Hae
Aliisa ihmemaassa

Yksin raskausaikana

Vuosi sitten oloni oli tähän aikaan äärimmäisen tukala. Raskaus oli mennyt kymmenettä päivää yliajalle, ja kroppani kapasiteetti kahden ihmisen kotina oli ylittynyt ajat sitten. Vatsa tuntui suhteettoman suurelta, ja oli lisäksi laskeutunut niin etteivät edes suuremmat raskauspaidat tahtoneet peittää sitä. Kuluneen viikon aikana liikuin niin paljon kuin mahdollista, siivosin ja yritin ties mitä minkä pitäisi auttaa käynnistämään synnytys. Turha toivo! -Tai ei ihan, parin päivän päästä olisi aika synnytyksen käynnistykseen. Se vähän huojensi.

Saavuttuani taas yhdeltä raivolenkiltä kotiin, alkoi verinen vuoto. Ei merkittävä, mutta aiempaan nähden poikkeava. Sitten selässä tuntui oudolta. Vaistomaisesti menin suihkuun. Tunne selässä voimistui. Hyvä kun en hypännyt riemusta, sillä tajusin että viimein alkoivat oikeat supistukset! Tämänkin hetken koin yksin, aivan kuten tiedon raskaudesta. Minulla oli toki läheisiä, mutta muuten vietin myös raskausajan yksin. Millaista se sitten oli?

Tieto vauvasta

Minulla oli epäilys että jokin ei täsmää. Raskaus ei ollut suunniteltu, ja pidin ylipäänsä raskauden mahdollisuutta epätodennäköisenä. Oli uutisointia miten 30 ikävuoden jälkeen mahdollisuudet romahtavat ja myös omassa tuttavapiirissäni oli kokemuksia raskaaksi tulemisen vaikeudesta. Oli siis täysin loogista että minä olisin tuossa suhteessa menetetty tapaus: ikää pian 36 vuotta, syömishäiriötausta sekä useita vuosia e-pillereiden napsimista takana.

Raskaustestin tuloksen näkeminen oli hämmentävää. Oliko tämä totta? Itse asiassa luulin liuskan olevan viallinen, mutta kun neljä liuskaa näyttivät edelleen kahta viivaa, aloin epäillä olisivatko ne sittenkin kunnossa. Mainittakoon vielä, että neljäs testi oli eri merkin liuska. Hupsistakeikkaa, sitä voi siis sattua vanhemmallakin iällä! Ajatus raskauden keskeyttämisestä ei edes käynyt mielessä, sillä en voi tietää olisiko tämä ainoa mahdollisuuteni.

Raskausuutinen otettiin lähipiirissäni ihanan positiivisesti vastaan, mikä oli suuri ilo. Jos kaikki vain menisi hyvin, yksi asia olisi varmaa: tältä vauvalta ei rakkauta tulisi puuttumaan. Jostain syystä en tuntenut minkäänlaista huolta edes tulevasta. Oikeastaan kaikki huolet aina työkuvioista taloudelliseen tilanteeseen vain unohtuivat.

Pelot raskauden alkuvaiheessa

Pelkoni oli se tavallisin: eli pelko keskenmenosta. Paikkakuntani terveydenhuolto järjesti ilmaiseksi nk. varhaisultran, minkä vuoksi en joutunut odottamaan 12. viikon ultraan. Tämä oli suuri helpotus. Varhaisultrassa löytyi kaikki mitä pitikin ja oikeasta paikasta. Juniori tosin muistutti sumuista katkarapua josta ei tiedä miten päin oikeastaan on. Mutta sydän löi, ja se oli tärkeintä.

Minua eivät mahdolliset kehityshäiriöt yms. pelottaneet, sillä olin valmis ottamaan lapsen millaisena tahansa. Epilepsia sen sijaan aiheutti hieman pelkoa, sillä neurologini onnitteluiden jälkeen painotti sanaa ”riskiraskaus”. Jonkin verran ongelmia tulikin, sillä lääkeainepitoisuus laski raskauden edetessä alle sallitun. Roima lisäys annoksessa sai arvot kohdilleen. Onnekseni lääkkeeni Keppra on raskauden kannalta vähiten haitallisin. Se tästä olisi puuttunut, että olisin joutunut vaihtamaan lääkettä.

Raskauden edetessä mietin kieltämättä miten toimin jos jotain sattuu. Talon alaovi oli lukossa, joten minun oli vain toivottava että pääsen raahautumaan avaamaan sen jos tilanne muuttuisi kriittiseksi. Ajoittain pelkäsin myös, pärjäisinkö äitinä ja opinko hoitamaan vauvaa. -Taitotasoni kun oli luokkaa nolla. Outoa ehkä, mutta synnytystä en osannut pelätä. Tuntui jotenkin selkeältä että tottakai se sattuu. Joskus myös Juniorin hyvinvointi huolestutti, mutta onneksi hän liikahti kun hetken herättelin. Jos esimerkiksi Juniorin iltajumppa myöhästyi, tietenkin pelästyin ja aloin herätellä. Liike oli laiska ja Juniori kenties ärsyyntynyt.

Tunteiden kohtaaminen yksin

Myönnän että minullakin mielialat heittelivät, mutta raskausaikana taisin liukua masennuksen puolelle. Ihan selkeitä oireita ei ollut, mutta aloin vetäytyä ja eristäytyä. -Siis jopa siitä mikä minulle on luonteenomaista. Tuli vain sellainen olo etten osannut enkä halunnut kohdata ihmisiä. Luulen että jokainen raskaana oleva on todella yksin erityisesti loppuvaiheessa.

Vaikka lukuisat naiset ovat kokeneet saman, kukaan ei voi kohdata sitä mitä kehosi käy läpi. Kukaan ei myöskään voi kertoa täsmällisesti mitä juuri sinulle synnytyksessä tapahtuu ja mitä tulet kokemaan. -Jokainen synnytys kun on erilainen, samoin kokemukset. Olin kuullut lukuisia kauhukertomuksia synnytyksestä ja sitä seuraavasta pakahduttavasta rakkaudesta kun vauva viimein on syntynyt. Jostain syystä ahdistuin, sillä mietin olenko huono äiti jos en koekaan juuri tuollaisia tunteita.

Erityisen vaikeaa oli myös vastata kysymyksiin koskien tulevaa. Vaikka olen tyytyväinen neuvolamme toimintaan, näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että erityisesti liikuntataustani vuoksi minua pidettiin vahvana ja osaavana. Myös ne huolet mitä uskalsin esittää, kuitattiin ”hyvin se menee!” -tokaisulla. Moni asia menikin hyvin, mutta näin jälkeenpäin huolieni ignooraaminen vaikutti paljon. Mikäs hätä minulla olisi ollut? Terve ja kokenut ihminen, ei mikään juuri ja juuri parikymppinen joka vasta tutustuu aikuisuuteen. Jokin pelotti mutten koskaan osannut pukea sitä sanoiksi. Kävin tunteeni läpi yksin.

En halua syyttää terveydenhuoltoa, sillä usein olen saanut apua tarvittaessa. Myös synnytyskokemus oli positiivinen. Mutta jos Luoja minulle lisää lapsia suo, pitäisin raskausaikana puoleni saada tulla kuulluksi jos minulla on huolia.

Raskas loppuraskaus

Loppuraskauden aikana vetäydyin ja eristäydyin. Toisaalta sen kerrotaan olevan normaali ilmiö loppuraskauden aikana, jonkinlainen tapa kerätä voimia synnytystä varten. Tiesin kyllä että harvaa tässä vaiheessa ei moni asia ahdista. Vatsa alkaa olla oikeasti liian suuri, kehon perustoiminnot menevät oman kaavansa mukaan, ihmiset tuijottavat, uni ei tule ja tämän päälle kehotetaan nauttimaan olosta vielä kun voi ja tekemään mukavia asioita.

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika, ja lienee luonnollista että jossain vaiheessa sitä alkaa haluta vauvan mieluummin syliin kuin oikomaan jäseniään kohdussa mitä varten kropassa ei enää ole tilaa. Ja vaikka tuttujen kysymykset ”joko on syntynyt?” eivät todellakaan tarkoita mitään pahaa, jokainen tällainen kysymys herättää kaikkia muuta kuin lämpimiä ajatuksia.

Yksinolo tuo omat haasteensa myös käytännön asioihin. Kukaan ei auta kun yrität saada kasvaneen ruhosi ulos penkistä, kauppaostosten kantamisessa tai missään muussakaan. Syy on looginen: sitä toista ihmistä ei yksinkertaisesti ole paikan päällä. Toki ajattelen itsekin tyyliin ”niin makaa kuin petaa”, mutta ehkä asioiden toteaminen rehellisesti ei ole väärin. Tämään ei ollut kenenkään syy, asiat vain sattuivat menemään näin.

En ole tehnyt suunnitelmia tulevaisuuden suhteen liittyen lapsiluvun lisäämiseen. En voi tietää oliko Juniori ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuuteni saada lapsi, mutta monet asiat tekisin toisin. Vaikka raskauden jakaminen toisen ihmisen kanssa konkreettisesti paikan päällä kuulostaa ainakin kuulemieni ja lukemieni tarinoiden perusteella ihanalta, myönnän että minua jännittää osaisinko ottaa toisen ihmisen mukaan totuttuani yksinoloon. Toisaalta pidän tällaisia tunteita tavallaan positiivisina. Jos uskaltaudun jonain päivänä edes kokeilemaan uusia tuttavuuksia, ainakaan en tekisi sitä siksi koska en osaa olla itsekseni.

Onneksi juuri nyt asiat ovat pidemmän päälle mallillaan. Yksinolokaan ei estänyt sitä merkittävintä asiaa: Vuosi sitten syntyi pikkuinen Juniori. Sylissäni oli epäluuloisen näköinen pikkuinen. Näin ensimmäisen kerran lapsen joka oli myllertänyt vatsassani niin, että hänen ääriviivansa saattoi hahmottaa ulkopuoleltakin. Hän oli jopa sen kymmenen ylimenneen päivän arvoinen. Samoinen jokaisen päivän, helpomman ja vaikeamman. Hänestä olen kiitollinen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *