Hae
Aliisa ihmemaassa

Annanko somessa arjestani aivan rehellisen kuvan?

Kritisoin usein miten sosiaalinen media antaa vääristyneen kuvan niin kehonkuvasta kuin elämästä yleensä. Samoin vauva-arjesta: koti on siisti, äiti pysähtyy n. 3 minuutin välein nauttimaan elämästä kahvimuki kädessä, lapsi on 24/7 tyytyväinen, vaipparoskis ei koskaan täytyy (itse asiassa sitä ei edes näy), tummat silmänaluset ovat kadonneet filttereiden taitaviin käsiin jne. Elämä kokonaisuudessaan on kuin lapsuuden Barbie -leikeissä: lähes keinotekoisen täydellistä. No, omat Barbie -leikkini sisälsivät paljon ihmissuhdedraamaa yms. Moni käänne muistutti epäilyttävästi saippusarjojen tapahtumia.

Kun katson omia Instagram -päivityksiäni sekä blogitekstejäni, näytän sortuneen samaan. Olen antanut onnistuneemman kuvan suhteessa todellisuuteen. Sen voin todeta, että fanaattisena siisteyden kannattajana kotini on usein (mielestäni) siisti. Lattialla ei loju leluja, mikä tosin liittyy enemmänkin äidin turvallisuuden ylläpitämiseen. Laitan omat ruokani itse, samoin monet Juniorin ruuista. Treenaan, opiskelen ja iloitsen vauva-arjesta. Ihanaa! Onko tämä varmasti koko totuus?

Hetkiä joista iloitsen

Parhaita hetkiä ovat kun Juniorin kanssa nauramme yhdessä, kun hän saa ruokaa josta pitää, kun maito maistuu erityisen hyvin, kun hän nukahtaa syliin, konttaa äidin luokset, vastaa omalla tavallaan, yms. Lista jatkuisi vielä moninkertaisena. En ole sitä äiti-tyyppiä joka lepertelee tai lässyttää lapselle. Äänensävyt toki ovat omanlaisiaan, mutta vältän nk. lässyttämistä viimeiseen asti. Jotenkin pidän sitä alentavana. Kielellisen kehityksenkin kannalta lienee parempi sanoa sanat ”oikein”.

Iloitsen myös hetkistä joina saan asioita valmiiksi. Oli kyseessä sitten ruuanlaitto, imurointi, essee tai mikä tahansa, tuntuu hyvältä saada asioita valmiiksi. Aloittamisesta en voi sanoa samaa. Myös hetket joina joku tarjoaa apua, saavat melkein palan nousemaan kurkkuun. Vaikka pääsen itse vaunujen kanssa ovesta sisään, on aina ihanaa jos joku avaa oven. On myös ihanaa kun autoilija hidastaa suojatien kohdalla ja päästää meidät kävelemään tien yli. Tämä ei muuten ole itsestäänselvyys.

Ripaus suorituskeskeisyyttä

Kyllä sitä on, myönnän sen. On ollut jo vuosikaudet. Jääköön tarkempi tarina omaan tekstiinsä. Kun aloitan jonkun asian ja siitä tulee rutiini, minun voi vaikea poiketa siitä. Kyse ei ole asioiden tekemisestä tismalleen samalla tavalla, vaan tekemisen sisällöstä. Kun olen alkanut tekemään Juniorin ruuista osan itse, on todella vaikeaa välillä hyödyntää valmisruokia. Toki jatkuvana tapana itse tehty ruoka tulee edullisemmaksi, mutta ei ole synti hyödyntää purkkiruokia silloin tällöin.

Päivän rutiinit ruoka- ja nukkumaanmenoaikoineen ovat Juniorin tarpeiden sanelemat. Itse olen säätänyt kellonajat sellaiseksi että arki toimii. Kellonajat puolestaan helpottavat käytännön tasolla. Jostain syystä stressaan kovasti sitä, muut näkevät Juniorin hoitamisen. Vaikka itse tiedän että kaikki on hyvin eikä minulla pitäisi olla mitään syytä todistella, jännitän jokaista hetkeä ja keskustelua joissa Juniorin hoitaminen nousee tavalla toisella esille. Kun joku toteaa ”hyvin pärjäät/pärjäätte”, syke normalisoituu vähitellen.

Yhteenvetona voisin todeta, että en ole päässyt vanhasta ongelmasta eroon: yritän miellyttää mm. kaikkia. Haluaisin puolitiedostamatta antaa mahdollisimman onnistuneen kuvan kaikesta mitä teen. Toisaalta tiedän sellaisen olevan epärealistista, ja vieläpä kritisoin toimintaa mikä antaa filtteröidyn kuvan suhteessa todellisuuteen. Pienoista ristiriitaa siis.

Tästä riitti sekä aamu- että iltapalaksi..

Kuinka paljon oikeasti treenaan?

Laitan Instagramiin usein jonkinlaisia treenikuvia. Olen joskus kuullut todettavan, että treenaan koko ajan. Näin ei ole. Jäällä treenaan maksimissaan kahdesti viikossa, joskus en sitäkään. Todellisuudessa suurin osa liikkumisestani tulee vaunulenkin yhteydessä. Kuvapäivitykset tulevat lyhyen treenihetken liikkeistä.

Kuvapäivitysten tavoitteena ei ole antaa sellaista käsitystä että kykenisin samanaikaisesti treenaamaan, hoitamaan vauvaa ja laittamaan ruokaa. Treenihetkeni kestävät 5-20 minuuttia riippuen onko Juniorilla menossa oma leikki, ja onko listalla muita pakollisia tehtäviä. En siis tee ”asianmukaisia”, vähintään 45 minuutin mittaisia hyvin suunniteltuja kokonaisuuksia. Käytettävissä olevan ajan vähyyden voi tarkkasilmäisempi päätellä kuvien laadusta ja esimerkiksi panostuksesta vaatetukseen.

Kilpajuoksua aikaa vastaan

Kun Juniori eli vielä pelkällä äidinmaidolla, tuntui että aikaa oli enemmän. Tai ei suoranaisesti ollut, mutta oli enemmän (pakollista) aikaa pysähtyä. Imettäessä ehti ajatella, lukea kirjaa tai vaikkapa kuunnella musiikkia. Välillä oli jopa helpotus ”päästä” kotitöiden pariin. Nyt kun kiinteät ruuat sekä Juniorin osalta lisääntynyt liikkuminen ovat tulleet mukaan, on tekemistä enemmän.

Olen karsinut ns. omista aktiviteeteistani paljon. Ajankäyttöä toisaalta helpottaa se, etten edelleenkään ole hankkinut televisiota. Mistä en ole karsinut, on nukkumiseen varattu aika. Epileptikkona uni on minulle todella tärkeää ja olisi varmasti ilmankin epilepsiaa. Koska päiväuniin mahdollisuutta ei ole panostan yöuniin. Äkkiseltään voi kuulostaa oudolta miten tekemistä muka on niin paljon. Haluan kuitenkin lapsen kanssa tehtävissä ”hoitotoimenpiteissä” panostaa kiireettömyyteen. Ehkä eniten esille nousevat syöttäminen ja imettäminen. Haluan että kumpikin tapahtuu Juniorin omaan tahtiin niin kauan kuin mahdollista.

Absurdia ehkä, mutta kiire liittyy oikeastaan perustarpeisiin eli (Juniorin) nukkumiseen ja syömiseen panostamiseen. Ihmisellä on nk. uni-ikkuna, jolla kuvataan otollisinta aikaa mennä nukkumaan. Se ylittäminen johtaa herkästi yliväsyneisyyteen, ja sitä kautta univaikeuksiin. Pitämällä kiinni aikatauluista voin helpommin mahdollistaa sen, että Juniori nukkuu riittävästi. Sama pätee päiväuniin. Oma haasteensa vain on käyttää väliin jäänyt mahdollisimman optimaalisesti.

Opiskelenko vain opiskelun ilosta?

Olisipa näin! Kokonaisuus mitä yritän opiskella, ei kuulu suurimpiin mielenkiinnon kohteisiin. Yritän saada kokonaisuuden kokoon, sillä se parantaa ja laajentaa työmahdollisuuksiani. Saan satunnaisen säännöllisesti kritiikkiä opiskelun järjettömyydestä. Tavallisesti kritiikki tulee henkilöiltä, jotka työskentelevät alalla missä opintoja ei tarvita.

Opiskelu on antoisaa enkä lainkaan väheksy myöskään näiden vähemmän kiinnostavien kurssien hyötyä. Olen saanut paljon eväitä ja ideoita käytännön tasolla toteutettaviksi. Joskus kuitenkin turhauttaa, kun kaikkea nähtyä vaivaa kummastellaan ja kyseenalaistetaan. Opiskelu työelämää varten on hidasta, eivätkä tulokset näy välittömästi. Palkinto tulee työelämässä, missä suoritetut opinnot antavat enemmän liikkumatilaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa.

Väsyttää välillä koska…

Kyllä, joskus väsyttää. Väsyn tuntiessani itseni riittämättömäksi. Erityisesti minua väsyttävät vaatimukset ja odotukset joita en voi täyttää. Jos en tuntisi Junioria riittävän hyvin, saattaisin väsyä hänenkin kanssaan. On hetkiä kun kaikki on huonosti. 99%:sen todennäköisyydellä tämä tapahtuu silloin, kun Juniori on pienen unihetken tarpeessa. Syliin, maitoa tarjolle niin silmät menevät kiinni. Puolen tunnin imetysunien jälkeen silmänsä aukaiseet hyväntuulinen Juniori.

Joskus mietin kokeeko moni muukin yksinhuoltaja paineita liittyen kykyyn olla riittävän hyvä vanhempi. Ajoittain tuntuu siltä, että ulkopuolisten kysymykset pärjäämisestä ja jaksamisestai tuntuvat enemmänkin suoriutumiselta: Suoriudutko tästä tehtävästä asianmukaisesti ilman toista aikuista? Todellisuudesta kahden aikuisen arkikaan ei välttämättä ole sen helpompaa. On paljon tapauksia, joissa kaksi aikuista on fyysisesti läsnä, mutta vain toinen vanhemmista panostaa lasten- ja kodinhoitoon.

Pitäisi osallistua siihen, siihen, siihen ja siihen. Pitäisi viettää enemmän aikaa ties missä aktiviteeteissa, kerhoissa ja kokoontumisissa. En vain jaksa. Kun päivä muutenkin on täynnä tekemistä, ajatus mainituista saa deodorantin pettämään. Pahimpia hetkiä ovat ne, kun joku mainostaa ties mitä vauva-aktiviteettia mikä tukee ties mitä kehitysvaihetta. Haluan vain vajota maan alle ja vaihtaa puheenaihetta. Onneksi Juniori näyttää kasvaneen ja kehittyneen ilmankin noita niin tärkeitä aktiviteetteja.

Ja sitten vielä omat harrastukset. Opiskelu on harrastuksen ja pakollisen toiminnan välimaastossa, mutta kuitenkin vapaaehtoista. Erityisesti luistelua varjostaa huono omatunto, sillä teen jotain omaa. Vaikka aikaa ei kulu viikkotasolla (mielestäni) paljoa, joskus mietin voisinko piilottaa luistimet jonnekin mennä harjoittelemaan mahdollisimman huomaamattomasti. Toisaalta.. entä jos harrastaisin tv-sarjoja? Siis omistaisin television. Käyttäisin päivittäin aikaa pari tuntia tv:n katsomiseen. Tai voisin käyttää aikaa shoppailuun, ravintolakäynteihin tai vaikkapa kerran viikossa baari-iltaan. Joskus itsekin mietin miksi poden syyllisyyttä. En käytä alkoholia, biletä, someta 24/7 ja pidän vauva- sekä perusarkea pystyssä omin voimin. Ns. muun tekemisen olin ajoittanut niin, ettei se ole Juniorin hoitamisesta pois. Mutta silti.. olenkohan sittenkään riittävän hyvä äiti?

Eli epävarmuutta ja murheita löytyy. 15 vuotta sitten olisin kai harrastanut Fb-angstailua. Sellainen ei vaan tunnu.. ikääni vastaavalta toiminnalta? Toisaalta some-angstailu ylipäänsä lienee vähentynyt. Mitä tällä hieman valitukselta kuulostavan tekstini kautta haluaisin sanoa? Hyvä vanhemmuus on suhteellinen käsite. Pääasia että vanhempi itse tietää toimineensa riittävän hyvin.

Nykyään on kiva päästä itsekin kokeilemaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *