Joskus minulta on kysytty, eikö elämäni ole yksinäistä. Itsekin mietin tätä välillä. Kuulun siihen kategoriaan, joka sekä viihtyy ihmisten parissa, mutta toisaalta väsyy sosiaalisissa tilanteissa. Nk. oma aika tarkoittaa mitä tahansa aikaa, kun en kommunikoi kenenkään kanssa. Vielä enemmän kummastusta erityisesti asunnossani saa aikaa erään asian puuttuminen: television.

Olen siis kaksin kohta taaperoiän saavuttavan Juniorin kanssa usein ympäri vuorokauden. Näemme Juniorin isovanhempia (eli minun vanhempiani) säännöllisesti ja käymme yökylässä. Tämä on Juniorille ja myös minulle hyvää vaihtelua. Entä ne päivät jotka vietämme ihan vain kaksistaan?

Yksin jo raskausaikana

Olosuhteiden pakosta ja käytännön syistä vietin raskausajan yksin. Asia ei jostain syystä ollut ongelma. Tähän toki vaikutti se, että oireista huolimatta pysyin työkykyisenä ja toimintakykyisenä. Aivan loppuvaiheessa v-käyrä oli sen verran hälytyslukemissa, että saatoin olla ympäristölle vaaraksi. Tästä syystä vetäydyin. Koin asiat yksin: pahoinvoinnin, väsymyksen ja lapsen ensimmäiset liikkeet.

Kävin vanhempieni luona säännöllisesti ja yritin tavata ystäviäkin, mutta työni sisälsi runsaasti ihmisten kohtaamista. Tästä syystä kaipasinkin myös hiljaisuutta. Toki raskauden herättämien tunteiden kohtaaminen oli joskus vaikeaa. Asenteeni oli luokkaa ”sitten sen näkee”. Tällä ajatuksella en pelännyt yöheräämisiä, koliikkia tai edes synnytystä. Hain teoreettista tietoa synnytyksen etenemisestä ja vastasyntyneen vauvan hoidosta.

Selvisin myös ilman suurempaa synnytyspelkoa, sillä vältin kauhutarinoita. Toki sellaisia kuulin, mutta hoin itselleni että minun kokemukseni tulee olemaan minun kokemukseni. Olin henkisesti varautunut tikkeihin, sektioon ja koviin kipuihin. Monen vuoden liikuntatausta ja sen ansiosta melko hyvä fyysinen kunto auttoivat paljon. En tiedä miksi, mutta jostain syystä minulla ei ollut erityisiä kysymyksiä joista olisin halunnut keskustella.

Yksin vietetty raskausaika muokkasi minun ja Juniorin suhdetta jo ennen synnytystä. Olimme alusta asti pääasiassa kaksin, emme jakaneet toisiamme kenenkään kanssa. Jollain tavalla kasvoin ajatukseen siitä, että olen vauvan kanssa kaksin. Joskus taisin vatsassa möyrivälle Juniorille todetakin, että eikähön me toimeen tulla. Neuvotellaan erimielisyyksistä sen mukaan miten osataan.

Päivän rutiinit pitävät kiireisenä

Yhteiselomme Juniorin kanssa on kestänyt pian 10 kuukautta. Päivät ovat niin täynnä tekemistä, että ehdin todella harvoin edes ajattelemaan yksinäisyyttä. Meillä on melko selkeät aikataulut ja rutiinit, joihin ujutan pakolliset kotityöt, ruuanlaitot ja opiskeluhetket. Päivät vain hujahtavat nopeasti. Yleensä viiden aikaan havahdun siihen, miten päivä on taas mennyt ja pian on ruoka-aika. Tätä seuraa Juniorin leikkiaika lattialla, ja pian alkavatkin iltatoimet.

Jostain syystä en ole kokenut kertaakaan itseään toistavia päiviä ahdistavina tai tylsinä. Toki on suorastaan ihanaa päästä välillä jäälle, ja siitä ”omasta ajasta” pidän kiinni aina jos vain saan mahdollisuuden. Toisin sanoen 1-2 kertaa viikossa. Muuten päivät soljuvat mukavasti. Yhdenkään päivän aikana aikana en ole päätynyt pyörittelemään peukaloita. Kun ns. pakolliset tehtävät on hoidettu, on mahdollisuus siirtyä rästihommiin.

Panostan myös omiin aktiviteetteihin

Kuten arvata saattaa, päivän toimista tärkeimmät ovat Juniorin perushoito ja yhdessäolo. Olen kuitenkin jo Juniorin synnyttyä panostanut vauva-arjessa myös omiin aktiviteetteihin. Olen jatkanut lukemista, luistelua sekä muuta liikkumista, opiskelua ja soittamista. Tietenkään en ole voinut tehdä näitä samalla tavalla kuin ennen, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa luopumista. Tosin kohdallamme hyvin nukkuva lapsi on ollut suuri onni. -Siis itse lapsen lisäksi. Oikeastaan nukkuminen helpottui merkittävästi silloin, kun pääsin rakentamaan eheää päivärytmiä rutiineineen.

Juniorin kanssa oma aika tarkoittaa 10-30 minuutin pätkiä, jotka hyödynnän ensin pakollisiin tehtäviin ja sitten muuhun. Usein mietin, että sosiaaliseen elämään pitäisi panostaa enemmän. En vain meinaa jaksaa. Yksinäisyyden sijaan poden enemmänkin syyllisyyttä siitä, etten jaksa miettiä esimerkiksi vauvatreffejä tms. Toisaalta en halua ottaa asiasta stressiä. Luulen että keväällä leikkipuistoaika tuo sosiaalista elämää meille molemmille.

Aika laittaa oma elämä kuntoon

Ymmärrän täysin jos osa näkee minut ikuisena opiskelijana. Periaatteessa sellainen olenkin, mutta aivan huvin vuoksi en opiskele. Opiskelemani aihealueen perusopinnot ja se mitä niistä seuraa, tukevat mahdollisuuksian työllistyä ja kehittyä työntekijänä. Näihin pakollisiin opintoihin tulee vielä menemään aikaa, mutta kokoan niitä kurssi kerrallaan. Olisi kieltämättä ihana opiskella jotain muuta.

Jos joskus mahdollisuus tulee, ehkä osallistun piirustus- tai maalauskurssille. Myös (avoimen) yliopiston puolelta voisin jatkaa poliittisen historian lukemista. En tiedä miksi, mutta jokin noissa valtiotieteissä kiinnostaa. Joskus mietin jotain niinkin älytöntä, kehittyisinkö matematiikassa jos aloittaisin esimerkiksi lukion lyhyen matematiikan laskuista. Tai yläkoulun…

Seuraava haaste olisi saada tulevana syksynä töitä. Työpaikkojen aukeamista on vain vielä odoteltava maltillisesti. Siihen asti ehdin täydentää opintoja. Toisaalta nyt kevään aikana haluan ylipäänsä panostaa oman osaamiseni kehittämiseen niillä osa-alueilla jotka elämässäni ovat eniten esillä. Vaikka olen valmis ottamaan sen työn vastaan minkä saan, kaikkein parasta olisi saada tehdä työtä jossa voisi hyödyntää ja kehittää omia vahvuuksia. Olen saanut tehdä sellaista työtä, ja kokemus on ollut antoisa.

Myös henkisten resurssien kehittäminen ja vahvistaminen ovat tämän kevään projekti. On asioita joita koen tarpeelliseksi käsitellä. En ole käynyt tai hakeutunut varsinaiseen terapiaan, mutta koen hyötyneeni todella paljon keskustelusta neuvolapsykologin kanssa. Olen ollut onnekas, sillä kohdalleni on sattunut henkilö jonka kanssa yhteys toimii.

Kestän kyllä kritiikkiä ja palaute on tärkeää, mutta koen viime vuodet olleeni tekemisissä lähinnä sellaisten henkilöiden kanssa jotka minua analysoidessaan painottavat ensisijaisesti kaikkea mitä minun pitäisi itsessäni korjata. Harva pitää tyhjästä kehumisesta, enkä siis minäkään. Mutta jatkuva ”sinun pitäisi korjata tuo ja toimia noin…” -puhe ruokkii sisäistä suorittajaani. Koen neuvolapsykologin kiinnittävän huomion ensisijaisesti asioihin missä olen onnistunut. Yritän itsekin kääntää fokuksen puutteista asioihin, jotka ovat menneet hyvin, ja ovat hyvin nyt.

Ehkä tämä mahdollisuus oman itsensä jälleenrakennusprojektiin deletoi itsekseen olemisesta mahdollisen ahdistuksen. Kyllä, ajan kanssa todellakin aion panostaa enemmän sosiaaliseen elämään, mutta haluan sen olevan asia mikä tuo virtaa, en päinvastoin. Toisaalta haluan myös olla ihminen, joka antaa toisille virtaa. Asia kerrallaan. Kas, ruoka-aika.

Olen nykyään laiska lukemaan syömishäiriö -kokemuksista. Myönnän myös laiskistuneeni koko asian ajattelussa. Pysähdyn kuitenkin ajoittain pohtimaan sitä prosessia, minkä olen käynyt ja olen edelleen käymässä läpi. En haluaisi kuulostaa negatiiviselta, mutta en usko syömishäiriön paranevan täydellisesti koskaan. En usko että syömishäiriö katoaa, mutta sitä voi oppia hallitsemaan niin, että jäljellä on vain taipumus. Kanssani saa olla eri mieltä.

Mikä joskus harvoin lukemissani, syömishäiriötä käsittelevissä teksteissä ja muissa tarinoissa hieman jopa ärsyttää on sen käsityksen antaminen, että syömishäiriö loppuu kuin seinään ja sen jälkeen kaikki on hyvin. Karu totuus on, että todella monen kehoon jää omat jälkensä. Näiden jälkien laatu ja olemassaolo ovat jotain, mistä mielestäni olisi tärkeä puhua julkisesti enemmän. Fyysisten vaivojen määrä ja laatu riippuvat monista tekijöistä: oireilun laadusta, kestosta ja kehon ominaisuuksista. Tällaisia jälkiä anoreksia jätti minuun:

Refluksivaivan paheneminen

Jostain syystä refluksivaiva paheni syömishäiriön myötä ja jäi sellaiseksi. Kyse ei ole närästyksestä, vaikka sekin joskus tulee vierailulle ilman erillistä kutsua. Nyt on myönnettävä että refluksivaiva on ollut olemassa jo lapsesta asti. Oikeastaan vasta aikuisena tajusin ettei ruuan jatkuvasti kuulu nousta ylös. Asia oli niin arkipäiväinen, etten siihen enää osannut kiinnittää huomiota.

Syömishäiriön aikana ja oikeastaan pitkään sen jälkeenkin erityisesti keitot ovat olleet hankalia. Lisäksi liian vahva ruoka, eli todella mausteinen tai rasvainen tekevät hyvinkin tehokkaasti edestakaista matkaa ennen kuin osaavat navigoida oikeaan suuntaan. Tämä on oikeastaan suurin syy miksen syö munkkeja tai muutakaan uppopaistettua. Otan valtuudet lainata ystäväni sanoja: Sitä munkkia syödään sitten seuraavat kolme päivää.

Nyt refluksivaiva on hieman helpottanut, kiitos ruokavalion. Käytän vain mietoja mausteita, ja ruoka on perustason kotiruokaa. Myös kahvin määrää olen vähentänyt. Tavallaan. Koska kahvi vain on niin hyvää, muutin kahvini (kaura)maitokahviksi jolloin itse kahvin osuus on pienempi. Nokkelaa.

Matala pahoinvointikynnys

Minulla ei ollut oireena bulimialle ominaista ahmisista, mutta oksentamista kyllä jonkin aikaa. Yleensä tämä tapahtui jos söin ”suunniteltua” enemmän. Joskus oksentaminen oli ennalta suunniteltu toimenpide. Sain syödä esim. jäätelötuutin mutta vaikutukset oli eliminoitava. Tervettä.. Oksentaminen ei ollut päivittäistä eikä edes viikoittaista, mutta entuudestaan yhteistyökyvytön vatsalaukkuni ehti reagoida.

Vielä nyt yli 10 vuotta myöhemmin koen voivani herkästi pahoin. Yleensä tämä liittyy ruokiin. Absurdia kyllä, esimerkiksi matkapahoinvoiti tms. ei ole vaivannut sitten alle kouluiän. Äkkimakeat ruuat ovat melko varmoja kuvotuksen aikaansaajia. Tiedän, monilla tämä on ominaisuus, mutta ennen anoreksiaa esimerkiksi pussillinen irtokarkkeja meni ongelmitta. Nyt en edes muista koska olen viimeksi syönyt karkkeja. Jouluna taisin syödä peräti kaksi suklaakonvehtia?

Myös oksentaminen on herkemmässä. Raskausaikana pahoinvointi oli onneksi kuvotuksen tasoa. Tosin synnytyksen aikana tuli oksennettua sitäkin reippaammin. Sosiaalisissa tilanteissa joissa tarjotaan erityisesti makeaa asia on kiusallinen. Vaikka en makeasta erityisesti välitä, sosiaalisissa tilanteissa on ihan hauska maistella ja kehua erityisesti itse leivottuja kakkuja, pikkuleipiä yms. Lisäksi olen usein se, joka ottaa ”vielä yhden”. Tosi hauskaa jos vatsa yhtäkkiä kääntyykin nurinpäin.

Seonnut suolisto

Tämä seuraus oikeasti ärsyttää, etenkin kun se on aika lailla itse aiheutettu. Pitkäkestoiset paastot, eläminen light-tuotteilla ja päälle vähän oksentamista ja laksatiiveja eivät ole suolistolle lempeää puuhaa. Vaikka anoreksia ja muut syömishäiriöt ovat taaksejäänyttä ”elämää”, erityisesti vatsa muistuttelee niistä vuosista. Yksityiskohtiin menemättä oireilusta jäi IBS -tyyppistä oireilua. Oireet vaihtelevat.

Tietynlaiset ruuat aiheuttavat kunnon vatsanpuruja. Hyvä esimerkki on ”tyhjä” valkoinen leipä, kuten esimerkksi paistetut patongit. Luulen että suolisto ehti todellakin ottaa nokkiinsa erityisesti light -tuotteista, tosin tämä on vain arvailua. Jos mieli tekisi maistaa jotain zero -juomaa, mutta innostus ei ole riittänyt toimintaan asti.

Parhaiten vatsalleni ovat sopineet monet vegaaniset tuotteet. Tässä yksi syy miksi suosin esimerkiksi kaurajuomaa maidon sijaan. Vaikka pidän tuoreista hedelmistä ja kasviksista (ja niitä syönkin), kypsennetty on parempi. Olen joskus miettinyt nk. FODMAP -ruokavalion testaamista. Kuten arvata saattaa, en ole saanut aikaiseksi. Osaako joku muuten heittää tästä kokemuksia?

Onneksi ei näitä..

On myös jälkiseuraamuksia, joiden vaikutus on jo hieman suurempi. Luustoni säilyi ihmeen hyväkuntoisena, tosin lannerangassa luuntiheys oli päässyt heikkenemään. Onneksi ei sen enempää. Haasteena meillä naisihmisillä on tosiaan se, että estrogeenin loppuminen tietää myös luuston heikkenemistä. Olen useamman vuoden ollut melko tarkka siitä, kalsiumia tulee riittävästi. Tästä syystä esim. juusto ei vaihtunut vegaaniseksi.

Olen myös äärimmäisen kiitollinen siitä, että hormonaalinen toiminta ei kärsinyt. Olin ilman kuukautisia kolme vuotta, ja kieltämättä tuo tauko herätti huolta. Oikeastaan tämä oli merkittävä syy myös siihen, miksi pidin raskautta aikamoisena ihmeenä. En koskaan käynyt tutkimuksissa, sillä totta puhuen en halunnut tietää. Erityisesti anorektikoilla hormonitoiminnan muutokset ovat erittäin yksilöllinen ominaisuus. Osalla kuukautiset loppuvat vaikkei BMI olisi edes alipainon puolella, osalla kuukautiset taas tulevat vaikkei kaiken järjen mukaan pitäisi.

Ajatuksia

Pitäisi tärkeänä puhua julkisesti myös syömishäiriön jälkiseurauksista, jotka voivat todellakin olla pysyviä. Tyypillisiä näistä ovat mainitsemani vatsaongelmat, hormonaaliset ongelmat, ruoka-aine -yliherkkyydet, hammasongelmat sekä ongelmat luustossa. Lista jatkuisi edelleen. Vaikka itse syömishäiriöstä parantuisi, sen jättämät vaivat eivät välttämättä jätä rauhaan.

Osa näistä vaivoista voi olla hengenvaarallisia. Syömishäiriön oireilu rasittaa koko kehoa, myös sydäntä. Kuten tiedämme, keho alkaa jossain vaiheessa ottaa energiaa lihaksista. Kas kummaa, myös sydän on lihas. Tästä syystä on tapauksia, joissa sairastunut on menehtynyt vaikka hänen painonsa olisi ehtinyt palaa normaaliksi. Ennaltaehkäisevällä toiminnalla on siis suuri merkitys.

Omakohtaisesti voin todeta, ettei syömishäiriö ole klassinen sankaritarina joka automaattisesti päättyy tyyliin ”ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun asti”. Onneksi näinkin voi käydä. Ja kyllä, koen olevani myös onnellinen. Mutta syömishäiriö ei aina vain katoa, vaan voi jättää pysyvät jäljet.