Hae
Aliisa ihmemaassa

Provokaatio osana henkistä väkivaltaa

Muistan alakouluajoilta tilanteita, joissa opettaja selvitteli oppilaiden välejä. Ajoittain kävi ilmi, että kiusaajan roolin saanutta olikin ärsytetty tehokkaasti. Lopputuloksena oli kaksi naamaa suupielet alaspäin. Komento oli yksinkertainen: Älä sinä kiusaa, äläkä sinä taas ärsytä. On ihmisiä, jotka eivät aikuistu. Aikuisten keskuudessa voidaan puhua provokaatiosta. Toinen ärähtää, toinen säikähtää. Myöhemmin selviää, että ärähtämisen takana on selkeää provosointia. Tämä aihe on varsin arkaluontoinen. Haluan kuitenkin aluksi korostaa, etten hyväksi väkivaltaa missään muodossa. En fyysistä enkä henkistä. Toisaalta pidän oleellisena myös kysyä, onko ”uhri” niin uhri kuin hän antaa ymmärtää?

Jokaisen sietokyky on rajallinen

Otetaanpa tähän alkuun pieni metafora: Hyttyset. Niiden pisto ei pahemmin satu, mutta 20. hyttysen kohdalla alkaa ärsyttää. Samalla ne 20 pistokohtaa alkavat kutista ärsyttävästi. Hyttyset eivät ole tunnu enää osalta kesäiltaa, vaan ne alkavat olla riesa. 30. hyttysen kohdalla huomio alkaa siirtyä iltaruskosta hyttysiin, sekä kymmeneen uuteen kutisevaan pistokohtaan. Lopulta menee hermot, ja on aika siirtyä sisätiloihin vaikka sää miten suosisi. Diagnoosi: mitta tuli täyteen.

Sama ilmiö voi tapahtua myös ihmisten kesken. Oli toiminta tahallista tai tahatonta, jatkuva provosointi voi todellakin johtaa reaktioon. Tahattomasti provosoiva ymmärtää usein lopettaa viimeistään silloin, kun provosoimisen kohde niin pyytää. Tahallisesti provosoivat lopettaa harvemmin, sillä on todennäköistä että haluaa toimintansa johtavan reaktioon. Kyseen ollessa systemaattisesta kiusanteosta, usein provosoija haluaa hyödyntää saamaansa reaktiota kääntämällä sen henkilö itseään vastaan.

Olemme yksilöitä, samoin sietokykymme. Sietokykyä yhdistää vain yksi asia: rajallisuus. Jokaisen pinna katkeaa joskus. -Riippuen siitä mitä pitkään provosoija kykenee jatkamaan. Kuulun itse joukkoon joka sietää provokaatiota todella pitkään. Usein saan provosoijan väsymään, mutta todellisuudessa olen itse jälkeenpäin henkisesti väsynyt. Jos provokaatio sisälsi satuttavia sanoja, niiden jälkien paikkaaminen vie aikansa. Olen silti tietoinen siitä, että minunkin pinnani katkeaa ennen pitkää jos joku provosoi riittävän pitkään.

Prokaatio henkisen väkivallan muotona

Esimerkkitapaus: A ja B ovat parisuhteessa. B on ärsyyntynyt sillä A ei ole vienyt roskapussia oma-aloitteisesti. A:lla on taustalla patoutunutta turhautuneisuutta. Lisäksi A:n ja B:n kommunikointi on ajoittain puutteellista. A alkaa ilmaista mieltään B:lle. B vie roskat. A jatkaa tilitystään siirtyän aina vähän enemmän pintaa syvemmälle. Lopulta A käy läpi B:n luonteen viat sekä virheet viimeisen 15 vuoden ajalta. A:ta turhauttaa se, ettei B reagoi. A haluaa saada B:n suuttumaan. Lopulta B menettää malttinsa ja komentaa A:ta olemaan hiljaa. Käsky on muotoa: ”Pidä sinä s**tanan ______ (tähän halveeraava nimike A:n edustavamasta sukupuolesta mukaanlukien muu sukupuoli) turpasi kiinni!” A hämmentyy, pahastuu ja pelästyy. Kysymys kuuluu: Oliko A uhri?

En lisännyt A:n ja B:n tapaukseen fyysistä väkivaltaa. Mitä halusin tuoda esille, oli B:n räyhäämisen ja asiattoman kielenkäytön tausta. En anna pisteitä kummankaan osapuolen käytökselle, mutta valitettavasti A:lla näyttää olevan pienoinen vastuu B:n reaktiosta. Itse asiassa näen A:n toiminnan muuttuneen selkeäksi kiusanteoksi, ehkä jopa henkisen väkivallan muodoksi. Vaikka A saattoi aloittaa tuntojensa purkamisella B:hen, hänen toimintansa alkoi muuttua tavoitteelliseksi. A halusi jatkaa niin kauan, kunnes B: n pinna katkeaisi.

Itse näen provokaation yhtenä henkisen väkivallan muotona. Erityisen brutaalia tällainen on tilanteissa, joissa syntynyttä reaktiota hyödynnetään kääntämällä tapahtunut täysin sitä henkilöä vastaan, joka on saanut provokaatiota osakseen. Kuten totesin: Jokaisen pinna katkeaa joskus. En kannata fyysistä väkivaltaa enkä nk. räyhäämistä, mutten myöskään sitä, että joku yrittää provokaation kautta saada esille tällaista käytöstä.

Tilannekohtaista

Kuten todettua tuli, osa provosoi ymmärtämättään. Se voi olla tapa, kenties omaksuttu sellainen. -Tosin ei mielestäni erityisen hyvä tapa. Lapsilla ymmärrän, mutta teini-iän aikana kyseisen tavan olisi hyvä kitkeytyä pois. En itsekään ole pyhimys, mutta ajoittain ihmetyttää miten alas aikuiset ihmiset voivat käytöksessään vajota. Ihannetilanteessa henkilö toteaa asiat jotka häntä painavat. Kun kuulija on osoittanut ottaneenssa viestin perille, asian pitäisi olla sillä selvä. Joskus ”valitustila” jää päälle, eikä kommentoija lopeta. Osalla tämä on taipumus. -Siis jonkinlaiseen negatiivisuuden tilaan jämähtäminen. Osa taas kutsuu ilmiötä kiukuttelemiseksi.

Itse henkilökohtaisesti kannustan ihmisiä tunteiden ilmaisemiseen, siispä myös negatiivisten tunteiden. Eri asia on jämähtää negaiivisuuteen ja purkaa sitä toiseen provosoimalla. Tässä kohtaa provokaatio voi olla juurikin kiukuttelua, mutta ei määrätietoista yritystä saada aikaan kuulijassa reaktio. Toisin sanoen: se pinnan katkeaminen. Kiukuttelija usein ymmärtää lopettaa, tai sitten mennä muualle kiukuttelemaan kunnes leppyy. Eri asia on, jos kiukuttelun sisältö muuttuu jatkuvaan ”arkoihin alueisiin” iskemiseksi. Siinä kohtaa kyse alkaa varsin räikeästi olla provokaatiosta.

Todella vaikea tilanne

Provokaatioon on surullisen helppo kompastua. Kyeen ollessa henkisestä väkivallasta ja kiusanteosta, provosoija haluaa kohteestaan reaktion josta provosoija itse hyötyy kääntämällä sen asianomaista vastaan. Itse toivon, että erityisesti tilanteissa joissa provokaatio on aiheuttanut kohteelle ongelmia, myös toista osapuolta kuultaisiin. Provokaatio on äärimmäisen kiero keino tehdä kenestä tahansa syyllinen ja ”pahis”. Ilmiö on kokonaisuudessaan hankala. Jos joku menee ensiapuasemalla paikkauttamaan auennutta kulmaa, voiko henkilöltä kysyä: ”Niin, teitkö jotain millä ansaitsit tämän?”

Toisaalta, on myös parempia keinoja. Mikäli asiaa joutuu käsittelemään ulkopuolisen avun kautta, Kun molempia osapuolia kuullaan, erityisesti todisteiden puuttuessa tilanne voi herkästi kääntyä sana sanaa vastaan. -Aivan kuten aikoinaan siellä hiekkaatikolla metrin mittaisina: ”Toi aloitti!” Ongelmana vain on se, että kun siihen metriin saadaan 50-100 cm lisää, myös ongelmien vakavuusaste tahtoo kasvaa. Olisi hienoa kirjoittaa tekstiä, jossa olisi jonkinlaiset selviytymisohjeet tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tässä aiheessa näen lähinnä todella vaikean ongelman, johon on vaikea löytää ratkaisua.

Siitä huolimatta pidän tietoista ja suunnitelmallista provokaationa yhtenä henkisen väkivallan muotona. Haasteena vain on, että provosoida itse voi kyetä asettumaan uhrin asemaan. Silti haluen toivoa, että myös tällaisiin tapauksiin löytyisi riittävän tehokkaita ratkaisukeinoja.

Miten vakavana asiana sinä näen provokaation?

 

Mammakollariasusta ”casualiin”: Ateneum

Elämä ja arki Juniorin kanssa on ollut ihanaa. Nautin vauvavuodesta ja ajasta ennen päiväkotia. Minusta oli haukeaa ensimmäisiä kertoja jättää Juniori kahdeksi tunniksi hoitoon. Itse asiassa omatuntokin kolkutti, sillä saatoinhan käydä jäällä. Minunhan olisi pitänyt viettää kaikki aika lapsen kanssa ja se mitä en viettänyt, olisi pitänyt tehdä jotain lapseen liittyvää! -Kuten vaikkapa siivota, pyykätä, lajitella vaatteita jne. Toki tuota kaikkea tuli tehtyä erityisesti Juniorin nukkuessa.

Vähitellen opin arvostamaan myös sellaista aikaa, minkä käytän itseeni. Muuton myötä suosikkikauppani siirtyivät kävelymatkan päähän ostoskeskukseen. Omatunto soimasi jälleen hankittuani itselleni vähän muutakin kuin käytännöllisiä ulkoilu- ja kotivaatteita. Ensisijaisesti panostin työ- ja vapaa-ajan vaatteisiin. Mitään suurta varastoa hankituista vaatteista ei tullut, mutta sentään muutama paita ja parit housut. Nyt siis vähän jotain muuta kuin Prisman kollariasuja. Lisäksi olen alkanut käydä eri paikoissa sekä Juniorin kanssa että mahdollisuuksien mukaan itsekseni lapsivapaan yllättäessä. Tarkoille katsojille: Kyllä, käytän vanhoja kuvia. Syynä laiskuus selfieiden suhteen.

Farkut, kauluspaita ja huulipunaa

Siirtyminen näihin tuntui hypyltä tuntemattomaan. Goottivuosinani meikkasin paljon, sen jälkeen vaihdellen. Silmämeikki on niiden aikojen jälkeen tarkoittanut lähinnä ripsiväriä, ja nykyään tummien silmänalusten sensurointia. Nk. ihomeikkejä en edelläänkään mielelläni käytä. Enin mitä suostun tekemään on sävyttävän päivävoiteen lisääminen. Myönnän että muutamat sävyttävät primerit kiinnostaisi hieman. Tosin kevään aikana ilmenee taas se ihana aurinko, mikä tosin tuo mukanaan riesan (ja toisaalta elämää ylläpitävän), UV-säteilyn.

Huulipunaa vierastin, mutta nyt olen alkanut käyttää sellaista. Toistaiseksi omistan vain kolme sävyä, joita käytän tilanteen ja mielentilan mukaan. On myös päiviä joina en halua kuin huulirasvaa. Ja ne sävyt.. roosa missä on kimalletta (en aikuistu!), punainen sekä tummempi punainen. Kaksi ensimmäistä ovat halpiksia ja tummempi Maybellinen. Minulle se ei muuten ole halpis! Halpis on yhtä kuin Lidlin tuotteet ja Essence juuri ja juuri. Onneksi Normal on tuonut vaihtelua halpiskosmetiikkaan.

Olen vuosien varrella muuttunut siinä määrin mukavuudenhaluisiseksi että ”oikeita” farkkuja en omista. Itse asiassa kaikki omistamani housut taitavat olla stresch -kangasta. Jo lapsena minua ärsytti käyttää ns. oikeita farkkuja. -Huolimatta siitä että ne olivat tuolloin hivenen arvokkaat ja toisaalta myös tyylikkäämmät housut. Arvostin niitä niin paljon, että sain ne rispaantumaan lahkeista. Kun reiteni alkoivat siirtyä kategoriaan naisellinen, farkut rispaantuivat myös haaroista. Tämä oli hivenen kiusallista.

Kun sujahdin farkkuihin, ensimäisenä mietin mitä kaikkea siihen vaaleansiniseen kankaaseen vielä päätyy, ja todennäköisemmin pysyvästi. Ilmeisesti pukluperiodi oli siellä jossain alitajunnan syövereissä. Oli hieman rikollinen olo: Onko minulla lupa pukeutua näin? Onko minulla lupa olla poistua ympärivuorokautisen äidin roolista? Tuntui samalta kuin olisi teininä kavereille yökylään tietoisena siitä, että siellä tulisi maisteltua 1,5%:n vahvuista siiderijuomaa. Menin silloin, ja menin nyt. -En tosin maistelemaan minkäänlaista siideriä tai alkoholinjuomaa.

Kokemus

Olin käynyt Ateneumissa viimeksi lukioikäisenä. Jostain syystä seuraava käynti vain jäi. Samalla reissulla sain tavata pitkäaikaista ystävääni. Ateneum tuntui kohteena kaukaiselta. Kun pääsimme paikalle, oli upeaa nähdä juuri ne tutut teokset ja pohtia yhdessä mahdollista symboliikkaa, tyylilajia sekä asioita taiteilijasta itsestään mikäli hänestä tietoja oli. Itselleni ehkä koskettavin teos oli Aino -triptyykki. Vaikka kukaan ei pakkonaittanut minua 14-vuotiaana vanhalle ukolle, jokin teoksen tarinassa ja tunnetiloissa kosketti. Ehkä näin kuvassa omat kokemukseni vaihtoehtoisista kohtaloista joissa valinnanvara oli vähissä, ja toisaalta vapauden hinta. Se vapaus mikä minulla nyt on, ei ole vaatinut hengen riistämistä. Luopumisia kyllä.

En tiedä miksi, mutta Simbergin Kuoleman puutarha aiheutti minussa naurahduksen. Minä näin teoksen humoristisena, toki mustalla huumorilla höystettynä. Ajattelin, että kuolema on asia tai tila, jossa on oma arkensa, toimenpiteensä ja toisaalta huolenpitonsa. kuvassa luurangot vaikuttivat varsin leppoisilta puutarhan kasveja hoitaessaan. Pääkallon hymy tuntui riisutulta ja taidolta, ehkä siinä oli ripaus ironiaa. Toisaalta.. jos joku tästä elämästä poistunut todella seuraisi tätä alämää mitä elämme, ehkä hänkin olisi valmis laukomaan sarkasmilla ja ironialla täytettyjä toteamuksia siitä faktasta, että nk. viisastumisemme on vielä pitkän matkan päässä. -Kenties rajan toisella puolella.

Muutakin kuin äiti

Minusta on ihanaa olla äiti. En edelleenkään suoranaisesti lapsivapaata, sillä vapaapäivinä olen viimein oppinut ja uskaltanut keksimään Juniorille erilaisia aktiviteetteja. Toisaalta joskus on myös päiviä, joina katson parhaaksi pitää ”tapahtumaköyhän” päivän joina vietämme aikaa yhdessä kotona ja ulkosalla ilman mitään ”extremeä”. Minusta on tärkeää, että myös kotona viihdytään. Kotiin ei kannata ”linnoittautua”, mutta sieltä ei myöskään tarvitse paeta. Omalta osaltani panostan kotona viihtymiseen meidän molempien osalta pitämällä itsesti huolta fyysisesti ja henkisesti. Jälkimmäiseen auttaa juurikin se, joskus jopa pakotetusti vietetty oma aika. Minun on vaikea lähteä paikkoihin jotka eivät ole ennalta tuttuja, mutta saatuani itseni kokeilemaan viihdyn mainiosti.

Käynti Ateneumissa tuntui käynnistävän ajatukset aivan uudelle tasolle. Olin kaivannut sitä teosten aikaansaamien kysymysten tulvaa ja suurta määrää pohtintaa. Tosin taiteen suhteen en halua uskoa että katsoja voisi löytää juuri sen oikean merkityksen. Minulle hyvä taide on sellaista, mikä kannustaa katsojan (tai kokijan?) pohtimaan teoksen sisältöä. Teos on onnistunut silloin, kun se saa katsojan ajattelemaan ja kokemaan. Minulla ei ole tarvetta etsiä oikeita vastauksia, sillä en usko niiden olemassaoloon. Jokainen luo teokseen liittyvän merkityksen itse.

Pinnallista tai ei, mammakollariasun vaihtuminen ”casualiin” piristi. Hetken päästä huulipunan aluksi voimakkaalta tuntuva sävy ei enää nolostuttanut. Aloin pitää siitä. Farkut joustivat, joten saatoi liikkua vapaasti. Kengät olivat riittävän mukavat, siispä jaksoin seisoskella niiden varassa. Ehkä tätä voisi tehdä useamminkin. Voi olla että tulee taas kausi kun kollariasu tuntuu parhaalta valinnalta 24/7. Sitten tulee? Ehkä nyt uskaltaudun nauttimaan ajoittain pienestä ”laittautumisesta”. -Ja siitä että käyn välillä jossain, etenkin jos siihen tulee mahdollisuus. Sitäkin ihanampaa on viettää aikaa Juniorin kanssa.