Olen itse joutunut elämässäni tilanteeseen, jossa olen tarvinnut apua. Muistoni syömishäiriöajoilta ovat hataria, mutta jotkut asiat ovat jääneet mieleen. Muistan miten nopeasti ”laitostuin”. Tämä tapahtui jo ennen osastohoitoa ensimmäisten sairauslomien aikana. Sairaudesta ja vajaasta työkyvystä tuli liian nopeasti osa identiteettiä. En voi sanoa ettenkö olisi saanut apua ja tukea niin läheisiltä kuin ammatti-ihmisltä. Silti mikään ei auttanut. Näin jälkeen joudun myöntämään, että oma panokseni avun hyödyntämiseen ja paranemisen puolesta taistelemiseen oli heikko. Saatu apu valui hukkaan, mutta samalla olin siitä riippuvainen.

Lopulta tuli aika, kun oli pakko kasvaa aikuiseksi. Tuttapiiri kaveni ja yksipuolistui. ”Terveet” ihmiset loittonivat, ja etäännyin sitä ns. tavallista elämää elävistä ihmisistä. Vuorokausirytmini oli sekaisin, enkä kyennyt sosiaalisiin tilanteisiin joihin liittyi syömistä. Olin myös etääntynyt työelämästä ja opiskelusta. Kieltämättä alkoi olla hivenen yksinäistä. Yhä useammin myös terveydenhuollon puolelta nostettiin kädet pystyyn ja syystäkin: kaikki apu oli annettu. Tämän seurauksena otin yksittäisiä askeleita kohti itsenäistä elämää: opiskelu HEO:ssa, pääsy yliopistoon, valmistuminen, määräaikaisia työpaikkoja, äitiys, ja pian takaisin työelämään sekä ammattipätevyyden hankkiminen. Aika laitostuneena mielenterveyskuntoutujana tuntuu kaukaiselta. Ja onhan siitä aikaa reilusti yli 10 vuotta. Kun tarkastelen asiaa oman menneisyyteni kautta, olen oppinut tietynlaista kyynisyyttä ja realismia. Ihmisiä voi auttaa, mutta joskus tulee vastaan raja. Jossain vaiheessa heidän on itse otettava ne ratkaisevat askeleet.

Ero itsenäiseen elämään kykenevien ja tukea tarvitsevien välillä

Tästä lienee niin monta näkemystä kuin näkemyksen esittäjiä. Se mitä tähän kirjoitan, on täysin subjektiivista koska kyseessä on oma näkemykseni. Näin ollen myös en ehkä osaa huomioida aivan jokaista tekijää, joten pahoittelut joskus ajatukseni pahoittaa mieliä. Mutta: mielestäni itsenäiseen elämään kykenee enemmän tai vähemmän terve, aikuinen ihminen jolla ei ole sellaista fyysistä tai mentaalista rajoitetta mikä liiaksi vaikeuttaa itsestään ja mahdollisesti myös muista holhottavista huolehtimista. Tähän kaikkeen en kuitenkaan kategorioisi yksittäisiä diagnooseja tai tiloja, sillä jokaisen ihmisen kyky selviytyä on yksilöllistä. Mielenterveydelliset tekijät ovat siinä mielessä haasteellinen tekijä, sillä ne eivät näy päällepäin ja oireet perustuvat asianomaisen itsensä esittämiin kuvauksiin. Jos esimerkiksi masennus heikentää työkykyä, mikään röntgen -tai magneettikuvat ei todenna heikentynyttä työkykyä samaan tapaan kuin jos kyseessä olisi esimerkiksi rasitusmurtuma. Toisaalta.. tuskin masennusoireiden ”feikkaaminenkaan” on mahdotonta. -Ja mielestäni äärimmäisen törkeää sillä osalla ongelmia on oikeasti.

Itselläni nousee kysymysmerkkejä silloin, jos samainen henkilö kykenee muuten tekemään kaikkea mahdollista ja vähän ylimääräistäkin työn tai opiskelun ulkopuolella. Toisaalta tämäkin on kaksipiippuinen ilmiö. Osaa jonkinlaista vastuuta ja esimerkiksi aikatauluja vaativat elämä voi pelottaa niin, että ajatuskin saa aikaan psyykkisiä oireita. Tosin eri asia on, onko välttely paras hoitomuoto. Ja jottei asiat vahingossakaan menisi liian helpoiksi: osa todellakin väsyy, mikä puolestaan johtaa turhautumiseen ja sitä kautta muihin psyykkisiin oireisiin. Mutta tästäkin huolimatta sellainen ”rajoittunut” energisyys herättää kysymyksiä, etenkin jos elämä muuten näyttäisi olevan hallinnassa. Omalla kohdallani moni asia oli kunnossa: maksoin laskut ajallaan, pidin huolta henkilökohtaisesta hygieniasta, kodin siistinä ja tietenkin liikuin runsaasti. Vastapainona en syönyt mikä taas sai kehoni hivenen epäkäytännölliseen kuntoon. Suuri osa asioista siis oli hallinnasta, mutta jokunen olennainen taas ei.

Mielestäni pärjäsin, mutta todellisuudessa edesautoin systemaattisesti kehoni tuhoutumista. Omalla kohdallani pärjäämisen tunne rajoittui elämään työn ja opiskelun ulkopuolella. Ehkä juuri tämä on olennainen asia selvittää: Henkilön, joka kokee ettei pärjää työelämässä tai opiskelussa pärjäämättömyyden taustan selvittäminen on tärkeää. Usein ongelmat ovat kerrostuneet, minkä seurauksena apu kohdistuu väärään asiaan. Tämän seurauksena henkilö voi kokea riippuvuutta saadusta avusta. Tällöin seuraava askel kohti itsenäisempää elämää voi pelottaa. Sitä vastoin selkeä avuntarve on mielestäni silloin, jos myös omasta itsestään ja omista asioistaan huolehtiminen alkaa käydä haasteelliseksi. Mutta kuten pohdinnassani ilmeni, tässäkin on lukuisia harmaita alueita.

Syventääkö annettu apu tarvetta apuun?

On tilanteita, joissa annettu apu ehkä toimii aluksi. Pidemmällä aikavälillä kuitenkin on huomattavissa, ettei apua saavan henkilön tilanne muutu. Jälleen otan itsekkäästi itseni esimerkiksi. Osastohoidossa painoni palasi normaaleihin lukemiin ja fyysinen tilani parani. Kun pääsin kotiin, palasin nopeasti lähtöpisteeseen ja samalla laski painokin. Olin siis saanut apua, mutta en edelleenkään suostunut ottamaan itse vastuuta syömisistäni. Itse asiassa voin myöntää että koko toiminta taisi olla tiedostettua. Ns. perusongelma oli jossain muualla, enkä siksi välittänyt seurauksista. Laihduttaminen tuntui ratkaisulta. -Ja tätä ajatusmallia minun olisi pitänyt korjata alusta pitäen.

Vaikka sana ”laitostuminen” tuntuisi miten kurjalta, mielestäni se kuvaa juuri sitä tilannetta kun ihminen niin ikään tulee henkisesti riippuvaiseksi avusta myös silloin, kun hän kykenisi itsenäisempäänkin elämään. En tarkoita sitä että jokainen ennemmin tai myöhemmin olisi kykeneväinen itsenäiseen elämään. Raja on veteen piirretty viiva. Silti mielestäni olisi tärkeää arvostaa nk. omilla jaloilla seisomista jos vain suinkin on mahdollista. Silläkään ei ole väliä vaikka tila olisi väliaikainen.

Kannustaminen omilla jaloilla seisomiseen

Minulle matka itsenäiseen elämään ja avusta irtautumiseen oli pitkä, mutta tärkeä. Jokainen, vaikka sitten yhden päivän keikan mittainen työpäivä on ollut arvokas jo itsekunnioituksen vuoksi. Vaikka taloudellisesti etu olisi ollut +/- 0, on tuntunut äärimmäisen hienolta itse ansaita raha minkä saa ilman tukihakemuksia ja jännittämistä meneekö hakemus läpi. Haaveenani on saada jonain päivänä vakituinen työ, mutta olen varautunut henkisesti myös siihen, että työelämäni koostuu määräaikaisista työpaikoista. Edelleen kaikkein parasta olisi saada alkuperäistä koulutustani vastaava työpaikka, mutta näiltä näkymin mahdollisuuudet ovat heikot ihan vain työtarjonnan vuoksi.

Itse toivoisin, että nk. omilla jaloilla seisominen silloin kun se oikeasti on mahdollista saisi enemmän arvostusta. Toisaalta vaikka osa-aikatyötä poliittisella tasolla miten kritisoitaisiin, toivon arvostuksen lisääntyvän. Osa-aikatyö on monelle tärkeä tekijä olla mukana työelämässä erityisesti silloin, kun muu elämä sitoo enemmän. Kuten olen aiemminkin todennut, olisin toivonut löytäväni osa-aikatyötä jo viime keväänä. Olisin siis päässyt hieman enemmän taloudellisesti omilleni.

Mielestäni olisi tärkeää kannustaa ihmisiä tekemään edes jotain. Toki esimerkiksi perhesuunnittelu ja erityisesti toteutuneet suunnitelmat vaikuttavat tulevaisuuteen. Nuorempana mietin usein kumpi olisi parempi: tehdä ensin lapsi, palata töihin pariksi vuodeksi ja tehdä toinen lapsi, vai tehdä lapset pienemmällä aikavälillä ja palata sitten töihin ilman katkoksia. No, elämäni ei mennyt niin että perhesuunnittelu olisi ollut mahdollista. Nyt menen töihin, kouluttaudun ja katson mitä elämä tuo tullessaan. Pääasia että saan asiat sellaiselle mallille, että saan pysyä kaukana tukihakemuksista. Tässäkin mielessä taloudellinen itsenäisyys kannattaa: vähemmän byrokratiaa.

Avun tarvetta ei tarvitse hävetä

Aina kaikki ei mene täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Somaattinen tai psyykkinen terveys voi kärsiä, tai kenties molemmat. Lopputuloksena on, ettei itsenäinen elämä enää onnistu resurssien riittämättömyyden vuoksi. Surullisen usein moni apua tarvitseva ei vain saa apua, ja joutuu sinnittelemään niillä eväillä mitä nyt sattuu olemaan. Eri asia on, millä tavalla saatua apua hyödyntää. Myönnän että vaikka tämä kotiäitiys on ajoittain turhauttavaa, siinä on myös sellaista mukavuutta mikä addiktoi.

Olisihan se kivaa olla kotiäiti. Tai äiti joka vähän harrastaa, ehkä opiskelee ja vaikkapa somettaa ihan vain omaksi iloksi. Jostain on kuitenkin tultava rahaa tällaisen elämisen kustantamiseen. Vaihtoehtona olisi kaiketi se paljon puhuttu provider -suhde tai Kela. Ensimmäisen vedän välittömästi yli, koska mikään ei ole ilmaista. Kelan taas siksi, koska olen työ -ja opiskelukykyinen. Näin ollen en näe mitään syytä siihen, että jatkaisin elämistä tukien varassa. Kieltämättä Juniorin siirtyminen päiväkotiin tuntuu haikealta, mutta hän on siinä iässä että pärjää. Hänellä on ne perustaidot mitä toivon hänellä olevan päivähoitoon siirtyessä.

Mukavuus ja tarve apuun ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Monelle tulee tilanteita, joissa tahtoa on höllättävä ja tarve tukeen kasvaa. Kuka tahansa voi väsyä, murtaa jalkansa, masentua tai sairastua niin, että sairaus vaikuttaa voimakkaasti muuhun elämään. Tällaista ei ole syytä hävetä. Tällaisia tilanteita varten on olemassa lukuisia tahoja, joista apua voi saada. Valitettavasti ruuhkat ja resurssipula tuovat omat rajoitteensa alueesta riippuen. Tärkeintä kuitenkin on, että apua uskalletaan hakea kun siihen on aito tarve. Kun asiat helpottuvat, avusta voi turvallisin mielin päästää irti.

–Meidän Ilmari oppi kävelemään jo puolivuotiaana!

-Meidän Margareta oppi syömään itse tuossa vaiheessa!

-Meidän Gregorius oppi lukemaan kaksivuotiaana!

-Meidän Marketta oppi tuon kaiken jo synnärillä!

Näitä tarinoita kuunnellessani paraskaan deodorantti ei meinaa toimia. Välittömästi aivoni fokusoivat ajatukset kaikkeen mitä olen tehnyt väärin tai laiminlyönyt. Puolitoistavuotias Juniori kävelee, juoksee, kiipeää, hyräilee laulunpätkiä nuotilleen, osaa leikkiä myös itsekseen, keskittyy täysillä yksittäisten tavaroiden tutkimiseen ja läpikäymiseen, nukkuu n. 15 tuntia vuorokaudessa mutta.. hän ei syö itse, puhuu muutamia sanoja joita saattaa myös jemmata joksiin aikaa, ei rakenna Eiffel -tornia palikoilla, ei halua edes yrittää piirtämistä, ei pue itse ja ties mitä kaikkea hänen pitäisi osata. Ajaa autoa ja koodata? Ja muut puolitoistavuotiaat tekevät tuota kaikkea ja kenties ensi vuonna joukosta löytyy Nobel -palkinnon saajia.

Onko aikaisin oppiminen välttämätöntä?

Se milloin minkäkin asian oppiminen tapahtuu ei ole minuutilleen aikataulutettua. Osa lapsista todellakin oppii jotkut taidot keskimääräistä aikaisemmin. Itse hieman jännitin oppiiko Juniori koskaan kävelemään ilman tukea. Tulihan sekin taito, ja ihan ”normaaliin” aikaan. Mutta kun se Ilmari oppi jo kävelemään jo puolivuotiaana.. Miten kävi kun Juniori oppi kävelemään ”vasta” n. kolme kuukautta sitten, eli ikää oli vuosi ja muutama kuukausi päälle. Meno oli varovaista, rauhallista ja keskittymiskyky oli täydellä teholla. Kaatuilua, törmäilyä tms. tapahtui harvoin. Vaikka vauhti on lisääntynyt, Juniorin meno ei edelleenkä ole ”päätöntä”.

Puhe on asia mikä stressaa ilmeisesti monia vanhempia. Jos puhetta tai sanoja ei ala kuulua mahdollisimman nopeasti, vanhempi googlettaa diagnooseja ja hyperventiloi. On kuitenkin hyvä muistaa, että monet taidot tulevat vuorotellen. Juniorin kohdalla tämä tapahtui oppikirjamaisesti. Kun kävely alkoi sujua, yhtään uutta sanaa ei tullut. Nyt puheen ja äänteiden harjoittelu on taas alkanut kiinnostaa. Samoin melodioiden hyräily. En siltikään jaksa olla huolissani vaikkei esimerkiksi kokonaisia lauseita kuulu. Juniori tunnistaa asioita ja esineitä, osaa toimia (tiettyjen) ohjeiden mukaisesti ja vuorovaikutus sujuu hyvin. Tosin jos kiellän tekemästä jotain, tapahtuu hetkellinen kuuroutuminen. Ilmeisesti myös valikoiva näön heikkeneminen, sillä äiti olemassaolo poistuu kiellon ilmenemisen myötä. Että sellaisia eksistentiaalisia muutoksia täällä.

Lukemaan oppiminen näyttää olevan toinen asia mikä on varsinainen stressin aiheuttaja. Minulla ei ole tälle väitteelle tieteellisiä perusteluja, mutta väitän että jos lapsi ei opi lukemaan ennen kouluikää, hänen akateeminen tulevaisuutensa ei välttämättä ole uhattuna. Ja päinvastoin jos lapsi oppii lukemaan esimerkiksi viisivuotiaana tai nuorempana, se ei määrittele hänen koulumenestystään. Motivaatio ja kiinnostus sen sijaan merkitsevät enemmän.

Minä opin lukemaan ”vasta” ensimmäisen luokan syksynä. Nyt alan olla suorastaan ylikoulutettu ja välillä haaveilen akateemisesta urasta puolisalaa. Opiskeluaikana mukana oli äärimmäisen älykäs ja osaava opiskelija, joka oli kuulemma oppinut lukemaan toisella luokalla. Tiedän myös ihmisiä jotka oppivat lukemaan alle kouluikäisenä, mutta jo peruskoulu tuotti haasteita. Näiden kokemusten perusteella uskallan todeta, että kilpajuoksu taitojen oppimisessa on turhaa. Eri asia on, jos lapsi itse haluaa oppia aikaisemmin kuin ”tarvitsee”. Silloin kannatan ehdottomasti kannustamista ja tukemista asian opettelemisessa.

Lapsen persoona ja tapa oppia

Lapset oppivat asiat eri tavalla. Osa haluaa onnistua kerralla ja suurissa määrin. Osa taas luonnostaan etenee prosessinomaisesti. Ja joskus tapahtuu oivalluksia. Osa katsoo mallia ja haluaa tehdä saman perässä, osa taas katselee pidempään ja haluaa harjoitella omassa rauhassa. Itse pidän tärkeänä sitä, että opin ymmärtämään millä tavalla Juniori oppii, ja mikä on hänelle luontainen tapa harjoitella asioita. Tottakai joskus on mentävä mukavuusalueen ulkopuolelle. Toisaalta, taito sekin. On kyettävä tekemään asioita mitkä tuntuvat syystä tai toisesta epämukavilta. Tavallisesti taustalla taitaa olla turhautuminen, kun asia ei sujukaan helposti.

Kuulostaa ehkä oudolta, mutta haluan itse tehdä säännöllisesti asioita joissa joudun kokemaan turhautumista ja näkemään vaivaa oppimisen eteen. Silloin kykenen ymmärtämään miltä muista, jotain asiaa opettelevista tuntuu. Näin ollen myös Juniorista. Olisi jopa hyvä, että vuosien saatossa Juniori näkisi äitinsä kokemassa sama turhautuneisuutta. -Toki sillä rajoituksella ettei asiaan liity esim. vahvaa tunteidenpurkausta, lapsen korviin sopimatonta kielenkäyttöä ja itkupotkuraivareita aikuisen toimesta. Mutta jotain sellaista, missä voisin rehellisesti sanoa: ”Äiti oikeasti ymmärtää miltä sinusta tuntuu välillä. Mutta ei luovuteta.”

Millainen oppija itse olin lapsena? En sietänyt ”niskaan hengittämistä” tai silmä kovana valvomista. Suutuin ja lopetin tekemisen. Tiedän edelleen, että taustalla oli eräänlainen ramppikuume minkä jatkuva seuraaminen sai aikaan. Myöskään vihainen äänensävy ei toiminut, menin lukkoon. Koulussa en meinannut oppia kellonaikoja pidemmälle kuin tasan, ja puoli. Siinä välissä olevia aikoja en meinannut oppia. Uskoin etten opikaan. Eräänä päivänä opettani selitti asian rauhallisesti. Hän kertoi miten minuutit lasketaan viiden kertotaulua hyödyntäen. Oivalsin asian noin sekunnissa. Tänäkin päivänä opin parhaiten, jos oppimistilanteeseen ei liity liikaa paineita.

Jälleen muistutan: ihmiset oppivat eri tavalla. Oppimistapa voi myös vaihella iän ja aihealueen mukaan. Minulle, ja ilmeisesti myös Juniorille (mitä olen havainnut) toimii verkkainen, hieman prosessinomainen oppiminen. Osalle sellainen taas on äärimmäisen turhauttavaa ja hidasta. Oli kyse sitten kävelemään oppimisesta, puhumaan oppimisestai tai vaikkapa toisen asteen yhtätön ratkaisukaavan käytöstä, jokaisella on oma oppimistapansa minkä tunnistaminen on tärkeää.

Huomio vaikkapa viiden vuoden päähän

Viiden vuoden kuluttua Juniori on esikoulussa. Aika varmasti hän osaa syödä itse, piirtää, puhua kokonaisia lauseita yms. Eiffel -tornin rakentamisesta palikoilla en tiedä. Nytkin hänen kävelytaitonsa on sitä luokkaa, etten näe mitään ongelmaa siinä ettei hän oppinut kävelemään alle vuoden ikäisenä. Itse asiassa näin yh-vanhemman/ainoan lähivanhemman näkökulmasta tämä oli helpotus. Olen itsekin pysynyt lapseni vauhdissa mukana. Minulla ei ole mitään aavistusta mitä kaikkea esikouluikäinen Juniori osaa, mutta en usko että nyt opittujen asioiden ajankohta tulee näkymään.

Olen itse työskennellyt lasten parissa. Voin todellakin todeta, ettei yhdesäkään ilmene koska on opittu kävelemään, puhumaan tai vaikkapa syömään itse. Lisäksi olen kohdannut lukuisia aikuisia, jotka eivät osaa pidellä esimerkiksi lusikkaa tai haarukka ns. oikeaoppisesti. Ruokailuväline on nyrkin sisällä. Tosin tämä ei ole vaikuttanut kyseisten aikuisten muuhun menestykseen. Mutta jostain syystä turhan monilla vanhemmilla on hirveä kiire saada lapsensa oppimaan mahdollisimman monta asiaa ja nopeaan tahtiin. Toki on tärkeää harjoitella ja tukea, mutta oppimisen kanssa on turha panikoida. -Viiden vuoden kuluttua kukaan ei tiedä, että lapsesi saattoi olla viimeinen joka oppi käymään potalla.

Saisiko lapsi olla jonkin aikaa lapsi?

Miksi lasten pitäisi oppia taidot niin kiireellä? Toki heidän on tärkeää oppia ne aikanaan. Mutta tuskin pieni kiireettömyys olisi pahitteeksi. Kun vauva syntyy, hän on avuton. Minustakin oli mahtavaa seurata Juniorin kehittymistä. Ensimmäinen hymy, nauru, istumaan oppiminen, liikkumaan oppiminen jne. Kun alkoi olla aika jona moni oppi kävelemään, huomasin hermoilevani. Miksi oma lapseni ei opi samaan aikaan nopeimmin oppivat? Tuo osaa kävellä, tuo selkeitä sanoja, ahaa, tuo leikkii teekutsuja jne.

Meni hetki, ja Juniori otti ensimmäiset askeleensa. Nyt hän kävelee ja kiipeää. Hän laulaa omalla tyylillään, siis hyräillen. Parissa laulussa hän yrittää hakea sanoja. Hän tykkää piiloleikeistä, etenkin niistä noissa hän saa äidin kiinni piilotteluyrityksestä. Uusia taitoja tulee pala palalta lisää. On myös hetkiä kun Juniori tahtoo olla vauva, ja se hänelle sallittakoon. Vaikka harjoittelemme erilaisia asioita päivittäin, en jaksa päivittäin leikkiä pedagogia mitaten lapseni kehittymistä. Hän ehtii kyllä puhua kokonaisia lauseita, syödä itse, lukea itse jne. Ehkä hän ei sitä Eiffel  -tornia rakenna, mutta se voi johtua myös siitä että Sibeliuksen muistomerkki viehättää enemmän.

Puolitoistavuotias. Minun mielestäni kaksitoistavuotiaatkin ovat ovat omalla tavallaan ”pieniä”. Tietenkin jokainen ikävuosi tuo mukanaan uusia odotettavia taitoja ja jossain vaiheessa vastuuta. Itse näen puolitoistavuotiaan sen verran pieneksi, että hän saa harjoitella asioita omaan tahtiinsa. Loppujen lopuksi näin pienillä lapsilla taitojen oppimisen ajat ovat tasoa yksittäiset kuukaudet. Antaa näiden kaiken oppimisen ja syynäämisen ohessa olla myös lapsia. Se aika elämästä on kuitenkin lyhyt.