Kulunut viikko oli vielä hieman intensiivisempi, mutta ei merkittävästi. Jääharjoittelussa on pientä taukoa, tosin edessä on suurempi tauko. Tosin pian jää vaihtuu asfalttiin, sillä taitorullaluistelukauden avaus lähestyy. Mutta itse asiaan: Miten treeniviikko sujui?

Enemmän hölkkää

Mistään suurista kilometrimääristä en voi kirjoittaa, mutta ainakin matkat ovat pidentyneet. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että olen pidentänyt hölkkäosuuksia vaunulenkillä. Olen aloittanut jollain matkalla maamerkkeineen ja pidentänyt seuraavalla kerralla. Välillä taas esimerkiksi puolen minuutin vuorottelua kävelyn ja hölkän välillä. Kieltämättä on ollut mukava huomata, että matkat ovat pidentyneet ilman suurempaa rutistusta.

En tosiaan ole laskenut matkoja, mutta noin viiden kilometrin mittaisesta lenkistä ehkä reilu kilometri ainakin tulee hölkättyä. Mitään selkeää tavoitetta minulla ei ole. Mutta kuten joskus aiemmin kirjoitin, olen miettinyt cooperin testin kokeilemista omatoimisesti kesän aikana. Toinen vaihtoehto juosta esimerkiksi 400 metriä ja paranella aikaa. Lisävastuksena vaunut.. Ajan ottamisessa on vain yksi ikävä vaihe: lähtötilanne.

Vähän enemmän toistoja lihastreenissä

Liikkeet ovat pysyneet samoina, mutta toistoja ja sarjoja on tullut hieman enemmän. Mukavaa tässä oli se, että lisääminen ei vaatinut merkittävää rutistamista. Olen pysynyt samassa taktiikassa: lihaksia ei tarvitse rikkoa, mutta harjoitus saa tuntua. Nyt kun raskaudesta on lähes vuosi ja vatsalihakset vaikuttavat toipuneen, olen lisännyt myös vatsalihastreeniä. En todellakaan ole samoissa lukemissa kuin raskauttava edeltävänä aikana, mutta ehkä puolen vuoden sisällä lähelle päästään.

Eli jotain kehitykseen viittavaa on siis havaittu? Kieltämättä tällä viikolla houkuttelisi kokeilla jälleen rajoja, mutta skippaan. Lähes aina kyseisen innostuksen seuraaminen johtaa alamäkeen. Myös ylävartalon lihasten kansa on tuntunut tapahtuvan heräämistä. Suurin ihme taisi olla se, että pystyin yli vuoden kestäneen tauon jälkeen vetämään leukoja muutaman kerran. Älkää vaan kysykö liikkeen laajuudesta..

Off-ice harjoittelu?

Pientä parannusta olen ollut havaitsevinani hyppytekniikassa, mutta tänään kuvattuani ulkotreenin jälkeä olin hieman pettynyt. Okei, hypyssä oli varmuutta, mutta jostain syystä olin odottanut vauhdikkaampaa pyörimistä. Mutta harjoittelemalla lienee mahdollista tätäkin parantaa? Se hyvä puoli aktiivisessa ja systemaattisessa harjoittelussa talven aikana on ollut, että takapakkia ei ole tullut.

Vaikka siis jäällä ei ole mahdollista hakea kehitystä, jään ulkopuolella sen sijaan voi, sillä tänä keväänä ei tarvitse kaivaa aiempaa osaamista esiin. Tulevina päivinä tarkoitus olisi siis ottaa taas taitorullaluistimet käyttöön. Joka vuosi olen päättänyt aloittaa nollasta, mutta tänä vuonna voisin panostaa suojavarustukseen ja siten nostaa tavoitteita hieman korkeammalle. Käytännössä tämä tarkoittaa hyppyhousujen hankkimista muiden suojavarusteiden kaveriksi.

Tämän viikon teema?

Tällä viikolla olen panostanut kunto -ja voimaharjoitteluun vähemmän. Ihan lepoviikoksi tämä ei ole mennyt, mutta fokus on tällä kertaa koordinaatiossa ja kehonhallinnassa. Käytännössä tämä tarkoittaa eläinliikkeitä, tasapainoharjoituksia sekä erilaisia askellusharjoituksia joissa todennäköisesti saan jalkani solmuun. Valmentajani inspiroimana hommasin myös muutaman tennispallon, joiden kanssa yritän toistaa harjoituksissa tehtyä. Kolme palloa siksi, että minulle pitäisi riittää edes yksi Juniorin omiessa kaksi muuta palloa.

Nyt kun ulkona treenaaminen on taas mahdollista, yritän kehitellä erilaisia liikesarjoja joissa yhdistyvät staattiset tasapainoliikkeet, helpot voimisteluliikkeet sekä taitoluisteluhypyt. Tarkoituksena on antaa aivoille ja keholle hieman uusia ärsykkeitä ja testata kuinka hyvin perusliikkeet oikeasti ovat hallussa. Ensi viikko meneekin varmaan hieman leppoisammissa merkeissä.

Vaikka päivitän Insta -tiliäni päivittäin, olen pidemmän päälle hieman laiska. En ole laittanut hetkeen julkaisuja joissa puhun, suuremmalla merkityksellä varustettua sisältöä, panostanut kuvien tai videoiden muokkaamiseen rajaamista enempää enkä käyttänyt tarjolla olevia hienouksia. Julkaisuni ovat pääasiassa arkisia tilannepäivityksiä ja treenijulkaisuja silloin, kun vaivaudun kuvaamaan. Pieni paljastus: esimerkiksi kolmena päivänä peräkkäin julkaistut treenikuvat- tai videot ovat ihan vain yhdellä treenihetkellä otettuja kuvia. Aikaa kuvaamiseen menee.. muutama minuutti?

Vasta jälkeenpäin olen itsekin tajunnut, että vaikka päällä ovat samat vaatteet, julkaisut peräkkäisinä päivinä voivat luoda käsityksen siitä, että treenaan lähes 24/7. Totuus: käyn jäällä maksimissaan kerran viikossa, nyt itse asiassa tulee parin viikon tauko. Suurin osa liikunnastani koostuu vaunulenkistä, mutta itse ”jumppahetkiin” menee maksimissaan 20 minuuttia, yleensä vähemmän. Perustelu: miten ehtisin tehdä opintoja ja huolehtia Juniorista? Olen viime aikoina miettinut Insta-tiliäni ja sen sisältöä. Kaikessa perusteellisuudessani haluaisin saada julkaisuille jonkinlaiset suuntaviivat. Mutta millaiset?

Yh-arjen realismi

Realismilla en tarkoita negatiivisia asioita. Kyllä, työtä ja tekemistä riittää. Erityisen hauskaa on kun toinen meistä tai molemmat sairastuvat. Vastuu ei myöskään jakaudu kahdelle ihmiselle. Toisaalta mitä olen kuullut, kahden vanhemmankaan perheissä vastuu voi kasautua yhdelle ihmiselle. En myöskään halua julkaisujeni olevan valitustäytteisiä tai uhriutumis -sävyisiä. -Paitsi pilke silmäkulmassa mustaa huumoria unohtamatta.

Enemmänkin haluaisin tuoda esille sen, miten asiat hoituvat näinkin. Loppujen lopuksi taustalla on pitkän harjoittelun tuloksena syntynyt ajanhallinta, priorisointi, suunnitelmallisuus ja toisaalta myös se hankalin: kykyä potkia itseään hanurille jotta milloin minkäkin asian saisi alkuun. Toisaalta mukana on myös hyvä tuuri, nimittäin (mielestäni) helppo lapsi jonka toiminta ja tarpeet ovat melko ennustettavissa. Toistaiseksi.. Lisäksi minua auttaa hyvä, luotettava ja turvallinen tukiverkosto. Oikeastaan jälkimmäisen tiedostaminen antaa itsessään energiaa.

Liikkumisen ilo

Julkaisen treenikuvia- ja videoita, mutta ennen pitkää haluaisin välittää tervettä ja positiivista asennetta liikuntaan. Vaikka itse pidän suunnitelmallisesta harjoittelusta, minusta on tärkeää että jokainen löytäisi itselleen sopivimman tyylin liikkua. Haluan välttää poseerauksia, tosin osittain siksi koska en todellakaan osaa niitä. En käsitä miten fitness -ihmiset kykenevät lavalla kävelemään ja poseeraamaan. -Niin, ja hymyilemään. Minä en pysty samaan edes kotivaatteissa. En halua edes ajatella miten kävisi jos minulle lykättäisiin strasseilla koristellut bikinit ja korkokengät. Kai siitä jokin B-luokan komedia tulisi?

En käytä viimeisen muodin mukaisia treenivaatteista. Merkeillä en voi myöskään kehua, sillä vaatteeni ja kenkäni ovat ”markettitavaraa”, ja yleensä halvimmasta päästä. Bravuurini taitaa olla Lidlin treenitrikoot. Mutta mikä siinä jos ajavat asiansa ja ovat edes kohtuullisen näköiset? Treeniaiheisissa kuvissani päälläni ovat samat halpis -kuteet. Osasyy tähän on välinpitämättömyys merkkivaatteita kohtaan, en tosin vastustakaan. Toisaalta haluan olla kuvissa oma, ihan vain halpiksiin pukeutunut oma itseni, koska itse toiminta eli liikkuminen on pääosassa. Esimerkiksi nyt sään suosiessa aurinko paistaa ja nautin ulkoilusta. Se mitä ylläni on, ei muuta asiaa.

Kannustaminen ja positiivinen sävy

Oli kyse mistä tahansa, pienestä tai isosta arjen asiasta, toivon että edes osa julkaisuistani toimisi kannustavina ja piristävinä. Jos nostan esille jonkun vaikeamman asian, haluan pitää sävyn enemmän vertaistuen puolella kuin olla itse ”uhrin” roolissa. Blogissani olen kirjoittanut menneisyyteni vaikeammista asioista, kuten anoreksiasta ja kokemuksesta alkoholistin avopuolisona. Jokaisessa tekstissäni haluan nostaa esille asioita, kuinka näistä voi selvitä.

Arki itsessään on täynnä pieniä asioita, mutta juuri ne pienet asiat voivat jokapäiväisyydessään tai ainakin säännöllisyydessään olla yllättävän isoja. Yhdessä julkaisussa kirosin viikon haasteellisinta päivää: päivää kun on aika leikata Juniorilta kynnet. En tiedä kumpi meistä vihaa tuota toimenpidettä enemmän. Miksi julkaisin tällaista? -Koska olen aika varma, että tuo yksinkertainen ja piilossa oleva pieni mutta järkyttävä toimenpide koskettaa monia. Yhteenveto: empatian jakaminen ja musta huumori. Kynsienleikkuu on pieni asia, mutta saa monilla deodorantin pettämään.

Vähän rajaa filttereiden käyttöön

Myönnän, olen sortunut käyttämään filttereitä! Välillä itsekin mietin, onko se nyt niin dramaattista jo iho näyttää laikukkaalta ja tummat silmänaluset paistavat? Luulen että jos filttereitä ja keinoja muokata kuvia ei olisi, ehkeivät ”ongelmat” pistäisi silmään. Tällöin jokaisen julkaisema kuva olisi luonnollisempi. On kuitenkin jotain mitä haluan välttää: nukkemainen iho. En myöskään ymmärrä silmien suurentamista yms. mikä saa ihmisen näyttämään animaatiohahmolta.

Kasvoissani ja kropassani on yksityiskohtia, jotka ovat olleet siinä joko syntymästä lähtien, tai lisääntyneet iän myötä. Ihan normaalia ja luonnollista, elämäähän se on. Tiettyyn ikään asti ihminen kasvaa, uusiutuu ja kehittyy, sen jälkeen suunta muuttuu. Itse näen epätoivoisten filtteröintiyritysten lähinnä korostavan muutoksia ja antavan julkaisijasta epävarman kuvan. Näytän ihan mielelläni ikäiseltäni. Tosin pituuteni ajoittain rajoittaa ”aikuisten vaatteidein” löytämistä.

Missä omat rajani filttereiden käytössä siis kulkevat? Myönnän kikkailevani valon kanssa, vanha keino. Haluan kuitenkin välttää liiallista ”blurrausta”, sillä se saa näyttämään enemmänkin pelottavalta. Meikin käytössä olen äärimmäisen laiska, tosin huulipunaa olen alkanut taas käyttää satunnaisesti. Muussa tapauksessa saan luvan kelvata katsojalle juuri tällaisena. Hymyilen monissa kuvissa siksi, koska vakavana näytän etsintäkuulutetulta vaaralliselta rikolliselta. Passikuvani sopisi mainiosti länkkäri -leffan ”wanted” -kuvaan.

Mukaan pianonsoittoa?

Tämä ajatus on käynyt usein mielessä. Jo ennen joulua olin aikeissa julkaista soittamiani joululauluja, mutta tapani mukaan homma vain jäi. Nyt olen saanut aikaiseksi julkaista jopa yhden soittovideon! Myönnän että soittovideoita kuvaan hyvin paljon itseäni varten: Jännitän kuvaamista julkaisemisesta puhumattakaan. On todella vaikea soittaa rennosti ja edes melkein oikein, kun kamera käy vieressä. Sama pätee yleisön läsnäoloon. Juniori on poikkeus. Tosin Juniorin kanssa tahtoo pokka pettää, sillä hän haluaa nykyään tulla mukaan soittamaan. Mikäs siinä!

Olen miettinyt myös pianonsoiton alkeista kirjoittamista. Mikäli aiheeseen ilmenee kiinnostusta, opetusmateriaalin tekeminen olisikin hyvää harjoitusta ja mahdollisuus luovaan tekemiseen! En tosin ole koulutettu musiikkipedagogi tms.

Yhteenveto?

Insta -tilini julkaisuissa ilmenisi liikkumisen ilo, lapsiarki, positiivinen asenne, kannustavuus, musta huumori sekä mahdollisesti pianonsoitto tai musiikki muulla tapaa. Varsin sekalainen kokonaisuus, mutta toisaalta..miksipä ei? Ainakaan sisältö ei olisi yksipuolinen. Koska olen vain ihminen ja äitiys on kaikessa ihanuudessaan heikentänyt aivokapasiteettiani (missä ei aiemminkaan ole ollut kehumista), onnistun varmasti jatkossa sähläämään säännöllisesti julkaisuissani. Ehdoton bravuurini ovat kirjoitusvirheet. Korostaisin vielä: nolot kirjoitusvirheet. Mutta saapahan katsoja päivän naurut.

Mikäli tämä sekavalla sisällöllä varustettu Insta -tilini houkuttelee seuraamaan, löydät sen nimimerkillä aliisa_85.

Millaisia some-kanavia sinusta on mukava seurata?