöstä, yritin epätoivoisesti keksiä jotain uskottavaa.

2022

Selvisin synnytyksestä, huonosti organisoidusta sairaalakassin sisällöstä sekä imetyssuunnitelmien puuttumisesta. Tarvikkeiden kanssa sain onneksi läheisiltä tukea, niiden suhteen olin tosiaan pahasti hukassa. Yksi asia oli kuitenkin selvää: niitä puklurättejä eli kauniimmin ilmaistuna harsoja ei tosiaan ole koskaan liikaa. Mihin niitä tarvitaan? -Vaikka mihin.

Olen myös selvinnyt melkein seitsemän kuukautta lapseni ainoana lähivanhempana. Yksinhuoltajuus kuvaisi statustani, mutta juridisesti en tosiaan ole yksin huoltaja. Sopivampi nimike on vielä hakusessa. Minulla on näin äidin näkökulmasta maailman ihanin lapsi. Äitiys ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, enkä edelleenkään haluaisi sanoa kenellekään ettei hän tiedä asioista mitään koska hänellä ei ole lapsia.

Nautin viimeisistä kuukausista äitiyslomalla ennen siirtymistä hoitovapaalle. Vaikka hoitovapaa tietäisi taloudellisesti mitä haasteita tahansa, haluan olla Juniorin kanssa kotosalla syksyyn asti. Minulla on kiikarissa työpaikka, tosin eri asia pääsenkö niihin töihin joihin tulen hakemaan. Jos rehellisiä ollaan, salaa haaveilen myös mahdollisuudesta tehdä etätöitä. No, nyt se haave ei ole enää erityisen salainen.

Millainen tulee olemaan 38. syntymäpäiväni ja millainen vuosi on takana? Veikkaan että taaperoaika vauhdittaa arkea, ja ehkä alan jo kaivata töihin ja ehkä Juniorikin kaipaa vähän leikkiseuraa ja monipuolisempaa toimintaa arkeensa. Olemmeko silloinkin vielä kahdestaan? Ehkä? Jos olemme, pärjäämmekö? Ehkä? Ehkä on parempi olla miettimättä pärjäämistä liikaa. Jos totta puhutaan, nykyinen pärjäämiseni taitaa perustua juuri siihen, että olen noudattanut ”tilanne määrää taktiikan” -ajattelua. Yhdestä asiasta olen silti melko varma: en taaskaan onnistu vähentämään kahvin juomista. Se vain on niin hyvää.

4 kommenttia

  1. Irmeli kirjoitti:

    Kyllä sitä pärjää, kun on pakko.
    Asuin avoliitossa alkoholistin kanssa.
    Kun lapset olivat kumpikin alle 3-vuotiaita, avomies teki itsemurhan. Kävi AA:ssa, mutta viina oli vahvempi.
    Nyt lapseni ovat jo lähes 30-vuotiaita: insinööri ja poliisi. Itse eläkkeellä viimein.
    Tsemppiä!

    • aliisantarinakirja kirjoitti:

      Kiitos kommentistasi <3 Todella raskaita kokemuksia sinulla ja perheelläsi! Ihanaa että elämä (toivottavasti) helpotti ja aikuiset lapset pääsivät hyviin ammatteihin. Ihanaa pian alkavaa joulun odotusta teille kaikille <3

  2. Anne-Marie kirjoitti:

    Hyvää myöhästynyttä syntymäpäivää!

    Hurjia vuosia taustalla sinulla. Vauva on kyllä ollut onnekas yllätys kohdallasi, kun tuolla aikaisemmassa postauksessa kirjoitit, ettei raskaus ollut itsestäänselvyys.

    Nauti vauvasta ja kotona olosta. Joskus kotona oleminen on raskasta ja turhauttavaa, kun tuntuu, että seinät kaatuvat päälle ja on melko yksin. Lapsi on kuitenkin pieni vaan hetken ja niitä kotona oltuja hetkiä ja pikkulapsivuosia ei saa takaisin.

    Terveisin,
    Kolmatta vuotta kotona kahden pikkulapsen äiti 🙂

    • aliisantarinakirja kirjoitti:

      Kiitoksia paljon <3 Vauva tosiaan muutti elämää paljon, mutta lähes ainoastaan positiiviseen suuntaan. Lapset tosiaan kasvavat hämmentävän nopeasti, jäljelle jää valokuvia ja muistivia. Itsekin toivon että voisin olla kotona, tai sitten vaikkapa etä- tai osa-aikaisessa työssä syksyllä. En kritisoi lapsen laittamista hoitoon esim. alle kaksivuotiaana, itse en vain raaskisi vielä aikoihin. Taaperoarki tulee varmasti olemaan omanlaistaan seikkailua, mutta erittäin mielelläni koen sen 🙂 Ihanaa joulun odotusta teidän perheelle <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *