Miellyttäjä, suorittaja, riittämätön – Vastaisku näille kipupisteille

Viimeisen esseen palautuksen jälkeen on taas ollut hetki aikaa ajatella. Se on sekä hyvä että huono asia, vaikka pidemmän päälle hyvä. Mieleen nousevat ajatukset eivät ole aina positiivisia ja valoisia. Vuosien mittaan olen kantapään kautta oppinut, että erityisesti vaikealta tuntuvia asioita ei kannata paeta. Ne on käsiteltävä, ja mieluummin järkevästi. Toinen asia minkä olen oppinut, on pakenemisen ja käsittelemisen eron tunnistaminen.

On helppoa väittää käsittelevänsä jonkin toiminnan avulla vaikeita asioita, mutta todellisuudesta toiminta voi olla vain asian siirtämistä. Omalla kohdallani ns. kipupisteiden tunnistaminen on auttanut paljon. Tunnistamisen kautta olen löytänyt uusia lähestymistapoja, joiden kautta on avautunut aivan uudenlainen, valoisampi perspektiivi.

Taipumus miellyttää

Luulen että tämä taipumus on ollut minulla pitkään. Miellyttäminen liittyy tarpeeseen tulla hyväksytyksi mahdollisimman monella tavalla. Olen tämän piirteen vuoksi joutunut myös vaikeuksiin ja tehnyt myös huonoja ratkaisuja. Jälkimmäinen on ollut yleensä seurausta tilanteista, joissa koen joutuvani miellyttävään ns. vastapuolessa olevia ihmisiä ja joudun ”valintatilanteeseen”.

Nyt äitinä minun on vain kestettävä se, että en voi tehdä jokaista ihmistä miellyttäviä ratkaisuja. Toimintaani ohjaa lapsi ja hänen etunsa. Aiemmassa tekstissäni pohdin esimerkiksi parisuhteen mahdollisuutta. Parisuhde ei ole mahdoton ajatus, mutta homman on toimittava niin, että lapsi on osa kokonaisuutta ja hänen tarpeensa ja parhaansa on priorisoitava.

Olen aina pelännyt muiden ihmisten suuttumista, siis aikuisten. Juniorin protestit esimerkiksi kynsienleikkuuta kohtaan kestän, vaikka deodorantti siinä aina pettää. Jos joudun esittämään mielipiteitä tai tekemään ratkaisuja jotka eivät jokaista miellytä, mietin aina mitä mahdolliset haukkumiset ja suuttumiset loppujen lopuksi tekevät. Ne eivät riko. Niistä tulee kurja olo ja syyllisyyden tunne.

Entä sitten? Jos olen perustellusti tehnyt valintani ja hyödyt ovat haittoja suuremmat, ehkä aikuinen ihminen kestää vaikken suostuisi kaikkeen. Hyvä kysymys ehkä on, onko sellainen aikuinen joka ei kestä kieltävää vastausta miellyttämisen arvoinen? Olen itsekin elämäni aikana saanut kieltäviä vastauksia myös asioihin jotka olisivat merkinneet paljon. Hengissä ollaan edelleen. Minusta ei esimerkiksi tullut merenneitoa vaikka kovasti olisin halunnut, mutta olen kestänyt tuon pettymyksen. -Hammasta purren tosin..

Vain hyödyllinen ja tuottava tekeminen kelpaa

Tämä piirre oli aikoinaan ensimmäinen askel kohti anoreksiaa. Halusin tavoitella vain hyödyllisyyttä ja tuottavuutta. Lähes kaikki toiminta muuttui tavoitteelliseksi. Tässäkin äitiys on opettanut paljon. Äitiyttä tai vanhemmuutta ylipäänsä ei voi arvioida samaan tapaan kuin urheilusuoritusta. Itse lähden aina liikkeille perusasioista: uni, ruoka ja puhtaus. Näistä rakentuu pohja turvallisuudelle, missä läsnäololla on suuri rooli. -Ja nimenomaan perusasioita huolehtimiseen kuuluu läsnäolo.

Voin rehellisesti todeta että perusasiat taloudessa ovat hyvässä kuosissa. Koti on niin siisti kun lähes taaperoikäisen kanssa voi olla. Eli muuten siisti mutta yksittäisiä leluja voi säännöllisesti ja huolellisesta keräämisestä huolimatta löytyä milloin mistäkin. Aika mitä olen viettänyt Juniorin nukkuessa on mennyt kotitöiden tai opiskelun merkeissä. Eli jonkin hyödyllisen asian. Viime viikolla esseen palautuksen havahduin jonkinlaiseen väsymykseen ja ehkä tyhjyyden tunteeseen.

Tuo tunne sai tajuamaan, että minun ei tarvitse eikä kannata tehdä vain ja ainoastaan hyödyllisiä asioita sellaisena aikana, mikä olisi ns. omaa aikaa. Vaunulenkillä Juniorin nukkuessa treenaan oikeasti mielelläni. Mutta kotona en ole pahemmin panostanut esimerkiksi piirtämiseen tai esimerkiksi vuoden -89 Gameboylla pelaamiseen. Tai sitten paheeseeni Mahjongiin. Ja sitten yksi olennaisin asia: sosiaalinen elämä. Minun, tai kenekään ei tarvitse 24/7 tehdä hyödyllisiä asioita. -Eikä sosiaaliseen elämään panostaminen olisi Juniorilta pois, sillä hän luonnollisesti saisi olla mukana.

Pystyykö tähän vielä..

Riittävän hyvä äiti?

Erityisesti markkinoinnin kautta äideille luodaan tarpeita. Hyvä äiti tai vanhempi hankkii lapselleen tietyt välineet ja panostaa tietynlaisiin aktiviteetteihin. Hyvä vanhempi kokee tietynlaiset tunteet lastaan kohtaan jne. Olisiko tässä valmiina burnoutin ja konkurssin ainekset? Juniori ei (uskoakseni) ole traumatisoitunut vaikka esimerkiksi nämä asiat ovat jääneet hankkimatta: unipesä, imetyskorut, itkuhälytin, maitopullon lämmitin sekä ties mitkä monitorit joilla lapsen unta ja elintoimintoja voi seurata.

Olen ehtinyt potea huonoa omaatuntoa mm. siitä, kun voimani eivät riittäneetkään osallistumaan perhekerhoihin, muskareihin yms. Lämmin kiitos neuvolan terveydenhoitajalle, joka lohdutti toteamalla etteivät nuo ole lapsen kehityksen kannalta välttämättömiä. Olen toki katsellut erilaisia kokoontumisia, mutta moni aktiviteetti järjestetään aikaan jona aamu-uninen Juniori käytännössä katsoen kuorsaa. -Ja kaikessa hirveydessäni nautin tuosta piirteestä. Siis aamu-unisuudesta ja ylipäänsä siitä, että yhtä maitoherätystä laskematta Juniori nukkuu kellon ympäri.

On monia asioita joita en ole lapseni kanssa tehnyt, siis jonkin tahon järjestämiä asioita. Mutta silti Juniori on hyväntuulinen, leppoisa ja muutenkin melko tyytyväinen talon palveluun. Mitä Juniori sitten saa? Perustarpeista huolehtimisen lisäksi hänellä on äidin syli, mihin pääsee ilman ajanvarausta. Tosin yöaikaan on tilanteen vaatiessa valitta hätätilanne -summeri. Juniori saa leikkiseuraa, keinuttajan, elävän jukeboxin, jumppauttajan, keskusteluseuraa ja edelleen rintamaitoa niin usein kuin kysyntää on. Ehkä tämä on riittävän hyvin?

”Aika on naiselle vihollinen”

Täytän ensi marraskuussa 38 vuotta. Miellän itseni keski-ikäiseksi, mutta jostain syystä ikäkriisi ei vielä kiusaa. Toki jotkut yksittäiset ulkoiset asiat hieman haittaavat, mutta olen selvinnyt hengissä. Esimerkiksi kasvoille puskevat pigmenttiläiskät ärsyttävät, etenkin kun edes suojakerroin 50 ei tunnu riittävän. Vaikka fyysisesti olen (mielestäni) kohtuullisessa kunnossa, en koe tarvetta leikkiä parikymppistä. Syy on yksinkertainen: On mukavaa lähestyä neljääkymmentä vuotta.

Entä se parasta ennen -ajankohta? Usein varoitellaan, miten tässä iässä alkaa viimeinen hetki milloin mihinkin: lisääntymiseen, parisuhteeseen, työhön, omaan asuntoon ja ties mhin. En ole jaksanut näitäkään stressata. Minulla on yksi ihana lapsi, ja jos Luoja toisen minulle haluaa antaa, toinen lapsi on tervetullut. Parisuhteen kanssa en ole jaksanut aktivoida aivojani, mutta uskon että tässäkin asiat menevät omalla painollaan. -Tosin en edelleenkään usko kassajono -rakkauteen. Olen miettinyt myös omaa asuntoa, mutta juuri nyt se ei ole ajankohtainen asia. Työelämän suhteen uskon taas siihen, että aktiivinen tekeminen tuottaa tulosta ennemmin tai myöhemmin.

Kantapään kautta olen oppinut, että asioita ei voi pakottaa tapahtumaan. Esimerkiksi opintojen kanssa tein klassisen virheen. Leikin superopiskelijaa ja sainkin paljon suorituksia lyhyessä ajassa. Laatu tosin kärsi ja energia oli täysin lopussa. Kun opiskeluun liittyvä suorittaminen päättyi, alkoi suorittaminen työelämään pääsemisessä. Mitä loppujen lopuksi yritin tuolla kaikella saavuttaa? Saada pikaisesti tutkinnon, töitä ja mahdollisuuden perustaa perheen siinä ohessa siten, että sopisin siihen epärealistiseen muottiin mihin surullisen moni nainen (ja ehkä mieskin?) yrittää itsensä sovittaa?

Kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa, jokin sisälläni sai minut lopettamaan kiirehtimisen ja asioiden tavoittelemisen väkisin. Nyt minulla on kohta vuoden ikäinen ihana Juniori. Olen ilman pakkoa tehnyt opintoja, ja jos viimeinen essee onnistui, perusopinnot ovat kasassa. En ole työmarkkinoilla enää aivan tyhjän päällä. Minulla on läheisiä lyhyen matkan päässä. Jos/kun parisuhde tulee ajankohtaiseksi, tuskin kuulun Tinderin (tai lähikaupan kassajonon) laatuvalikoimaan. Kun ne kuluneet kotivaatteet ovat niin mukavia päällä..

Annan siis ajalle mielelläni suostumukseni: tee pahimpasi. No, jos vähän saa toivoa niin tee pahimpasi edes asteittain jotta ehdin sopeutua.