Nyt oli se aika vuodesta kun vanhenin virallisesti taas yhdellä vuodella. Tavallisemmin ihmiset puhuvat syntymäpäivästä. Olen vuosimallia -85, mistä voinee päätellä että ikää on nyt mittarissa 37 vuotta. Ikäkriisit ovat vähentyneet kuluneina vuosina, samoin oletukset mitä minulla minkäkin ikäisenä on. Juuri nyt tuntuu siltä, että minulla on kaikki mitä tarvitsen. Tosin ymmärsin tämän vasta muutama päivä takaperin, kun satuin näkemään lapsuudenkotini naapurissa asuneen tuttavani.

Kerroin lyhyesti tilanteestani: ihan hyvin menee, tosin olen lapsen kanssa ihan vain kaksistaan eikä ole tietoa milloin tilanne muuttuu, tai muuttuuko. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen tuttavani totesi rauhallisesti: Ei sillä ole väliä. Sulla on nyt ihana lapsi ja olet äiti, muuta et tarvitse. Miten noin lyhyt lause voi avata silmät kerralla? Minulla tosiaan on nyt ihan kaikki mitä tarvitsen, ja lapsellani on kaikki mitä hän tarvitsee. Meillä molemmilla on juuri nyt kaikki hyvin. Kun mietin aikaa taaksepäin, tämä todellakin on totta.

En kovin usein halua miettiä viimeistä kulunutta kolmea vuotta, sillä ne olivat todella raskaita. Olen kuitenkin huomannut, että niiden vuosien kohtaaminen on tärkeää. Se on eräänlaista ajatustyötä ja tapahtuun käsittelemistä. En tarkkaan edes muista, miten olen syntymäpäiviäni viettänyt. Syy voi olla siinä, etten itse asiassa ole viettänyt syntymäpäiviäni. Lukioaikoina syntymäpäiväni sattui koeviikolle, ammattikorkeakoulussa ja yliopistossa tentteihin ja ennen maisteritutkintoa oli järkyttävä loppurutistus superopiskelijaa leikkien. Palatakseni ajatukseen että minulla on nyt kaikki, vaati myös katsausta muutamaan edelliseen vuoteen.

2019

Olin valmistunut edellisenä jouluna. Alani työpaikat olivat vähissä, mutta tein sijaisuuksia koulunkäyntiavustajana. Teologian maisterina olin hieman ylikoulutettu siihen hommaan, mutta keikkatöillä saadut tulot olivat jotain todella huikeaa opintotuella elettyjen vuosien jälkeen. Toki tein kesäisin töitä, mutta ne rahat oli säästettävä tulevaa syksyä varten. Siirtyminen työelämään monen vuoden opiskelun jälkeen oli haasteellista, mutta onnistui.

Pohdin silti jonkinlaista alemmuuskompleksia, sillä en saanut oman alani töitä. Tein seurakunnissa paljon vapaaehtoiskeikkaa ja kirjoitustöitä, mutta jokaiseen työpaikkaan oli runsaasti hakijoita ja kilpailu oli kova. En ollut valmis muuttamaan väliaikaisesti Ruotsiin hakemaan työkokemusta, enkä myöskään etelästä pohjoiseen. Olin tuolloin melko pitkässä parisuhteessa ja kihloissa, eikä muutto olisi tullut kysymykseenkään.

Luistelu oli minulle tuolloinkin eräänlainen henkireikä. Olin koukussa suorittamiseen, mikä uuvutti. Tuntui että olin yksinkertaisesti aina riittämätön ja huono kaikessa mitä teen. Tuntui että jokainen vähänkin tuttui menestyi ja pääsi eteenpäin. Asiaa ei liioin autanut sekään, että moni samanikäinen tuttava alkoi saada perheenlisäystä.

Keväällä 2020 tuli katastrofien suma, ja kadun montaa asiaa vaikka voi olla, että ne olivat tapahtuakseen tavalla tai toisella. Tuli korona, ja yhteiskunta alkoi seota. Vessapaperia sentään alkoi parin viikon paniikin jälkeen saada. Vessapaperi ei estänyt eroa. Löysin liian pian uuden kumppanin, tai hän löysi minut. Ero oli ollut vaikea, eikä sitä saatu hoidettua erityisen kauniisti asiallisuudesta puhumattakaan. Myös omassa toiminnassani oli paljon kritiikin arvoista sisältöä. No, ohjasta allikkoon: uusi kumppani paljastuikin alkoholistiksi.

2020

Ihanaa idylliä! Tai niin luulin. Olin muuttanut kaupungin kiireestä ja melusta maalle. Opin taas ajamaan autoa. Tosin opin myös sen, että en edelleenkään oppinut pitämään ajamisesta. Ensimmäisen kerran aikoihin vietin syntymäpäiviäni. Kerrankin edustin! Olin leiponut ja laittanut tarjoiltavaa, siistinyt ja laittanut keittiön oikein nätiksi. Vain esiliina puuttui.

Tuosta syntymäpäivästä ei mennyt kovin pitkää aikaa kun kulissit alkoivat kaatua. Avopuolisoni ei vain juonut keskimääräistä enemmän. En ollut hänelle enää se unelmien nainen jolle hän halusi antaa kaikkensa. Olin samaan aikaan äiti, huora, kotiapulainen, elättäjä, olkapää, käskytettävä jne. Nyt voin rehellisesti todeta, että minulla en voinut erityisemmin sanoa vastaan. Jos toimintani ei miellyttänyt, hän joi lisää ja perusteli sitä käytökselläni. Vasta jälkeenpäin ymmärsin, että minun toiminnallani ei ollut mitään tekemistä hänen juomisensa kanssa. Tai oli, sillä mikä tahansa kelpasi syyksi juoda.

Tammikuussa meno paheni. Elämä alkoholistin avopuolisona keskellä korpea oli jotain aivan muuta kuin punainen tupa ja perunamaa, miltä kaikki aluksi näytti. Näin jälkeenpäin ihmettelen naiiviuttani. Ilmeisesti uskoin hyvään markkinointiin. Inhosin viikonloppuja ja odotin töihin pääsemistä. Ehkä pahin aika oli viikko, kun avopuoliso hommasi itsensä sairaslomalle ja oli kotona. Toukokuussa 2021 homma kulminoitui siihen, että avopuoliso ajoi umpihumalassa ojaan. Tämä oli helpotus: minä tajusin viimein häipyä. Moni ehkä ihmettelee miksi alkoholistin kanssa vain roikutaan parempaa odottaen. Syy on yksinkertainen: alkoholisti sairastuttaa jokaisen lähellä olevan. Kaikki yhtyvät samaan kulissiin ja uskotellen itselleen että kaikki kääntyy paremmaksi. 

2021

Olin uusinut vaatevarastoni. Osa väljistä huppareista oli käytössä, mutta äitiyspaidat- ja housut olivat tulleet käyttöön. Tänä vuonna saatoin juoda alkoholitonta kuoharia. Raskausvatsa oli tullut esiin ja ensimmäisen kolmanneksen aikainen väsynyt ja pahoinvointi olivat kaikonneet. Vatsaa tosin kiristi ja lopulta sikspäkki antoi periksi. Juniori oli alkanut esitellä pikkiriikkisiä potkujaan, mutta vasta satunnaisesti.

Vähän aikaa sitten olin julkaissut Facebookiin ensimmäisen ”masukuvan”. En ollut kertonut raskaudesta kuin harvoille. Julkaisin kuvan osittain laiskuuttani: en joutuisi kertomaan jokaiselle tutulle yksitellen, vaan homma olisi kerralla hoidettu. Reaktioiden määrä ja laatu oli yllättävä, siis hyvällä tavalla. Moni enemmän tai vähemmän tuttu oli puolestani äärimmäisen onnellinen.

Edellisen vuoden kokemukset tuntuivat epätodellisilta, melkein poispyyhkiytyneiltä. Vaikka tuleva mietitytti, oli enemmänkin se hetki. Vaikka Juniori oli alkanut liikkua ja hänen olemassaolonsa näkyi ulospäin, ajatus vauvasta sylissä tuntui vielä kaukaiselta. Kun minulta kysyttiin tarvikkeista, imetyssuunnitelmista, perhepedistä, synnytyssuunnitelmista ja sairaalakassin sisällöstä, yritin epätoivoisesti keksiä jotain uskottavaa.

2022

Selvisin synnytyksestä, huonosti organisoidusta sairaalakassin sisällöstä sekä imetyssuunnitelmien puuttumisesta. Tarvikkeiden kanssa sain onneksi läheisiltä tukea, niiden suhteen olin tosiaan pahasti hukassa. Yksi asia oli kuitenkin selvää: niitä puklurättejä eli kauniimmin ilmaistuna harsoja ei tosiaan ole koskaan liikaa. Mihin niitä tarvitaan? -Vaikka mihin.

Olen myös selvinnyt melkein seitsemän kuukautta lapseni ainoana lähivanhempana. Yksinhuoltajuus kuvaisi statustani, mutta juridisesti en tosiaan ole yksin huoltaja. Sopivampi nimike on vielä hakusessa. Minulla on näin äidin näkökulmasta maailman ihanin lapsi. Äitiys ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, enkä edelleenkään haluaisi sanoa kenellekään ettei hän tiedä asioista mitään koska hänellä ei ole lapsia.

Nautin viimeisistä kuukausista äitiyslomalla ennen siirtymistä hoitovapaalle. Vaikka hoitovapaa tietäisi taloudellisesti mitä haasteita tahansa, haluan olla Juniorin kanssa kotosalla syksyyn asti. Minulla on kiikarissa työpaikka, tosin eri asia pääsenkö niihin töihin joihin tulen hakemaan. Jos rehellisiä ollaan, salaa haaveilen myös mahdollisuudesta tehdä etätöitä. No, nyt se haave ei ole enää erityisen salainen.

Millainen tulee olemaan 38. syntymäpäiväni ja millainen vuosi on takana? Veikkaan että taaperoaika vauhdittaa arkea, ja ehkä alan jo kaivata töihin ja ehkä Juniorikin kaipaa vähän leikkiseuraa ja monipuolisempaa toimintaa arkeensa. Olemmeko silloinkin vielä kahdestaan? Ehkä? Jos olemme, pärjäämmekö? Ehkä? Ehkä on parempi olla miettimättä pärjäämistä liikaa. Jos totta puhutaan, nykyinen pärjäämiseni taitaa perustua juuri siihen, että olen noudattanut ”tilanne määrää taktiikan” -ajattelua. Yhdestä asiasta olen silti melko varma: en taaskaan onnistu vähentämään kahvin juomista. Se vain on niin hyvää.

Kuten välillä teksteissä on vilahtanut, olemme Juniorin kanssa kaksistaan. Juridisesti en ole yksinhuoltaja, mutta yksin lähivanhempana. Joskus käytän käsitettä ”yksinhuoltaja”, koska käytännössä se kuvaa tämän hetkistä tilannetta parhaiten. Asia on minulle puoliksi arka, mutta toisaalta olen sen kanssa aika sinut. Juniori on pian seitsemän kuukauden ikäinen jässikkä. Hän ei vielä ryömi eteenpäin, mutta pakki on päällä. Hän on oppinut äänteitä, sisustamaan pinnasängyn uusiksi, syömään kiltisti äidin tekemiä ruokia, katsomaan äitään kuin sekopäätä ja leikkimään piiloleikkejä.

Juniorin syntymästä ensimmäisiä viikkoja laskematta olemme olleet paljolti kaksin. Vierailemme viikottain Juniorin isovanhempien luona, sillä jossain vaiheessa äidin naama saattaa alkaa ärsyttää. Toisaalta harjoittelemme myös (minäkin) sitä, että äiti saa olla poissa näkyvistä. Joskus tämä taitaa olla minulle vaikeampaa. Mutta miten tässä ollaan pärjätty kaksisteen kohta seitsemän kuukautta..

Totuin olemaan itsekseni

Totuin raskausaikana tilanteeseen yksinoloon. Juniorin ilmaantuminen oli suuri yllätys. Minulla oli takana parisuhde alkoholistin kanssa. Ikää oli pian 36 vuotta ja taustalla pitkäkestoinen syömishäiriö. Aloin kaikessa kyynisyydessäni uskoa että mahdollisuuteni lapseen alkavat olla todella pienet. Toisin kävi.

Koska välimatkaan lapsen isään oli paljon emmekä käytännön syistä voineet muuttaa yhteen, totuin olemaan itsekseni. Toisaalta joskus mietin, että ehkä niin oli parempi. Kun loppuraskaus lähestyi, aloin olla tilaani tympääntynyt etenkin raskauden mennessä yliajalle. Sitten eräänä iltana taas yhden raivolenkin jälkeen alkoi tapahtua. Kun supistukset voimistuivat, samaan aikaan kirosin kipua mutta riemuitsin: Wohoo, homma etenee!! Ai saat**a!! Lapsen isä ehti onneksi synnytykseen mukaan.

Juniorin synnyttyä minulla oli läheisten tukiverkko (ja on edelleen). Tämä oli ensimmäisten viikkojen kanssa arvokas apu, sillä minun ei tarvinnut opetella vauvanhoitoa ja siihen liittyviä asioita yksin. Halusin tehdä itse mahdollisimman paljon, mutta minua helpotti tietoisuus siitä, ettei minun tarvitse tehdä kaikkea yksin. Vietimme Juniorin kanssa lapsen isän luona kesällä kuukauden, mutta pidemmän päälle olin sielläkin aika paljon itsekseni vauvan kanssa. Palattuamme kotiin, muutimme suurempaan asuntoon.

Tutustuimme ja rakensimme arkea

Kun pääsimme Juniorin kanssa tähän nukuiseen asuntoon, tuntuu että aloimme viimein tutustua toisiimme. Kesällä arki oli rikkonaista, sillä taustalla oli liikaa menoa ja ihmisiä. Palattuamme kotiin, aloimme harjoitella selkeitä rutiineita, jotka ajan kanssa ja kompromisseja tehden muotoutuivat. Tuli nukkumaanmenoajat, ulkoiluaika, ruoka-ajat, ilta- ja aamurutiinit yms. Mitä enemmän toistoja tuli, Juniori alkoi nukkua paremmin ja muuttui muutenkin hyväntuulisemmaksi. Rutiinit ja toistot ilmeisesti toivat turvaa.

Kaksin vauvan kanssa ollessa minusta tuntui, että opin paremmin myös lukemaan Junioria. Ja hän minua. Meille tuli inside -juttumme: omat älyttömät äänet, sanat ja musiikki. Minulla ei ole televisiota, mutta ääntä tulee mm. äänikirjoista ja soitosta. Junioria ei haittaa lainkaan kun harjoittelen viulun- ja pianonsoittoa. En tosin yhtäaikaisesti. Hän tottui näiden soittimien ääneen jo vatsassa.

Nykyään on kiva päästä itsekin kokeilemaan

Yritän edelleen aikaistaa päivärytmiä. Outoa ehkä, mutta heräämme melkein samaan aikaan. Itse asiassa minusta on outoa, että heräämme melkein samaan aikaan. Jos minä herään ennen Junioria, hän herää hetken päästä vaikken pitäisi lainkaan ääntä. Päivän kulku ja arki yleensä on rakentunut Juniorin syömisen ja nukkumisen ympärille. Minä taas olen ajastanut arjen toimia niin, että ne mahdollistavat myös muun tekemisen. Imetän edelleen melko usein, mutta totta puhuen pidän imetyksestä ja Juniori myös.

Onko minulla vaikeaa?

En tarkoita etteikö minua tai toimintaani saisi kritisoida tai ettei siitä saisi antaa rakentavaa palautetta. Joskus vain tuntuu siltä, että äidit eivät saa valittaa, aina löytyy joku jolla asiat ovat vaikeammin. En ole pyhimys. On hetkiä joina itselläni otsassa kasvaa jotain ja mieleni tekisi heittää syyllistävä vastaus kun minulle purkautuu äiti, jolla on vaikeaa vaikka hänellä on samassa taloudessa toinen aikuinen. Yritän niellä hetkellisen katkeruuteni ja keksiä jotain kannustavaa, sillä mielestäni jaksaminen ja kokemus haasteista ovat subjektiivisia asioita. Tosin jätän ”jaksuhalit” ja ”oot raksut” väliin, sillä minun sanomana tai kirjoittamana ne menisivät kettuilun puolelle.

Onko minulla vaikeaa? Ehkä joskus, mutta pääasiassa ei. Juniori on varsin helppo ja hyväntuulinen lapsi, mutta häntäkin on hoidettava, pidettävä hänelle seuraa, lohdutettava, herättävä jos yksimielisyyttä nukkumisesta ei löydy jne. Juniori osaa myös kiukutella ja avata äänensä myös tilanteissa joissa ei sitä tarvitisi tehdä. Myönnän että välillä tunnen fyysistä ja henkistä väsymystä, mutta en epätoivoa. Luulen että asiaa auttaa se, että olen lähtökohtaisesti ollut Juniorin kanssa pääasiassa kaksin. Olemme kasvaneet tähän. Mikä joskus hiertää, on esim. neuvolan ja muiden kommentoijien/ kysyjien huomion kohdistuminen vanhempaan joka ei ole paikalla. Yllättävän harva kysyy minulta miten jaksan, miten on sujunut. Osa kysyy, ja olen näistä kysymyksistä kiitollinen. En kaipaa mitalia, mutta tuntuu hyvältä tulla nähdyksi ja kuulluksi. 

On totta ettei minulla ole tässä toista aikuista laittamassa ruokaa, viemässä roskia eikä osallistumassa Juniorin arkeen. Tulevista vuosista en tiedä, mutta juuri nyt pärjäämme ihan mukavasti. Vaikeampaa on suhtautua uteluihin ja voivotteluihin mm. kahden vanhemman merkityksestä, ydinperheestä ja se pahin: miehen malli. Inhoan oletuksia siitä, että lapsi automaattisesti kasvaa kieroon jos hänen kasvuympäristönsä ei ole juuri perinteisen mallin mukainen. Ja mitä se kieroon kasvaminen on? Juniorilla on lähivanhemana äiti joka mm. ei käytä alkoholia, ei biletä, liikkuu, valmistaa ruuat itse, (yrittää) pitää kodin siistinä, on taloudellinen ja ennen kaikkea rakastaa lastaan. Olemme siis aivan hunningolla.

Tervetuloa tälle vuosituhannelle!

Perheitä on monenlaisia. Olen itsekin ollut ”vain ydinperhe” -kannalla. Minulla on usein vahvoja ennakkoajatuksia, jotka hajoavat käytännön opettaessa toista. On järkyttävää, se nk. kieroon kasvaminen määritellään usein niin, että lapsesta kasvaa jotain yleisistä rooleista poikkeavaa. Jos jonkinlaisen haluan Juniorista kasvattaa, niin kunnon ihmisen joka on rehellinen, ahkera, reilu, ystävällinen, suvaitsevainen ja ymmärtää että vaivannäön kautta unelmat ovat saavutettavissa.

Toivon myös, että hän luottaisi ihmisiin ja uskaltaisi olla oma itsensä. Toki toivon hänen kiinnostuvan myös lukemisesta, liikunnasta ja musiikista. Juniorista ei tarvitse tulla äitinsä kopiota, eikä kenenkään muunkaan. Toki tarjoan hänelle vaihtoehtoja sen mukaan mitä keksin, mutta oman juttunsa Juniori saa valita itse. Myönnän että pyrin osittain sukupuolineutraaliin kasvatukseen. En tule puhumaan tyttöjen ja poikien leluista, väreistä tai jutuista. On leluja, värejä ja juttuja. Voi olla että esimerkiksi päiväkodissa hän hakeutuu poikien joukkoon ja heillä on omat leikkinsä. Se ei haittaa, kunhan hakeutuminen tapahtuu Juniorin itsensä toimesta.

Perheitä on monenlaisia, ja erittäin monenlaisissa perheissä kasvaa niin henkisesti kuin fyysisesti hyvinvoivia lapsia. Jos ”kieroon kasvaminen” tarkoittaa sitä, että lapsesta kasvaa suvaitsevainen, avarakatseinen ja sellainen joka ei halua lokeroida ihmisiä yksilöinä eikä perheinä, kasvatan lapseni mielelläni kieroon. Älkää käsittäkö väärin, en todellakaan tarkoita tällä sitä että perinteisessä ydinperheissä kasvaisi suvaitsemattomaksi. Tarkoitan vain sitä, että kasvuympäristössä erilainen ei välttämättä tarkoita huonoa. Olennaista mielestäni on, että lapsen tarpeet huomioidaan, ja että hänellä on lähellään pysyvyyttä, turvaa ja rakkautta.