Onnistuin viimeinkin aktivoitumaan sosiaalisessa elämässä!

Mietin mielessäni tavoitteita ja toiveita tälle keväälle. Tarkkaan en niitä muista. Osa on toteutunut, osa ei. Osaan liittynyt kiinnostavuus lienee laskenut. Yhden kuitenkin muistan: panostaminen sosiaaliseen elämään. Tehdessäni opintoja voimat eivät yksinkertaisesti riittäneet. Kun viimeinen essee oli palautettu, myönnän hieman ahdisti. Juniorin kanssa olen viettänyt aikaa ja hoitanut häntä normaaliin tapaan, mutta mitä ihmettä teen kun hän nukkuu päiväunia? Niin, se sosiaalinen elämä. Viimein onnistuin panostamaan siihen.

Aluksi jännitti

Minulle on joskus tokaistu uudella paikkakunnalla: Etsi ystäviä. Juu, helppo homma! Toisin sanoen lähes mahdoton. Blogin kirjoittaminen ja ylipäänsä toiminta sosiaalisessa mediassa antaa henkilöstä usein valheellisen kuvan. Useita toimijoita luullaan sosiaalisiksi, rohkeiksi ja ekstroverteiksi. Myönnän olevani jossain määrin ujo ja arka. Sosiaalisissa tilanteissa minun on vaikea löytää rooliani, ja ilman sellaista olen täysin hukassa. Vain oikeasti tuttujen ja turvallisten ihmisten parissa kykenen olla miettimättä miten minun pitäisi olla.

Tästäkin syystä aluksi jännitti. Asiaa auttoi todella paljon se, että ystäväni jo lukioajoilta ehdotti tapaamista pitkästä aikaa. Arvosti tätä tekoa todella paljon. Tapamisemme pienellä porukalla ja oli todella mukavaa. Kyseessä taitavat olla tällä hetkellä ehkä pitkäaikaisimmat ystäväni näinkin lähellä. Monet ovat työn ja muiden syiden vuoksi siirtyneet kauemmaksi asumaan.

Koska arkemme Juniorin kanssa on itseään toistavaa, rutiinien rikkominen jännittää aina hieman. Tiedän että se tekee hyvää, kunhan asiat tapahtuvat Juniorin ehdoilla. Toisin sanoen ruoka-aika ja uniaika pysyvät, ja äiti on riittävästi lähettyvillä. Jossain takaraivossa taitaa myös kolkuttaa huono omatunto, mille tosin ei ole perusteita. Alitajuisesti kai ajattelen, että minun pitäisi keskittyä vain ja ainoastaan lapseen. Toisaalta niin täytyykin, mutta miksi en voisi yhdistää siihen asioita joista itsekin saan hyvän mielen. Kuten esimerkiksi omien ystävien tapaamista joihin Juniorikin näytti ihastuvan?

Varovaista verkostoitumista

Otin pienen askeleen eteenpäin. Kyselin asuinpaikaltani muita samassa tilanteessa olevia vanhempia. Positiivisena yllätykseksi yllättävän moni otti koppia ja saimme pienen porukan kokoon. Pidän edelleen tiukasti kiinni periaatteesta etten vaadi kanssaihmisiltä samaa statusta. Toisin sanoen: edelleenkään suustani ei tule kuulumaan lausetta ”et ymmärrä mistään mitään koska sinulla ei ole lapsia.” On toki asioita jotka lapsen kanssa on otettava huomioon, mutta uskon vakaasti että niiden ymmärtämiseen riittää terve järki vaikkei konkreettista kokemusta olisikaan.

Mihin tällä verkostoitumisella pyrin? Ehkä kokoamaan porukkaa yhteen niin, että mahdollisimman monella olisi jokin sosiaalinen ympäristö sellaisten ihmisten parissa, joiden kanssa kenenkään ei tarvitse miettiä saankohan lapsenvahdin, pahastuukohan joku kun pitää laittaa lapsi nukkumaan tiettyyn kellonaikaan jne. Eivät nuo seikat monelle muullekaan ole ongelma, mutta asia on niin ikään itsestäänselvyys.

Kyläilyä

En tiedä kumpi meistä oli enemmän mielissään, minä vai Juniori? Saapunut kaksikko oli Juniorille entuudestaan tuttu, joten Juniori oli varsin ilahtunut. Alkuun piti hetki tutkailla kauempaa, mutta sen jälkeen piti kontata lähemmäksi katsomaan mitä mielenkiintoista kotiin saapui. Olen iloinen siitä, että molemmat ystäväni tulevat hyvin toimeen Juniorin kanssa ja ennen kaikkea siitä, että Juniori sopii mukaan mainiosti. Tosin kun aika jona Juniori alkaa ymmärtää ja toistaa kuulemaansa, pitännee valmiiksi päättää millä kielellä ”aikuisten asioista” keskustellaan..

Oli todella mukava nähdä ja jutella pitkästä aikaa! Sekin ihana juttu ns. vanhoissa (siis ei iältään) tutuissa on, kun jokainen tuntee toisensa, huumorintajun ja ainakin osan kokemuksista. Ja tietenkin hauskinta on muistella lukioaikoja. Joskus mietin, mitä lukioikäisenä olisin ajatellut jos olisin saanut nähdä meidät kaikki nyt reilu 20 vuotta myöhemmin. Olisin kaiketi järkyttynyt. Minulla piti tässä vaiheessa olla perhe, työpaikka ja kouluikäisiä lapsia. Ihan näin ei käynyt, mutta edes vähän sinnepäin? -Erittäin vähän mutta edes kannustavissa määrin?

Joskus mietin, että tämä porukka ja pari muuta ystävää ovat niin läheisiä vaikka joskus emme olisikaan tekemisissä, he tuntuvat jollain tavalla perheeltä. Toisaalta tässä kohden ihmisissä on ”kulttuurinen” ero. Osalle perhe vaatii biologista sukulaisuutta, osa taas kokee saman tunnetasolla vaikkei yhteensitovia geenejä olisikaan.

Ensimmäinen shoppailureissu aikoihin

”Pitkästä aikaa” riippuu kai määrittelijästä. En ole ollut shoppailijana erityisen aktiivinen edes silloin, kun asuin kauppakeskuksen lähellä. Tosin kirppareita ja UFF:n myymälöitä kiertelin usein. Lähin ns. oikea kauppakeskus on lyhyen junamatkan päässä, eli ei mikään suuren luokan reissu. Edellisestä kerrasta ylipäänsä jossain kauppakeskuksessa käymisestä on vuosi.

Juniori ei ollut junassa olemisesta moksiskaan. Lähinnä kummasteli. Kauppakeskuksessa Juniori pääsi saman tien testaamaan leikkipaikkaa, ja siellä tulikin kontattua oikein olan takaa. Hauskinta taisi olla muutamaan vuotta vanhempi lapsi, jota Juniori seurasi innokkaasti. Klassinen taktiikka: lapsesta virrat pois vähän ennen päiväuniaikaa. Homma toimi. Vaatekaupassa Juniorilla riitti katseltavaa rattaista käsin niin, että ehdin jopa sovituksen kautta valitsemaan pari kesäpaitaa.

Eipä siinä pitkään mennytkään, kun Juniori äksyili siihen malliin että asia oli selvä: uniaika. Rattaisiin verho eteen ja liikkeelle. Kohta Juniori sammahtikin ja aikuiset saivat nauttia kahvia ja välipalaa. Herättyään Juniorikin sai osansa, eli evääksi napattua puuroa. Juna-asemalla olin vielä kiitollisempi ystävälleni joka oli lähtenyt seurauksi. Raiteelle vievä hissi oli epäkunnossa. Portaissa oli ramppi, mutta niin jyrkkä etten yksin saanut rattaita ylös. Pääsimme junaan. Kotona Juniori sammahti päiväruuan päätteeksi.

Seuraavaksi?

Kieltämättä jännitin yhtäkkisen sosiaalisen elämän ja menemisten määrän lisääntymisen jaksamista. Illalla kieltämättä sekä äiti että Juniori olivat pois pelistä, mutta ajoitus oli oikeampi kuin se oikea. Molemmista tapahtumista jäi hyvä mieli, ja erityisesti shoppailureisulle uskaltautuminen lisäsi rohkeutta tehdä pieniä reissuja useamminkin. Yh-äidin ei tosin parane shoppailla usein, mutta on monia aktiviteetteja joihin lapsi sopii, mutta rahaa ei kulu. Mitäkö? Esim. leikkipuistot sekä kaupungin ja seurakunnan järjestämät koko perheen tapahtumat.

Tässä kuussa erilaisia menemisiä on ihan mukavasti, mutta voisin jatkossa esimerkiksi kerran kuukaudessa tehdä Juniorin kanssa jotain, mihin liittyy muita ihmisiä ja toivottavasti myös lapsia. Reissaamme junalla kohtuullisen matkan päähän, sovimme leikkipuistotreffejä, käymme ilmaisissa tapahtumissa tms. Mitä vain, kunhan nyt alamme aktivoitua. On muuten hyvä puolustuskeino puhua me -muodossa. Juniorihan luonnollisesti on vastuussa teemmekö jotain mikä poikkeaa tavallisesta arkipäivästä..

Mihin en ryhdy, on kalenterin buukkaaminen tarkoituksella viimeisen päälle täyteen. Myös rauhallisia kotipäiviä on oltava mukana, joskaan ei tylsiä. Ne ovat juuri niitä tavallisia päiviä, joina tehdään ihan tavallisia asioita ja rauhoitutaan. Tästä syystä en halua laittaa Junioria isompana ”harrastusrumbaan” jossa jokaiselle päivälle on jokin tai useampi meno. Minun tuurillani hän tulee vaatimaan päästä mahdollisimman moneen harrastukseen ja onnistuu perustelemaan asian niin, että kieltäytymiseltäni menee pohja. Toivottavasti ei..

Näillä suunnitelmilla ja kokemuksilla on hyvä jatkaa. Tulevana viikonloppuna luvassa onkin hieman menoa, mutta erittäin mukavaa sellaista. Luvassa on erään todella tärkeän henkilön syntymäpäivien juhlistaminen. Näitä innolla Juniorin kanssa odottelemme. Tosin en ole asiasta Junioria infonnut.. No, hyvin tässä ehtii.