Miten lasten ja nuorten liikkumista voisi tukea?

Lasten ja nuorten liikkuminen on ollut viime päivinä otsikoissa. Ratkaisuehdotuksia on monia. Lisää liikuntatunteja kouluihin, enemmän arkiaktiivisuutta, vähemmän älylaitteiden käyttöä jne. Oliko ennen kaikki paremmn? Jos oli, niin millä tavalla? Jälleen totean samaa kuin tekstissä harrastusten hinnoista. Ainakin omassa lapsuudessani 80- ja 90-luvuilla liikkuminen onnistui ilman erillistä ohjaamista. Kävin taitoluisteluharjoituksissa 1-2 kertaa viikossa, mutta liikuimme kavereiden kanssa. En ollut pihaleikki -ihmisiä, sillä pelkäsin unohtavani säännöt. Mutta kavereiden luokse käveltiin tai pyöräiltiin, samoin kouluun.

Lapsuudessani ihmiset liikkuivat, mutta asiasta ei tehty erityistä numeroa. Osa saattoi erikseen harrastaa liikuntaa, mutta esimerkiksi lenkkeily oli osa sosiaalista elämää jossa liikunta tuli mukavana sivutuotteena. Nykyään puhuttaisiin hyötyliikunnassa. Liikuntaa ei mielestäni kaupallistettu samalla tapaa kuin nykyään. Niin paljoan minulla ei ole ikää, etteikö lapset ja nuoret 80-ja 90 -luvullakin olisi istuneet tv:n, tietokoneen tai pelien ääressä. Uskallan kuitenkin väittää, että liikunnan rooli oli erilainen. Nyt liikunta näyttäisi olevan rajatumpaa ja vaikeammin saavutettavaa.

Voiko lasten ja nuorten hyvinvoinnin ulkoistaa?

Itse vastaisin kyllä ja ei, mieluummin ei. Ulkoistamisella tarkoitan esimerkiksi vastuun riittävästä liikkumisestä siirtämistä koululle ja urheiluharrastuksia tarjoaville seuroille. Esimerkiksi kilpaurheilun tai muulla tapaa tavoitteellisen liikunnan kohdalla harjoittelun, ja sitä kautta liikkumisen riittävyydestä ei ole pulaa. Monissa lajeissa harjoittelua riittää kuutena päivänä viikossa, joskus kahdesti päivässä. Tavallisesti sunnuntai on lepopäivä.

Haasteena on vain se, ettei esimerkiksi kilpaurheilu ole mahdollista jokaisen kohdalla. Kilpaurheilu yleensä vaatii tietyn osaamistason suhteessa ikäluokkaan. Lisäksi monet lajit on aloitettava varhain. Tosin onneksi monissa lajeissa voi kilpailla ns. harrastesarjoissa, jolloin lapsen tai nuoren ei tarvitse sitoutua lajiin niin intensiivisesti. Toinen haaste on varallisuus. Moneen lajiin kilpatasolla liittyy erilaisia kuluja kausimaksujen lisäksi: mahdollistet varusteet, vaatteet, vakuutukset ja kilpailukulut.

Kolmas haaste on lapsen ja nuoren oma motivaatio. Vaikka perheellä olisikin varaa kustantaa kilpaurheiluun liittyvät menot, lapsen tai nuoren oma motivaatio ei välttämättä kulje käsi kädessä mahdollisuuksien kanssa. Asia ei tosin ole aivan yksiselitteinen. Varhain aloitettuun lajiin saattaa ”kasvaa”. Kilpaurheilukin voi tuntua harrastukselta, sillä siihen on totuttu pienestä pitäen. Laji ei ole pelkkää kilpailemista ja suorittamista, vaan osa sosiaalista elämää. Vaatimustaso ja karsiutuminen tapahtuvat monissa lajeissa murrosiän kynnyksellä. Tästä moni lopettaa tuossa vaiheessa, tai vaihtaa lajia.

Elämäntapa ei rajoitu kouluun

Koulupäivien pituudet vaihtelevat muutamasta tunnista seitsemään tuntiin riippuen koululaisen iästä ja tuntien jaottelusta. Peruskoululainen yksittäisiä päiviä lukuunottamattavähemmän aikaa koulussa, kuin koulun ulkopuolella. Koulu voi tarjota liikuntaa vähintään kerran viikossa, ehkä enemmän jos liikunnan osuutta todella lisätään. Lisäksi oppilas saa koulusta ns. perusterveellistä ruokaa sekä mahdollisuuden koota lautasmallin mukaisen annoksen. Näiden lisäksi oppilas saa mm. terveystiedon tunnilla informaatiota mitä terveelliset elämäntavat ja hyvinvoinnin edistäminen käytännössä tarkoittavat.

Koska peruskoululainen ei asu koulussa, vastuu oppilaan liikkumisesta ja hyvinvoinnista jatkuu kotona. Kotona hän on lapsi tai nuori, ei oppilas. Iästä riippuen kotona lautasmallin noudattamisen tulisi jatkua, ja päivän aikana tulisi läksyjen lisäksi tehdä muutakin kuin istua television tai pelien ääressä, tai puhelinta selaillen. Toki tilanne on eri heillä, joilla liikuntaharrastus ”pelastaa” tilanteen.

Vanhempien vastuu

Liikunta, ruokavalio ja terveelliset elämäntavat koskevat myös vanhempia. Itse pidän hieman kaksinaamaisena esimerkiksi kieltää lapselta herkut ja patistaa liiikkumaan, jos itse ei ole valmis tekemään samoin. On täysin ymmärrettävää jos lapsi protestoi. En kuitenkaan halua moralisoida ja syyllistää vanhempia ainakaan tämän enempää. Tehtävä ei ole aivan helppo. On pitkiä työpäiviä, työmatkat, kotityöt sekä arjen pyörittäminen yleensä. Jo nyt mietin, mistä revin vielä pari ylimääräistä näkymätöntä käsiparia kun paluu työelämään koittaa.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Ainoa mihin itse saatan kyetä vaikuttamaan, on perusterveellinen ruokavalio. Tiedän että tulen elämäni loppuun asti saamaan anoreksia -epäilyjä koska syön ns. lautasmallin mukaan, enkä kaipaa ns. herkkuja. Riippuen millainen nirsoilukausi Junioriolle kehittyy, yritän parhaani mukaan opettaa myös häntä panostamaan kunnon ruokaan. On erittäin mahdollista että hän yökkäillee erityisesti kypsille kasviksille, mutta sen näkee sitten.

Alustavasti yritän panostaa yhteiseen liikkumiseen, mikä tällä hetkellä tarkoittaa mm. konttauskilpailua. Onneksi tämä laji on kelvannut Juniorille yhtä hyvin kuin vauvajumppa, mitä edelleen teemme pitkin päivää. Vuoden kuluttua pääsemme ehkä harjoittelemaan ”eläinliikkeitä” ja ehkä vähän voimistelun alkeita. Pitännee tarkastaa onko tapaturmavakuutukseni riittävän kattava..

Koko perhettä tulisi tukea

Viime aikoina on pyritty tukemaan lasten harrastustoimintaa ja nyt ehdotetaan koulun tarjoaman liikunnan lisäämistä. Edelleenkään lapsi ei asu koulussa, eikä harrastaminen ole mahdollista kaikille edes hintojen alennettua. Jos perhe asuu syrjemmällä, ei lapsen kuljettaminen välttämättä harrastuspaikalla onnistu. Kritisoin myös ihmisten syyllistämistä siitä, miten heidän heikko kuntonsa tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Valitettavasti näin saattaa ollakin, mutta onko asian ilmaiseminen näin oikea tapa korjata asiaa?

Mainitsemani haasteet koko perheen liikkumiseen on vain yksi monista. Jos kuitenkin hieman uskallan lisätä omia mielipiteitäni, tärkeää olisi ennen ratkaisujen keksimistä ja ennen kaikkea ihmisten syyllistämistä selvittää ne tekijät, mitkä ovat lasten, nuorten ja mahdollisesti myös heidän vanhempiensa liikkumattomuuden taustalla. Tärkeää olisi myös vähentää rajoja siinä, mikä määritellään ”oikeaksi” liikunnaksi. Kävelyä ja lenkkeilyä ei tule väheksyä hyötyliikunnasta puhumattakaan. Liikunnan ei myöskään ole pakko olla tavoitteellista kilpaurheilua, eikä itse tarkoitus. Liikunta voi olla muun aktiviteetin oheistuote. Tärkeintä on, että jokainen löytäisi itselleen ihanteellisen tavan liikkua.