Muutama ajatus riippuvuudesta tukeen ja itsenäisestä elämästä

Olen itse joutunut elämässäni tilanteeseen, jossa olen tarvinnut apua. Muistoni syömishäiriöajoilta ovat hataria, mutta jotkut asiat ovat jääneet mieleen. Muistan miten nopeasti ”laitostuin”. Tämä tapahtui jo ennen osastohoitoa ensimmäisten sairauslomien aikana. Sairaudesta ja vajaasta työkyvystä tuli liian nopeasti osa identiteettiä. En voi sanoa ettenkö olisi saanut apua ja tukea niin läheisiltä kuin ammatti-ihmisltä. Silti mikään ei auttanut. Näin jälkeen joudun myöntämään, että oma panokseni avun hyödyntämiseen ja paranemisen puolesta taistelemiseen oli heikko. Saatu apu valui hukkaan, mutta samalla olin siitä riippuvainen.

Lopulta tuli aika, kun oli pakko kasvaa aikuiseksi. Tuttapiiri kaveni ja yksipuolistui. ”Terveet” ihmiset loittonivat, ja etäännyin sitä ns. tavallista elämää elävistä ihmisistä. Vuorokausirytmini oli sekaisin, enkä kyennyt sosiaalisiin tilanteisiin joihin liittyi syömistä. Olin myös etääntynyt työelämästä ja opiskelusta. Kieltämättä alkoi olla hivenen yksinäistä. Yhä useammin myös terveydenhuollon puolelta nostettiin kädet pystyyn ja syystäkin: kaikki apu oli annettu. Tämän seurauksena otin yksittäisiä askeleita kohti itsenäistä elämää: opiskelu HEO:ssa, pääsy yliopistoon, valmistuminen, määräaikaisia työpaikkoja, äitiys, ja pian takaisin työelämään sekä ammattipätevyyden hankkiminen. Aika laitostuneena mielenterveyskuntoutujana tuntuu kaukaiselta. Ja onhan siitä aikaa reilusti yli 10 vuotta. Kun tarkastelen asiaa oman menneisyyteni kautta, olen oppinut tietynlaista kyynisyyttä ja realismia. Ihmisiä voi auttaa, mutta joskus tulee vastaan raja. Jossain vaiheessa heidän on itse otettava ne ratkaisevat askeleet.

Ero itsenäiseen elämään kykenevien ja tukea tarvitsevien välillä

Tästä lienee niin monta näkemystä kuin näkemyksen esittäjiä. Se mitä tähän kirjoitan, on täysin subjektiivista koska kyseessä on oma näkemykseni. Näin ollen myös en ehkä osaa huomioida aivan jokaista tekijää, joten pahoittelut joskus ajatukseni pahoittaa mieliä. Mutta: mielestäni itsenäiseen elämään kykenee enemmän tai vähemmän terve, aikuinen ihminen jolla ei ole sellaista fyysistä tai mentaalista rajoitetta mikä liiaksi vaikeuttaa itsestään ja mahdollisesti myös muista holhottavista huolehtimista. Tähän kaikkeen en kuitenkaan kategorioisi yksittäisiä diagnooseja tai tiloja, sillä jokaisen ihmisen kyky selviytyä on yksilöllistä. Mielenterveydelliset tekijät ovat siinä mielessä haasteellinen tekijä, sillä ne eivät näy päällepäin ja oireet perustuvat asianomaisen itsensä esittämiin kuvauksiin. Jos esimerkiksi masennus heikentää työkykyä, mikään röntgen -tai magneettikuvat ei todenna heikentynyttä työkykyä samaan tapaan kuin jos kyseessä olisi esimerkiksi rasitusmurtuma. Toisaalta.. tuskin masennusoireiden ”feikkaaminenkaan” on mahdotonta. -Ja mielestäni äärimmäisen törkeää sillä osalla ongelmia on oikeasti.

Itselläni nousee kysymysmerkkejä silloin, jos samainen henkilö kykenee muuten tekemään kaikkea mahdollista ja vähän ylimääräistäkin työn tai opiskelun ulkopuolella. Toisaalta tämäkin on kaksipiippuinen ilmiö. Osaa jonkinlaista vastuuta ja esimerkiksi aikatauluja vaativat elämä voi pelottaa niin, että ajatuskin saa aikaan psyykkisiä oireita. Tosin eri asia on, onko välttely paras hoitomuoto. Ja jottei asiat vahingossakaan menisi liian helpoiksi: osa todellakin väsyy, mikä puolestaan johtaa turhautumiseen ja sitä kautta muihin psyykkisiin oireisiin. Mutta tästäkin huolimatta sellainen ”rajoittunut” energisyys herättää kysymyksiä, etenkin jos elämä muuten näyttäisi olevan hallinnassa. Omalla kohdallani moni asia oli kunnossa: maksoin laskut ajallaan, pidin huolta henkilökohtaisesta hygieniasta, kodin siistinä ja tietenkin liikuin runsaasti. Vastapainona en syönyt mikä taas sai kehoni hivenen epäkäytännölliseen kuntoon. Suuri osa asioista siis oli hallinnasta, mutta jokunen olennainen taas ei.

Mielestäni pärjäsin, mutta todellisuudessa edesautoin systemaattisesti kehoni tuhoutumista. Omalla kohdallani pärjäämisen tunne rajoittui elämään työn ja opiskelun ulkopuolella. Ehkä juuri tämä on olennainen asia selvittää: Henkilön, joka kokee ettei pärjää työelämässä tai opiskelussa pärjäämättömyyden taustan selvittäminen on tärkeää. Usein ongelmat ovat kerrostuneet, minkä seurauksena apu kohdistuu väärään asiaan. Tämän seurauksena henkilö voi kokea riippuvuutta saadusta avusta. Tällöin seuraava askel kohti itsenäisempää elämää voi pelottaa. Sitä vastoin selkeä avuntarve on mielestäni silloin, jos myös omasta itsestään ja omista asioistaan huolehtiminen alkaa käydä haasteelliseksi. Mutta kuten pohdinnassani ilmeni, tässäkin on lukuisia harmaita alueita.

Syventääkö annettu apu tarvetta apuun?

On tilanteita, joissa annettu apu ehkä toimii aluksi. Pidemmällä aikavälillä kuitenkin on huomattavissa, ettei apua saavan henkilön tilanne muutu. Jälleen otan itsekkäästi itseni esimerkiksi. Osastohoidossa painoni palasi normaaleihin lukemiin ja fyysinen tilani parani. Kun pääsin kotiin, palasin nopeasti lähtöpisteeseen ja samalla laski painokin. Olin siis saanut apua, mutta en edelleenkään suostunut ottamaan itse vastuuta syömisistäni. Itse asiassa voin myöntää että koko toiminta taisi olla tiedostettua. Ns. perusongelma oli jossain muualla, enkä siksi välittänyt seurauksista. Laihduttaminen tuntui ratkaisulta. -Ja tätä ajatusmallia minun olisi pitänyt korjata alusta pitäen.

Vaikka sana ”laitostuminen” tuntuisi miten kurjalta, mielestäni se kuvaa juuri sitä tilannetta kun ihminen niin ikään tulee henkisesti riippuvaiseksi avusta myös silloin, kun hän kykenisi itsenäisempäänkin elämään. En tarkoita sitä että jokainen ennemmin tai myöhemmin olisi kykeneväinen itsenäiseen elämään. Raja on veteen piirretty viiva. Silti mielestäni olisi tärkeää arvostaa nk. omilla jaloilla seisomista jos vain suinkin on mahdollista. Silläkään ei ole väliä vaikka tila olisi väliaikainen.

Kannustaminen omilla jaloilla seisomiseen

Minulle matka itsenäiseen elämään ja avusta irtautumiseen oli pitkä, mutta tärkeä. Jokainen, vaikka sitten yhden päivän keikan mittainen työpäivä on ollut arvokas jo itsekunnioituksen vuoksi. Vaikka taloudellisesti etu olisi ollut +/- 0, on tuntunut äärimmäisen hienolta itse ansaita raha minkä saa ilman tukihakemuksia ja jännittämistä meneekö hakemus läpi. Haaveenani on saada jonain päivänä vakituinen työ, mutta olen varautunut henkisesti myös siihen, että työelämäni koostuu määräaikaisista työpaikoista. Edelleen kaikkein parasta olisi saada alkuperäistä koulutustani vastaava työpaikka, mutta näiltä näkymin mahdollisuuudet ovat heikot ihan vain työtarjonnan vuoksi.

Itse toivoisin, että nk. omilla jaloilla seisominen silloin kun se oikeasti on mahdollista saisi enemmän arvostusta. Toisaalta vaikka osa-aikatyötä poliittisella tasolla miten kritisoitaisiin, toivon arvostuksen lisääntyvän. Osa-aikatyö on monelle tärkeä tekijä olla mukana työelämässä erityisesti silloin, kun muu elämä sitoo enemmän. Kuten olen aiemminkin todennut, olisin toivonut löytäväni osa-aikatyötä jo viime keväänä. Olisin siis päässyt hieman enemmän taloudellisesti omilleni.

Mielestäni olisi tärkeää kannustaa ihmisiä tekemään edes jotain. Toki esimerkiksi perhesuunnittelu ja erityisesti toteutuneet suunnitelmat vaikuttavat tulevaisuuteen. Nuorempana mietin usein kumpi olisi parempi: tehdä ensin lapsi, palata töihin pariksi vuodeksi ja tehdä toinen lapsi, vai tehdä lapset pienemmällä aikavälillä ja palata sitten töihin ilman katkoksia. No, elämäni ei mennyt niin että perhesuunnittelu olisi ollut mahdollista. Nyt menen töihin, kouluttaudun ja katson mitä elämä tuo tullessaan. Pääasia että saan asiat sellaiselle mallille, että saan pysyä kaukana tukihakemuksista. Tässäkin mielessä taloudellinen itsenäisyys kannattaa: vähemmän byrokratiaa.

Avun tarvetta ei tarvitse hävetä

Aina kaikki ei mene täydellisesti ja suunnitelmien mukaan. Somaattinen tai psyykkinen terveys voi kärsiä, tai kenties molemmat. Lopputuloksena on, ettei itsenäinen elämä enää onnistu resurssien riittämättömyyden vuoksi. Surullisen usein moni apua tarvitseva ei vain saa apua, ja joutuu sinnittelemään niillä eväillä mitä nyt sattuu olemaan. Eri asia on, millä tavalla saatua apua hyödyntää. Myönnän että vaikka tämä kotiäitiys on ajoittain turhauttavaa, siinä on myös sellaista mukavuutta mikä addiktoi.

Olisihan se kivaa olla kotiäiti. Tai äiti joka vähän harrastaa, ehkä opiskelee ja vaikkapa somettaa ihan vain omaksi iloksi. Jostain on kuitenkin tultava rahaa tällaisen elämisen kustantamiseen. Vaihtoehtona olisi kaiketi se paljon puhuttu provider -suhde tai Kela. Ensimmäisen vedän välittömästi yli, koska mikään ei ole ilmaista. Kelan taas siksi, koska olen työ -ja opiskelukykyinen. Näin ollen en näe mitään syytä siihen, että jatkaisin elämistä tukien varassa. Kieltämättä Juniorin siirtyminen päiväkotiin tuntuu haikealta, mutta hän on siinä iässä että pärjää. Hänellä on ne perustaidot mitä toivon hänellä olevan päivähoitoon siirtyessä.

Mukavuus ja tarve apuun ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Monelle tulee tilanteita, joissa tahtoa on höllättävä ja tarve tukeen kasvaa. Kuka tahansa voi väsyä, murtaa jalkansa, masentua tai sairastua niin, että sairaus vaikuttaa voimakkaasti muuhun elämään. Tällaista ei ole syytä hävetä. Tällaisia tilanteita varten on olemassa lukuisia tahoja, joista apua voi saada. Valitettavasti ruuhkat ja resurssipula tuovat omat rajoitteensa alueesta riippuen. Tärkeintä kuitenkin on, että apua uskalletaan hakea kun siihen on aito tarve. Kun asiat helpottuvat, avusta voi turvallisin mielin päästää irti.