Näin voisin panostaa Insta -julkaisuihini..

Vaikka päivitän Insta -tiliäni päivittäin, olen pidemmän päälle hieman laiska. En ole laittanut hetkeen julkaisuja joissa puhun, suuremmalla merkityksellä varustettua sisältöä, panostanut kuvien tai videoiden muokkaamiseen rajaamista enempää enkä käyttänyt tarjolla olevia hienouksia. Julkaisuni ovat pääasiassa arkisia tilannepäivityksiä ja treenijulkaisuja silloin, kun vaivaudun kuvaamaan. Pieni paljastus: esimerkiksi kolmena päivänä peräkkäin julkaistut treenikuvat- tai videot ovat ihan vain yhdellä treenihetkellä otettuja kuvia. Aikaa kuvaamiseen menee.. muutama minuutti?

Vasta jälkeenpäin olen itsekin tajunnut, että vaikka päällä ovat samat vaatteet, julkaisut peräkkäisinä päivinä voivat luoda käsityksen siitä, että treenaan lähes 24/7. Totuus: käyn jäällä maksimissaan kerran viikossa, nyt itse asiassa tulee parin viikon tauko. Suurin osa liikunnastani koostuu vaunulenkistä, mutta itse ”jumppahetkiin” menee maksimissaan 20 minuuttia, yleensä vähemmän. Perustelu: miten ehtisin tehdä opintoja ja huolehtia Juniorista? Olen viime aikoina miettinut Insta-tiliäni ja sen sisältöä. Kaikessa perusteellisuudessani haluaisin saada julkaisuille jonkinlaiset suuntaviivat. Mutta millaiset?

Yh-arjen realismi

Realismilla en tarkoita negatiivisia asioita. Kyllä, työtä ja tekemistä riittää. Erityisen hauskaa on kun toinen meistä tai molemmat sairastuvat. Vastuu ei myöskään jakaudu kahdelle ihmiselle. Toisaalta mitä olen kuullut, kahden vanhemmankaan perheissä vastuu voi kasautua yhdelle ihmiselle. En myöskään halua julkaisujeni olevan valitustäytteisiä tai uhriutumis -sävyisiä. -Paitsi pilke silmäkulmassa mustaa huumoria unohtamatta.

Enemmänkin haluaisin tuoda esille sen, miten asiat hoituvat näinkin. Loppujen lopuksi taustalla on pitkän harjoittelun tuloksena syntynyt ajanhallinta, priorisointi, suunnitelmallisuus ja toisaalta myös se hankalin: kykyä potkia itseään hanurille jotta milloin minkäkin asian saisi alkuun. Toisaalta mukana on myös hyvä tuuri, nimittäin (mielestäni) helppo lapsi jonka toiminta ja tarpeet ovat melko ennustettavissa. Toistaiseksi.. Lisäksi minua auttaa hyvä, luotettava ja turvallinen tukiverkosto. Oikeastaan jälkimmäisen tiedostaminen antaa itsessään energiaa.

Liikkumisen ilo

Julkaisen treenikuvia- ja videoita, mutta ennen pitkää haluaisin välittää tervettä ja positiivista asennetta liikuntaan. Vaikka itse pidän suunnitelmallisesta harjoittelusta, minusta on tärkeää että jokainen löytäisi itselleen sopivimman tyylin liikkua. Haluan välttää poseerauksia, tosin osittain siksi koska en todellakaan osaa niitä. En käsitä miten fitness -ihmiset kykenevät lavalla kävelemään ja poseeraamaan. -Niin, ja hymyilemään. Minä en pysty samaan edes kotivaatteissa. En halua edes ajatella miten kävisi jos minulle lykättäisiin strasseilla koristellut bikinit ja korkokengät. Kai siitä jokin B-luokan komedia tulisi?

En käytä viimeisen muodin mukaisia treenivaatteista. Merkeillä en voi myöskään kehua, sillä vaatteeni ja kenkäni ovat ”markettitavaraa”, ja yleensä halvimmasta päästä. Bravuurini taitaa olla Lidlin treenitrikoot. Mutta mikä siinä jos ajavat asiansa ja ovat edes kohtuullisen näköiset? Treeniaiheisissa kuvissani päälläni ovat samat halpis -kuteet. Osasyy tähän on välinpitämättömyys merkkivaatteita kohtaan, en tosin vastustakaan. Toisaalta haluan olla kuvissa oma, ihan vain halpiksiin pukeutunut oma itseni, koska itse toiminta eli liikkuminen on pääosassa. Esimerkiksi nyt sään suosiessa aurinko paistaa ja nautin ulkoilusta. Se mitä ylläni on, ei muuta asiaa.

Kannustaminen ja positiivinen sävy

Oli kyse mistä tahansa, pienestä tai isosta arjen asiasta, toivon että edes osa julkaisuistani toimisi kannustavina ja piristävinä. Jos nostan esille jonkun vaikeamman asian, haluan pitää sävyn enemmän vertaistuen puolella kuin olla itse ”uhrin” roolissa. Blogissani olen kirjoittanut menneisyyteni vaikeammista asioista, kuten anoreksiasta ja kokemuksesta alkoholistin avopuolisona. Jokaisessa tekstissäni haluan nostaa esille asioita, kuinka näistä voi selvitä.

Arki itsessään on täynnä pieniä asioita, mutta juuri ne pienet asiat voivat jokapäiväisyydessään tai ainakin säännöllisyydessään olla yllättävän isoja. Yhdessä julkaisussa kirosin viikon haasteellisinta päivää: päivää kun on aika leikata Juniorilta kynnet. En tiedä kumpi meistä vihaa tuota toimenpidettä enemmän. Miksi julkaisin tällaista? -Koska olen aika varma, että tuo yksinkertainen ja piilossa oleva pieni mutta järkyttävä toimenpide koskettaa monia. Yhteenveto: empatian jakaminen ja musta huumori. Kynsienleikkuu on pieni asia, mutta saa monilla deodorantin pettämään.

Vähän rajaa filttereiden käyttöön

Myönnän, olen sortunut käyttämään filttereitä! Välillä itsekin mietin, onko se nyt niin dramaattista jo iho näyttää laikukkaalta ja tummat silmänaluset paistavat? Luulen että jos filttereitä ja keinoja muokata kuvia ei olisi, ehkeivät ”ongelmat” pistäisi silmään. Tällöin jokaisen julkaisema kuva olisi luonnollisempi. On kuitenkin jotain mitä haluan välttää: nukkemainen iho. En myöskään ymmärrä silmien suurentamista yms. mikä saa ihmisen näyttämään animaatiohahmolta.

Kasvoissani ja kropassani on yksityiskohtia, jotka ovat olleet siinä joko syntymästä lähtien, tai lisääntyneet iän myötä. Ihan normaalia ja luonnollista, elämäähän se on. Tiettyyn ikään asti ihminen kasvaa, uusiutuu ja kehittyy, sen jälkeen suunta muuttuu. Itse näen epätoivoisten filtteröintiyritysten lähinnä korostavan muutoksia ja antavan julkaisijasta epävarman kuvan. Näytän ihan mielelläni ikäiseltäni. Tosin pituuteni ajoittain rajoittaa ”aikuisten vaatteidein” löytämistä.

Missä omat rajani filttereiden käytössä siis kulkevat? Myönnän kikkailevani valon kanssa, vanha keino. Haluan kuitenkin välttää liiallista ”blurrausta”, sillä se saa näyttämään enemmänkin pelottavalta. Meikin käytössä olen äärimmäisen laiska, tosin huulipunaa olen alkanut taas käyttää satunnaisesti. Muussa tapauksessa saan luvan kelvata katsojalle juuri tällaisena. Hymyilen monissa kuvissa siksi, koska vakavana näytän etsintäkuulutetulta vaaralliselta rikolliselta. Passikuvani sopisi mainiosti länkkäri -leffan ”wanted” -kuvaan.

Mukaan pianonsoittoa?

Tämä ajatus on käynyt usein mielessä. Jo ennen joulua olin aikeissa julkaista soittamiani joululauluja, mutta tapani mukaan homma vain jäi. Nyt olen saanut aikaiseksi julkaista jopa yhden soittovideon! Myönnän että soittovideoita kuvaan hyvin paljon itseäni varten: Jännitän kuvaamista julkaisemisesta puhumattakaan. On todella vaikea soittaa rennosti ja edes melkein oikein, kun kamera käy vieressä. Sama pätee yleisön läsnäoloon. Juniori on poikkeus. Tosin Juniorin kanssa tahtoo pokka pettää, sillä hän haluaa nykyään tulla mukaan soittamaan. Mikäs siinä!

Olen miettinyt myös pianonsoiton alkeista kirjoittamista. Mikäli aiheeseen ilmenee kiinnostusta, opetusmateriaalin tekeminen olisikin hyvää harjoitusta ja mahdollisuus luovaan tekemiseen! En tosin ole koulutettu musiikkipedagogi tms.

Yhteenveto?

Insta -tilini julkaisuissa ilmenisi liikkumisen ilo, lapsiarki, positiivinen asenne, kannustavuus, musta huumori sekä mahdollisesti pianonsoitto tai musiikki muulla tapaa. Varsin sekalainen kokonaisuus, mutta toisaalta..miksipä ei? Ainakaan sisältö ei olisi yksipuolinen. Koska olen vain ihminen ja äitiys on kaikessa ihanuudessaan heikentänyt aivokapasiteettiani (missä ei aiemminkaan ole ollut kehumista), onnistun varmasti jatkossa sähläämään säännöllisesti julkaisuissani. Ehdoton bravuurini ovat kirjoitusvirheet. Korostaisin vielä: nolot kirjoitusvirheet. Mutta saapahan katsoja päivän naurut.

Mikäli tämä sekavalla sisällöllä varustettu Insta -tilini houkuttelee seuraamaan, löydät sen nimimerkillä aliisa_85.

Millaisia some-kanavia sinusta on mukava seurata?