Hae
Aliisa ihmemaassa

Syömishäiriöön sairastuminen aikuisiällä: Olen kulkenut pitkän tien

Teksteissäni on vilahtanut syömishäiriötausta. Aiheesta on vaikea kirjoittaa sen laajuuden vuoksi. Mikä minua usein kiusaa, on sairauden rajaaminen siihen miltä keho ulkoisesti näyttää. Todella moni syömishäiriöinen voi oireilla todella voimakkaasti näyttämättä alipainoiselta. Syömishäiriössä ruokaan ja syömiseen on tavalla tai toiselle pakkomielle. Anorektikoita ja ortorektikoita saatetaan usein pitää itsekontrollin mestareina, mikä valitettavasti voi saada aikaan myös ihailua. Todellisuudessa he eivät kykene kontrolloimaan itseään: kontrolloiminen on karannut käsistä.

Sairastuminen aikuisena

Koulukuntia tähän voi olla useita, mutta itse näen syömishäiriön oireena. Laihtuminen, oksentaminen, neuroottinen pakkomielle terveelliseen ruokaa yms. ovat taas oikeita syömishäiriöstä. Näiden taustalla on siis asioita, jotka ovat jääneet käsittelemättä. Syömishäiriö on seurausta näistä. Itse uskon, että syömishäiriöön on taipumus. Osa sairastuu, osa ei.

Pidän pienenä ihmeenä että sairastuin vasta aikuisiällä. Omalla kohdallani syömishäiriön laukaisi ns. huonommuuden tunne. Opiskelin alaa mikä ei kiinnostanut. Tuntui etten osaa mitään enkä opi mitään suuresta työmäärästä huolimatta. Olin muutenkin outolintu muiden joukossa. Yksi opiskelija ryhmästäni avoimesti naureskilin siitä miten outo olen. Tuossa vaiheessa huumorintajuni oli laskenut pohjalukemiin. Outo oli yhtä kuin surkea.

Jossain vaiheessa kehokin alkoi näyttää epäonnistuneen keholta. Yritin aluksi panostaa liikuntaan, se kun auttaa mm. kaikkeen. Hain aluksi kontrollin tunnetta lisäämällä liikuntaa. Jossain vaiheessa laihduttaminen tuli mukaan. Onnistuin, ja se kohotti itsetuntoa. En ehkä hallitse kaikkea mitä opiskelen, mutta hallitsen omaa kehoani ja mieltäni. Vähitellen liikunnasta ja laihduttamisesta tuli pakkomielle.

Aika osastolla

Hakeuduin hoitoon painon laskettua riittävästi. -Ja nimenomaan riittävästi. Hoitoon hakeutuminen ei ollut tapa hankkia apua, vaan eräänlainen saavutus. Silloinen, paljon netissä toimiva Pro ana -porukka oli tehokas keino saada ajatukset viimeisen päälle kieroutumaan. Oli todellakin coolia saada itsensä niin huonoon kuntoon että ”pääsi” osastolle.

Absurdia sinän, se että painoa todellakin pyritään osastolla nostamaan tulee monelle suurena shokkina. Suurimmaksi osaksi minulla on vain hyvää sanottavaa osastosta. Toiminta oli hyvää, tosin painopiste oli liikaa syömisessä. En tiedä millaista hoito nykyään on, mutta BMI:n päästyä sopiviin lukemiin oli aika poistua ja siirtyä tavalliseksi mielenterveyskuntoutujaksi. On ymmärrettävää että resurssit ovat rajalliset, mutta harmillisen moni palasi pian takaisin, ja samassa kunnossa kuin saapuessaan osastolle.

Näin jälkeenpäin mietin, onko hyvä laittaa erityisesti anorektikoita samanan tilaan. Vertaistuki on positiivinen asia, mutta omana osastoaikanani jopa osastolla paranemismyönteisyys ei ollut huipussaan. Anoreksia oli edelleen coolia, ja porukka puhui miltei kilpailevaan sävyyn miten alas kukin BMI:nsä sai. Minä olin taas surkimus. BMI:ni oli alimmillaan 15,6, kun oikeilla osaajilla se oli alle 14. Kaikki eivät onneksi olleet ”kilpailuhenkisiä”. Osastoporukasta ystävystyin kahden kanssa, ja yhteydenpito jatkuu edelleen.

Kuten arvata saattaa, minäkään en päässyt kuiville osastojakson jälkeen. Paino putosi ja olin taas lähtötasossa. Hakeuduin päiväosastolle. Tällä kertaa motivaationi oli matava sekä paranemisen että sairastamisen suhteen. Minusta tuli välinpitämätön. Ja ehkä myös elämätön.

Välitila

Tämä vaihe oli oikeastaan petollisin. Kumpikaan vaihtoehto ei enää onnistu: sairastaminen, mutta ei myöskään paraneminen. Asiaa ei helpota salakavalasti tapahtunut laitostuminen. Keho on saavuttanut ilmiön nimeltä säästöliekki, minkä vuoksi aiempiin BMI-saavutuksiin pääseminen on vaikeaa. Näin ollen ei voi kategorioitua kunnioitettavaksi anorektikoksi. Aika ja oireilu ovat toisaalta vieraannuttaneet ns. normaalista elämästä ja ihmisistä.

Diagnoosit ovat mielenkiintoinen ilmiö. Ajan myötä ne omaksutaan osaksi identiteettiä, ja muutenkin osaksi elämää. Niinhän ne periaatteessa ja käytännössä ovatkin, mutta niitä ei vain tulisi omaksua hallitseviksi asioiksi elämässä. Monelle syömishäiriöiselle sairaudesta luopuminen on vaikeaa jo siksikin, koska sairauden poissaolo jättäisi todella suuren aukon. Jos kuluneiden vuosien aikana on tottunut käyttämään vuorokaudesta koko hereilläoloajan kaloreiden, niiden kuluttamisen miettimiseen sekä vaa’an lukeman tarkkailuun, on tilalle löydettävä muuta tekemistä.

Miksi sairautta ei vain voi jättää pois? Syitä on monia, ja ne vaihteleva yksilöittäin. Omalla kohdalla ero tuon välitilan ja normaalin elämän välillä oli liian suuri. Yritin työkokeilua, mutta yhtäkkinen siirtyminen jo viiden tunnin työpäivään oli liian suuri harppaus, etenkin niillä elämäntavoilla. Pärjäsin työpaikalla suhteellisen hyvin, mutta elämänhallinta oli.. oliko sitä?

Vasta opiskelu sai minut skarppaamaan. Valintakoetta edeltävänä päivänä pakotin itseni syömään normaalisti, siis osaston ”listan” mukaisesti. Joitakin viikkoja myöhemmin postiluukusta tuli se paljon puhuttu paksu kirjekuori. Vuodenvaihteen jälkeen mukaan astui myös parisuhde, mikä osaltaan motivoi. Pieniä laskukausia tuli vuosien aikana. Usein stressi ja kokemukset epäonnistumisista laukaisivat syömishäiriöoireilun, mutta vähitellen tuon syy-seuraus -suhteen tunnistaminen auttoi taistelemaan oireilua vastaan.

Nyt

Anoreksia ei ole vuosiin nostanut päätään. Raskausaikana pelasin sen verran varman päälle, etten itse halunnut tietää painon kehittymisestä. Jälkeenpäin sain tietää painoa kertyneen 13 kiloa, mikä parissa kuukaudessa hävisi ilman erityisiä toimenpiteitä. Kyllä, sen verran kävin kesällä vaa’alla. Ainoa syömiseen liittyvä haaste mikä nykyään tuo omat haasteensa, on esimerkiksi stressin tai muun negatiivisen olotilan aiheuttama ruokahaluttomuus. Olen myös muuttunut ruokien suhteen ”juntiksi”, ehkä vähän lapsen tasolle. Syön lähinnä ihan tavallista kotiruokaa. Pidän myös siitä, että ruoka on helposti syötävää.

Pidän itseäni riskiryhmän edustajana, sillä minussa on piirteitä jotka tiettyjen ulkoisten ärsykkeiden tai ajatusmallien alkamisen seurauksena voivat johtaa syömishäiriöoireilun alkamiseen. Uskon että riski todella pieni, sillä olen vuosien mittaan oppinut tunnistamaan nk. triggeröivät asiat, ja kuinka niiden kanssa on hyvä toimia. Ihan realisminkin nimissä jokaista ikävää asiaa ei voi välttää, mutta niiden kanssa voi tulla juttuun.

Näitä piirteitä ovat taipumus suorittaa, miellyttää, alistua sekä pyrkimys antaa kaikkensa. Nämä piirteet ovat kuluneiden vuosien aikana aiheuttaneet paljon muutakin harmia. Niiden seurauksena olen päätynyt tavalla tai toisella hyväksikäytetyksi tai/ja alistetuksi. Minulla on ajoittain myös vaikea olla sosiaalisissa tilanteissa, joissa en kykene lukemaan ihmisiä riittävän hyvin. Olen myös todella herkkä painostamiselle ja syyllistämiselle. Usein mietinkin, että onneksi en teinivuosina ajautunut ”huonoon seuraan”.

On monia syitä joiden vuoksi taistelen viimeiseen asti pitääkseni oireilun kurissa. Merkittävin syy on Juniori. Haluan antaa hänelle terveen mallin niin syömisen kuin liikunnan suhteen. Jälkimmäisen tulee yksinkertaisesti olla hauskaa. Aamupalaa laskematta (rakas unikekoni..) ruokailemme yhdessä. Tällä hetkellä Juniorille on viihdettä kun äiti syö. Emme vielä syö täysin samoja ruokia, koska Juniorilla on toistaiseksi ikään liittyviä rajoitteita. Lisäksi sattumien lisääntynyt määrä ruuassa vaatii vielä totuttelua.

Ajatellessani lähtötasoa, olen kulkenut todella pitkän tien. On asioista, joissa minulla on leima otsassa sekä asenteita joita olen valmis kritisoimaan. Saan ajoittain negatiivisia kommentteja esimerkiksi siitä, etten kotona syö ”herkkuja” eikä pakastimestani löydy esimerkiksi pakastepizzaa tai jäätelöä. Jäätelöä syön (vatsalle) turvallisen määrän jos sitä tarjotaan, mutta muuten en tunne erityistä vetoa kyseiseen tavaraan. Sen sijaan syön ”kunnon ruokaa” samoja määriä kuin urheileva kasvuiässä oleva teini. No, satun tykkäämään juuri siitä tavallisesta kotiruuasta erityisen paljon. Parasta kuitenkin on sen antama energia: sen voimin jaksaa. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *