En ole koskaan joutunut kokemaan fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä kyllä. Samoin pelkoa. Monet kokemukset ovat opettaneet kuitenkin jotain merkittävää: turvallisen kodin arvostamista. Erityisesti lapsen kanssa tällainen korostuu. Kun keskustelen joskus ihmisten kanssa, monille koti on paikka josta on päästävä säännöllisesti pois. Myönnän että minullekin, mutta kodin on tärkeä olla myös paikka jossa saa olla rauhassa.

Kun omassa kodissa oli alettava varomaan

Olen itsekin aikaisemmin ollut sitä tyyppiä joka viihtyy paremmin kodin ulkopuolella. Erityisesti amk -vuosina asuessani soluasunnossa kotona nukuttiin, opiskeltiin, ehkä katsotiin telkkaria mutta itsekseen siellä ei viitsinyt pitkään olla. Toisaalta sellaista monen parikymppisen opiskelijan elämä oli. Toki omaa, ensimmäistä kotia sisustettiin rohkeasti. Kenties sekin oman identiteetin rakentamista: Tältä näyttää juuri minun kotini.

Kirjahyllyn sekalainen seurakunta..

Kun aika HOAS:n kämpässä täyttyi, muutin Itä-Helsinkiin kaupungin asuntoon. Aluksin olin yksiössäni euforiassa. Vuokra oli halpa, ja se n. 32 neliötä oli kokonaan minun omaa aluettani. Jääkaapin sisältö oli vain minun, ja voisin kutsua käymään ketä vain ja milloin vain. Valitettavasti samassa talossa ja alueella asuvat narkkarit, sekakäyttäjät ym. tekivät itsensä näkyväksi. Lopulta kävi niin, että turvallisuussyistä en voinut pestä pyykkiä talon pesutuvassa kuin aamulla tai päiväsaikaan. Kellarikomeroon en voinut mennä yksin, koska siellä oli hetki sitten hyökätty siivoojan kimppuun.

Kun omassa kodissa ei ehkä olekaan turvallista

Asuin kaikesta huolimatta yllättävän pitkään tuossa yksiössä. Kenties halpa vuokra ja hyvät kulkuyhteydet olivat hyvä houkutin. Kun vuokra on suurimmillaankin reilusti alle 400 euroa. Tuolloin roikuin vielä jossain välimaastossa miettien pysyäkö mielenterveyskuntoutujana vaiko kokeilla tehdäkin elämällään jotain. Parin vuoden asumisen jälkeen tilanne alueella ja talossa vaikeutui.

Kerran rappukäytävässä alkoi riehua joku. Miespuolinen henkilö karjui ja hakkasi asuntojen ovia jollain. Soitin poliisille ja lupasivat lähettää partion. Puolen tunnin aikana poliisia ei kuulunut, mutta tyyppi rauhoittui. -Onneksi. Seuraavana aamuna katsoessani parvekkeelta alas, nurmikolla lepäsi kunnon kokoelma käytettyjä ruiskoja neuloineen sekä televisio. Lieneekö ohjelmatarjonta suututtanut tyypin?

Vastaavanlaisia tapahtumia sekä yrityksiä tulla asuntooni sisään oli satunnaisen säännöllisesti. Muutettuani vihdoin pois, tuntui uskomattomalta että saatoin pestä pyykkiä mihin aikaan tahansa, kunhan se noudattaisi taloyhtiön järjestyssääntöjä. No, naapurin alkoholisoitunut mutta herttainen setä pyysi välillä saada tulla käymään, mutta kieltäydyin kohteliaasti.

Turvallisuuden pitäisi olla itsestäänselvyys

Pitäisi, mutta opin nuorena aikuisena ettei todellakaan ole. Avoliitossa alkoholistin kanssa turvallisuus kyseenalaistui myös kotiven sisäpuolella. Vaikkei henkilöllä ollut taipumusta väkivaltaiseen käytökseen, epävarmuus lienee luonnollista. -Ehkä järkevääkin. Päästyäni taas kerran yksiöön, ensimmäinen asia mistä iloitsin oli uusi päätösvalta: minä sain päättää kuka asuntooni tulee ja milloin.

Kokemukset turvattomuudesta tekivät varovaiseksi. Säikähdän edelleen jos ovikello soi ilman tietoa kutsutuista vieraista. Pidän turvalukkoa päällä, ihan vanhasta kokemuksesta. Onneksi pyykkiä voi pestä kotona, joten en enää joudu käyttämään pesutupaa. Ehkä osan korvaan kuulostan neuroottiselta. Kun turvallisuus omassa kodissa kerran kyseenalaistuu, sitä muuttuu todella varovaiseksi. Ns. varmistamiseni eivät muuten vaikuta elämääni rajoittavasti. Jonkinlainen pelko vain jäi selkäytimeen, ja lapsen kanssa se korostuu.

Turvallisen kodin pitäisi olla itsestäänselvyys. Silti surullisen moni elää kodissa, jossa tavalla tai toisella on varottava. Mitä näin jälkeenpäin ihmettelen, turvattomuuteen ja varuillaan olemiseen tottuu. Minulta kysytään joskus eikö ole yksinäistä asua kaksin lapsen kanssa. Outoa ehkä, mutta siitä yksinäisyydestä tuli osa turvallisuutta. Juuri sen jälkeen kun suljin oven kaupunkiyksiössä. Sain viimein olla lukitun oven takana rauhassa. -Ja turvassa.

Luonnollisesti mieleen nousee kysymyksiä tulevaisuudesta. Tuleeko tunne turvallisuudesta joskus osaksi jokapäiväistä elämää, vai jääkö ”varmistelu” päälle? Sen olen huomannut, että haluan selvittää etukäteen esimerkiksi potentilaasen asuinalueen turvallisuuden. Luulen myös, että jos jonain päivänä asun jonkun kanssa saman katon alla, päätös tulee olemaan kaikkea muuta kuin spotaani, saati sitten pelkästää tunteella tehty. On olemassa lukuisia onnellisen jatkumon saaneita tarinoita. Näin kantapään kautta oppineena taidan kuitenkin luottaa enemmän tarkoin harkittuihin päätöksiin.

Hiljattain vaunulenkillä aloin miettiä millaiset asiat oikeasti saavat minut vaihtamaan vapaalle ja rentoutumaan. Välillä pohdin ääneen miten jännä olisi pitkästä aikaa mennä esimerkiksi kauppakeskukseen, kahvilaan kahville tms. Olen myös selaillut paikallisten kampaamoiden tarjontaa.

Kun ajattelen shoppailureissua käytännössä..

Ensimmäinen reaktio on ahdistus. Varmasti vaatevarastoni kaipaisi päivitystä, mutta minulla ei ole mitään ajatusta millaisia vaatteita kaipaisin. Kriteereinä ovat kohtuullisen ulkonäön lisäksi mukavuus ja käytännöllisyys. Absurdia ehkä, mutta kotivaate -ihmiseksi olen silti kiinnostunut muodista. Ainakin silloin kun ehdin uhrata ajatuksia muodille. Vaate on minulle kuin kumppani: sen tulee olla se oikea, ja olemma yhdessä kunnes liian pitkälle mennyt kuluminen meidät erottaa. Kumpi sitten kuluukaan ensin loppuun: minä vai vaate?

On vaatekauppoja joista pidän. Cubus ja Newyorker ovat listan kärjessä, sillä molemmista olen löytänyt vaatteita joilla verhota alle 160-senttisen ruhoni. Pidän sporttisesta pukeutumistyylistä. Farkkuja pidän vain jos on pakko, sillä koen ne epämukaviksi. Paras vaate on sellainen joka antaa liikkua vapaasti ilman kiristämistä tai hiostamista Kotivaatteiden parhautta ovat siksi kollarihousut ja t-paita.

Kun menen ostamaan vaatteita, varmaan yli 80% vaatteista rekeissään näyttää lähinnä oudoilta ja vierailta. Kun saan itseni pakolla sovittamaan jotain, kokonaisuus näyttää vähintään yhtä oudolta ja vieraalta. Asiaa ei paitojen kanssa auta liioin sekään, että ei-telttamalliset paidat tuntuvat kainaloista liian tykäistuvilta. Yhteenveto: mikään ei koskaan ole hyvin.

Ja se pahin: sen kerran kun menee shoppaileman, ostaminen tuntuu velvollisuudelta. Kaltaiselleni ”melkein minimalistille” tämä on pakkopullaa. Minulla on kaapissa edelleen pari imetyspaitaa jotka periaatteessa ovat ulkoisesti kivoja, mutta äärimmäisen epämukavia päällä. Inhoan pakon edessä tehtyjä hutiostoksia joiden käyttö jää lopulta vähäiseksi. Odotan kauhulla sitä hetkeä kun pitäisi päivittää työpaikalle kelpaavien vaatteiden valikoimaa.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi..

Tämä kirosanan luokkaa. Minun pitäisi mennä shoppailemaan, rentoutumaan, kahvilaan kahville, elokuviin, lisätä sosiaalista elämää, katsoa komedia -luokkaan meneviä elokuvia, syödä herkkuja ja ylipäänsä tehdä asioita jotka valtaosakokee rentouttaviksi. Tuo sana ”pitäisi” vain muuttaa kaiken suorittamiseksi.

Kun ajattelen että noita ns. rentouttavia asioita pitäisi tehdä, seurauksena on jälleen ahdistus. Taas yksi velvollisuus lisää. Minussa on suorittajan vikaa, ja siksi pitäisi pilaa monet, oikeasti rennot asiat. Ehkä näin käy siksi, koska konditionaalimuodosta huolimatta sanaan liittyvät pakon ja velvollisuuden tunne.

Haluaisin..

Tätä sanaa käytän mieluummin. Tekisin mieluummin asioita joita haluaisin tehdä. Haluaisin päästä jäälle säännöllisesti. Haluaisin välillä kiireettömyyttä. Haluaisin tehdä asioita ilman pakkoa. Välillä mielessäni käy muitakin asioita kuin luistelu. Jostain syystä se kuitenkin on jonkinlainen, oman ajan ”listan ykkönen”. Toisaalta, mitä outoa siinä on? Jokaisella on jokin aktiviteetti joka nousee ylitse muiden. Liikunta vain tahtoo herkästi saada suorittamisen leiman.

Mitä muuta haluaisin tehdä? Haluaisin ehkä kokeilla oppisinko taas ompelemaan vaatteita. Valitettavasti harjoittelu on parempi aloittaa alkeista jotta saisin tehdytä itselleni edes t-paidan. Minulla on kaapissa odottamassa puolivalmis akryylimaalaus, minkä kenties haluaisin tehdä valmiiksi. Haluaisin käydä trampoliinipuistossa ja kokeilla joskus joskus rytmistä voimistelua tai vaikkapa show-tanssia. Jos löytäisin niin hullun ihmisen joka uskaltaisi kokeilla, olen jo vuosia halunnut kokeilla pariluistelua. -Siis kunhan tapaturmavakuutukset ovat kunnossa.

Mikä se rentouttava aktiviteetti ikinä onkaan, haluaisin että todella haluaisin sitä tehdä. Arki on täynnä pitäisi asioita. Siksi haluaisin tehdä asioita joita haluaisin tehdä. Asiaa ei voisi köyhemmällä kielellä enää ilmaista. Seuraavaksi haluaisin mukillisen kahvia. Sen todellakin teen.