Kurssin esseen deadline lähestyy, onneksi tehtävä alkaa olla selkeästi voiton puolella ja saan todennäköisesti palautettua tehtävän etuajassa. Siitä huolimatta tässä vaiheessa iskee sama levottomuus ja jokin ahdistukseen viittaava. Enni Mustosen eräässä romaanissa päähenkilö totesi: ”Silloin minuun iski väsymys. Joskus niin käy aina, kun on pääsemäisillään perille.” Samaistun tähän lauseeseen aina, kun tentti tai tehtävän deadline lähestyy.

Onko se opiskelu nyt niin pakollista? -On ja ei. Kyseessä on siis opintokokonaisuus, mikä on erittäin merkittävä työelämän kannalta. Olen suorittanut aikoinaan kyseisestä kokonaisuudesta puolet, minkä vuoksi haluaisin saada kokonaisuuden kasaan. Eli ei siis pelkkä Jus for fun -juttu. Jos olisi, perehtyisin esimerkiksi poliittiseen historiaan tai historiaan ylipäänsä, kävisin kirjoittajakurssin tai vaikkapa jollain kuvataiteen kurssilla. Tai ehkä ottaisn itsekin soittotunteja? Nyt äkkiä tällaiset ajatukset syrjään tai en saa mitään tehtyä! Ja siksikin, että usein juuri se mitä ei tee kiinnostaisi enemmän.

Opiskelun ja vauva-arjen yhdistäminen

Olemme Juniorin kanssa vain yksi esimerkiksi miljardeista. Mielestäni Juniori on ollut melko helppo vauva. Hän viihtyy myös omien ”projektiensa” parissa hämmentävän pitkään kun sillä päällä on. Seurallisena suu on pääasiassa hymyssä. Juniori osaa myös kiukutella tarpeen tullen ja myös (mielestäni) silloin kun ei olisi tarpeen. Toisaalta kiukutteluun liittyvät yksinkertaiset syyt: nälkä ja väsymys. On toki myös hetkiä kun kiukuttelun syy jää mysteeriksi. Tai ehkä syy on luokkaa ”äiti on ärsyttävä.

Sellaisesta opiskelusta mitä ennen lasta oli, lienee jäljellä muisto vain. Onneksi opiskelu ei kuitenkaan ole mahdotonta. Työskentelyhetket ovat lyhyitä, ja aika on osattava käyttää järkevästi. Kantapään kautta olen oppinut, mihin unohtuminen otollisina hetkinä vaikkapa luisteluvideoiden katsomiseen hyvään työskentelyaikaan johtaa. Joskus käy myös niin, että ajan vaikuttaessa otolliselta Juniori onkin täysin eri mieltä äidin suunnitelmista. Kun läppäri aukeaa, on nälkä tai kiinnostava lelu ei kiinnostakaan.

Jos yö ei ole mennyt aivan nappiin (kauniisti ilmaistuna), keskittymiskyky ei ole parhaimmillaan. Tällaisina päivinä päivän saldon saaminen täyteen on oma haasteensa. Joskus taas yksinkertaisesti väsyttää, oli takana hyvät unet tai ei. En haluaisi vetää yksinhuoltaja -korttia hihasta ihan periaatteesta, mutta myönnän että joskus sitä miettii miltä tuntuisi jos tässä olisi toinenkin aikuinen. Minulla on hyvä tukiverkko ja olen todella onnellisessa asemassa. Toisaalta jos minulla olisi tässä toinen aikuinen, en tiedä osaisinko arvostaa esimerkiksi sitä, että joku toinen desinfioi tuttipulloa puolestani.

Vaikka lapsi on priorisoitu, arvostan myös hetkiä joina voin 100%:sesti keskittyä työskentelyyn. Vaikka Juniorin näitä hetkiä tulee, olen silti jatkuvasti valmiudessa. Huomio on siis koko ajan myös potentiaalisessa keskeytyksessä. Onko kaikki sitten niin vaikeaa? Eikö kannattaisi sitten jättää opiskelut paremmalle ajalle? -No ei. Uskon että tässä jos missä oppii tehokasta ajankäyttöä, ja toisaalta tehokasta työskentelyä aina kun sellaiseen mahdollisuus tulee. On myös vaikea sanoa tuleeko sitä ”parempaa aikaa” ihan hetkeen. Kun nk. ruuhkavuodet astuvat kuvioihin, se vuorokauden otollisin aika opiskella on… yöllä?

Ilman deadlineja olisi kieltämättä helpompaa

Joskus mietin, että ilman deadlineja saattaisin olla jopa nopeampi. Toki ymmärrän miksi aikarajat ovat, sillä kurssin ohjaajalle olisi infernaalista jos korjattavia esseitä ja oppimistehtäviä tulisi milloin sattuu. Opiskeluaikoinakaan en kokenut ongelmaksi palauttaa tehtäviä ajoissa, vaikka joskus kieltämättä teki tiukkaa. Yleensä taustalla ollut syy oli allekirjoittaneessa. Jossain vaiheessa opin viimein tekemään viikkosuunnitelmia joiden avulla sain asiat tehtyä silloin kun pitikin. Nytkin jonkinlaisia suunnitelmia on, mutta täysin työskentelylle pyhitettyjä hetkiä ei ole samaan tapaan. Toki olin tästä tietoinen kurssi-ilmoittatumista tehdessäni.

En tiedä mikä ihme aikarajoissa on, mutta niillä on lamaannuttava vaikutus. Hyväksyn niiden olemassaolon ja noudatan niitä, mutta palautuspäivien näkeminen johtaa aina deodorantin luotettavuuden testaamiseen. Työsuunnitelmien lisäksi pyrin saamaan tehtävät valmiiksi paria päivää ennen, jolloin ”muuttuviin tekijöihin” on varaa. Sellaisia ovat esimerkiksi ylimääräiset pyykkäyskerrat, imetystuokiot, yöheräilyjen aiheuttama kooma, aamupuuro joka vuoraa lapsen niin että herää kysymys paljonko puuroa meni suuhun jne.

Olenko itsekäs kun en keskity vain lapseen?

Tätä mietin usein, ja päivittäin omatunto soimaa siitä että käytän aikaani opiskeluun. Sitten omatunto vaikenee, kun katson lastani joka osaa leikkiä myös itsekseen. Hän pääsee syliin, maidolle ja myös ”joutuu” pelleilemään sekopäisen äitinsä kanssa myös silloin kun ei erikseen sitä pyydä. On myös asioita joita en tee. En katso televisiota (koska en vapaasta tahdosta sellaista omista), en tähtää lastani jatkuvasti kameralla ja julkisessa somessa häntä ei näytä lainkaan (eikä pahemmin yksityisessä) ja olen ylipäänsä todella vähän lapsesta erossa. Itse asiassa koko Juniorin puolivuotisen (kohdun ulkopuolella) elämän aikana olen mennyt yksin lenkille tai luistelemaan… alle viisi kertaa?

Ja selvyyden vuoksi: te vanhemmat jotka olette käyttäneet enemmän tunteja oikeasti omaan aikaan, ette todellakaan ole huonoja vanhempia. Tarve ns. omaan aikaan on yksilöllistä, eikä tarpeen määrällä mielestäni mitata millainen vanhempi on. Enemmän kannustaisin vanhempia kuuntelemaan omia tarpeitaan ja panostamaan niihin. No, tässäkin voidaan toki mennä ääripäihin. Missä raja sitten kulkee? Vaikea sanoa. Joskus joku tietää tarkan tuntimäärän minuutin tarkkuudella, voi kertoa minullekin. Jos puhutaan kohtuullisista määristä (mitä se sitten onkaan), uskon että omien tarpeiden tunnistaminen ja niihin vastaaminen mahdollisuuksien mukaan tervettä itsekkyyttä. Näin lapsen kanssa eniten aikaa viettävä vanhempi saa energiaa ja voi siten keskittyä lapseen paremmin.

Onko koskaan paras aika opiskella?

Mietin tätä usein itsekin. Joskus tuntuu siltä, että aina jotain opintoja puuttuu. Lisäksi monessa ammatissa pätevyysvaatimukset tuntuvat vain lisääntyvän. Ei sillä, kaikesta huolimatta tykkään opiskella, oppia uutta ja päivittää osaamistani. Kyseen ollessa pakollisista tai puolipakollisista opinnoista, herää kysymys onko ns. parasta aikaa olemassakaan. Tuntuu että jatkuvasti myös nuoret (peruskoulun päättäneistä ylöspäin) joilla kaiken järjen mukaan pitäisi olla se paras aika opiskella, ovat jatkuvasti uupuneita tai kokevat vähintäänkin paineita opiskeluun liittyen.

No, voin kokemuksesta myöntää, että esimerkiksi puhelimen jättäminen riittävän kauas työtilasta auttaa kummasti ja ruutuajan rajoittaminen ylipäänsä saa ihmeitä aikaan. On vaikea keksiä kannustavia sanoja, sillä tekemisen määrä ei valmistumisenkaan jälkeen tule välttämättä vähenemään. Tai ehkei se suoranaisesti lisäänny, mutta tekemisen laatu muuttuu, ja on opittava erilaista ajanhallintaa. Itseni auttavat ylipäänsä kiinnostus oppia uutta aiheesta riippumatta sekä onnistumisen ilo. Koen suoraan sanottuna samaa iloa jokaisesta kurssimerkinnästä kuin pankkitilille maksetusta palkasta. Mutta milloin on paras aika opiskella? Vastauksia lienee kaksi: ”aina” ja ”ei koskaan”. Vastaus riippuu vastaajan omasta suhteesta opiskeluun ja uuden oppimiseen.

Miten vauva-arki sitten soveltuu opiskeluun? Vaikka haasteita riittääkin, opiskelu on osaltaan tehnyt hyvää. Se saattaa tuoda lisää töitä ja hieman kiirettäkin vauva-arkeen, mutta toisaalta myös vaihtelua. Kiitos opiskelun, ajatukseni eivät pyöri jatkuvasti vauva-arjen sisällössä, vaan ”pääsevät” karkaamaan myös muualle. Myös lukeminen on tehnyt hyvää, vaikka alkuun keskittyminen olikin vaikeaa. Vaikka opiskelen lähestyvää työnhakua varten, opiskelu on tehnyt myös henkisesti hyvää. Niin paljon kuin lastani rakastankin, tuntuu hyvältä näyttää itselleen että osaan muutakin kuin vaihtaa vaippoja ja vetää päivästä toiseen yhden naisen ylläpitämään musikaalia. -Vaikka yleisö onkin varsin kiitollista. Eli ihan hyvä aikaa tämäkin on opiskeluun.

Taitoluistelun maine ei ole kuluneen vuoden aikana ollut paras mahdollinen. Pikkutyttöjä aikuisten arvokisoissa, doping -epäilyjä, ulkonäön asiatonta arvostelua, ruoskimista, itsetunnon latistamista ja päälle kohtuuttomat kausimaksut muine kuluineen. Ja näistä huolimatta olen valmis hehkuttamaan lajia. Tai hehkutan, mutta en kiellä lajin varjopuolia. Onneksi ikärajaa tullaan korottamaan.

Olen parissa tekstissä maininnut syömishäiriötaustan. Ehkä kirjoitan aiheesta joskus lisää, anoreksia vain ehti tulla korvista ulos jo ajat sitten. Lyhyesti: sairastuin anoreksiaan ehkä vuosien 2007-2008 aikana. Olin ensin päiväosastolla ja sitten kokopäiväosastolla hoidettavana 2010, palasin päiväosastolle mitä seurasi välitilassa roikkumista. Toipumiseen sysäyksen antoi ensin opiskelun alkaminen 2012 HEO:ssa, ja sitten Helsingin yliopistossa teologisessa tiedekunnassa. Myös pitkäaikainen parisuhde motivoi paranemaan. Pieni pala anoreksiaa on jäänyt minuun (ilmeisesti) pysyvästi, mutta olen oppinut tunnistamaan terveet ja sairaat ajatukset toisistaan sekä välttämättämään asioita jotka provosoivat oireiden alkamista.

Taitoluistelu lajina ei monen korvaan kuulosta erityisen järkevältä lajivalinnalta ex-anorektikolle. Olen jopa samaa mieltä, mutta asia ei ole aivan mustavalkoinen. Uskon että sama pätee esimerkiksi balettiin ja voimisteluun, joiden varjopuoliin syömishäiriöt ovat kuuluneet pitkään. On toki myös muita lajeja, joissa painoa pyritään kontrolloimaan. Sellaisia ovat esimerkiksi kamppailulajit. Toisaalta kamppailulajeissa sekä fitness -lajeissa kyse on väliaikaisesta tilasta, eli nk. kisakunnosta.

Ovatko kevyet luistelijat parempia?

En ylläty jos osa on kanssani eri mieltä. Oma kantani on kieltävä. Pieni koko/hento olemus ei ole aivan yksiselitteinen asia. Jos kisajäälle liukuu alle 16-vuotias luistelija, ulkoinen olemus voi olla osaksi ikään ja kehitysvaiheeseen liittyvä. Toisaalta kyse voi olla myös kasvukauden ja kuormittavan harjoittelun yhdistelmästä. -Ei siis kuitenkaan terveellisestä ilmiöstä. Ihmiset ovat myös sukupuolesta riippumatta rakenteeltaan erilaisia.

Vaikka olen viettänyt taitoluistelun parissa paljon aikaa, tiedän lajista loppujen lopuksi melko vähän. -Ainakin sitä mukaan kun saan uutta tietoa. Taitoluistelu on kuitenkin nimensä mukaisesti taitolaji, eli tekniikan merkitys on suuri. Kyllä, kehyemmän massan saaminen irti jäästä vaatii kaiken järjen ja logiikan mukaan vähemmän energiaa, mutta jo yksöishypyt kolmois- ja neloishypyistä puhumattakaan vaativat voiman ohella rautaista tekniikkaa. Nim. Olen harjoitellut helpoimpia kaksoishyppyjä iät ja ajat, ja alan vastan nyt päästä lähelle.

Onko matalasta painosta hyötyä?

Kuten mainittua tuli, taitoluistelussa tekniikka ja kyky käyttää kehoa oikein on tärkeintä. Elementeissä eli hypyissä ja pirueteissa voi olla millimetreistä kyse, millainen lopputulos on. Lähtökaaren on oltava juuri sopiva, ei vain melkein. Rotaatioasento eli asento pyöriessä niin hypyssä kuin piruetissa on oltavat riittävän tiukka ja keston oikea. Muuten hyppy loppuu kesken tai menee yli, tai piruetti lähtee liikkumaan. Keveyden sijaan luistelijalla on oltava voimaa jalkojen lisäksi keskivartalossa.

Jos painoa lähdetään pudottamaan, aluksi liikkuminen voikin tuntua kevyemmältä ja helpommalta. Tekniikkaa painon pudottaminen ei vaikuta. Periaatteessa suuren osan yksöishypyistä voi hypätä huonommallakin tekniikalla niin, että hypyn ”pääsee”. Kaksoishypyissä sekä niistä ylöspäin vaaditaan sen sijaan hyvää tekniikkaa. Eli vaikka luistelija pudottaisi painoa, riittämättömällä tekniikalla ei tule lisäkierroksia hyppyihin eikä myöskään piruetteihin. Sen sijaan luistelija ei jaksa harjoitella, ja keskittymiskyky heikkenee. Tämä taas johtaa virheellisen tekniikan omaksumisen riskiin, mikä puolestaan voi pahimmillaan altista tapaturmille.

Jossain määrin massalla on kuitenkin vaikutusta. Kun mennään neloishyppyjen tasolle, kevyempi massa mahdollistaa paremman rotaation (kierrokset), mutta edelleen tekniikka on kaiken edellä. Toisaalta kevyemmän massan ei tarvitse tarkoittaa epäterveellisiä lukemia. Toisaalta jo painoa on paljon, samat haasteet ilmenevät myös jään ulkopuolella. Tällainen voisi olla esimerkiksi nivelten rasittuminen.

Mitä kehittyminen vaatii?

Taitoluistelu on lajina vaikea. Jo pelkkä luistelemaan oppiminen vaatii harjoittelua. Perusluistelutaito onkin asia, mitä myös huiput harjoittelevat säännöllisesti. Vaativuustason noustessa usein myös harjoitusmäärää on lisättävä, sillä hallittavia asioita on runsasti, eikä yksittäisen tunnin jäävuoron aikana ehdi perehtyä kaikkiin osa-alueisiin riittävästi.

Luistelijan on myös opittava keskittymään sekä sisäistämään uutta. Harrastelijatasolla tämä ei ole vaatimus, mutta jokainen luistelija joka haluaa kehittyä, huomaa tietyn pisteen saavutettuaan että työmäärä lisääntyy. Tämä toisaalta pätee hyvin moneen lajiin ja aktiviteettiin. Myös harrastelijat voivat kilpailla omissa sarjoissaan. Kun kisaohjelmaa aletaan harjoitella, on luistelijan kunnon oltava riittävän hyvä. Tämä vaatii nk. oheisharjoittelua.

Riippuen onko kyseessä kilpa- vai harrastelijataso, aloitusiällä on oma merkityksensä. Kilpaluistelijat ovat aloittaneet luistelun yleensä alle kouluikäisenä, ja kilpailu aloitetaan alle 10-vuotiaana. Luistelijan siirtyy ikänsä mukaan uuteen sarjaan. Sarjat kulkevat ikätasoittain, ja näissä sarjoissa on omat luokkansa taitotasoittain. Sarja määräytyy sen mukaan, läpäiseekö luistelija sarjan vaatimat testit. Harrastelijoissa, kuten esimerkiksi aikuisluistelussa kilpaisusarjat määräytyvät taitotasoittain, mutta jokaisessa tasossa on omat ikäsarjansa. Mitä vaativampi sarja on, sitä pidempi ohjelman kesto ja vaativuustaso on.

Oli kyseessä sitten kilpailija tai esimerkiksi tavoiteellisesti harjoitteleva aikuisluistelija, harjoittelun tulee määrän ohella oltava laadukasta. Osaava valmentaja voi auttaa, mutta luistelijan on kyettävä huolellisuuteen, ohjeiden kuuntelemiseen ja sisäistämiseen. Lisäksi luistelija tarvitsee riittävästi energiaa ja lepoa jotta keho saisi palautua. Riittävä energia tarkoittaa mm. kunnon ruokaa ja riittävästi.

Urheilu syömishäiriön takana?

Yleisen tiedon sekä omien kokemusten pohjalta syömishäiriö on oire jostain. Taustalla voi olla patoutumia, ahdistuneisuutta, riittämättömyyden tunnetta, perfektionismia yms. Urheilu itsessään ei siis aiheuta syömishäiriöitä, mutta esimerkiksi kilpaurheiluun liittyvä menestymisen paine voi olla laukaiseva tekijä. Itse uskon, että syömishäiriöön on valmiiksi alttius. Syömishäiriö ei rajoitu vain esimerkiksi anoreksiaan, bulimiaan tai vaikkapa ortoreksiaan. Kyse on kokonaisuudessaan siitä, että ihminen käsittelee ruualla ja syömiskäyttäytymisellä tunteitaan tavalla, mikä haittaa fyysistä terveyttä ja elämää ylipäänsä.

Luulen että erityisesti nuorilla luistelijoilla haasteena on harhakuva siitä, että laihduttaminen auttaisi heitä kehittymään. Valitettavasti lopputuloksena voi olla kierre, mikä johtaa syömishäiriön puhkeamiseen. Tilaa kuvastaa myös ikuinen tyytymättömyys käytännössä kaikkeen aina vaa’an lukemasta tekniseen suoritukseen niin urheilussa kuin sen ulkopuolella.

Luulen että kyse on myös suuremman yleisön virheellisistä assosiaatioista. Hoikkuus ja tiukan ruokavalion noudattaminen yhdistetään usein kurinalaisuuteen, mistä taas puhutaan usein ihailevaan sävyyn. Kaikenlainen hedonistinen toiminta puolestaan kertoo heikosta luonteesta. Minulla, ja monella muulla anoreksiasta ja ortoreksiasta toipuneella tilanne on päinvastainen: vaatii suurta itsekuria syödä vähemmän terveellisesti.

Taitoluistelu osana toipumista

Kun palasin jäälle, ajoitus ei ollut syömishäiriön kannalta paras mahdollinen. Treenasin pitkään järjettömiä määriä ja melko kehnolla ravinnolla. Ihmettelin miksi kroppaani kertyy nestettä eikä kunto parane vaikka miten treenaan. Myös rasitusvammat ja kivut alkoivat kiusata. Kerran eksyin jostain syystä laskemaan päivittäisen energiamääräni. Se oli alle 1400 kcal. Kroppani oli viimeisen päälle säästöliekillä. Aloitin ”dieetin”. Tavoitteenani oli nostaa energiamäärä vähintään yli 2000 kilokaloriin päivässä. Nostaminen oli tehtävä erissä, koska vatsani ei ollut tottunut suuriin ruokamääriin. Kas kummaa, treeni alkoi sujua, kroppa alkoi tuntua kevyemmältä.

Ajan myötä uskalsin myös vähentää treeniä ja tutustua tarkemmin ilmiöön nimeltä ”palautuminen”. Vierastin tätä kaveria, mutta ajan kanssa ystävystyimme. Vähensin kuormittavaa treeniä ja otin rinnalle mm. kevyttä joogaa ja ihan rehellisiä lepopäiviä. Jälleen helpotti. Kuluneen muutaman vuoden aikana olen oppinut kuuntelemaan kehoan paremmin. Olen myös kantapään kautta oppinut itsekin hyvän tekniikan kehittymisen välisen yhteyden. Jalkani ovat järeytyneet, mutta ei se haittaa. Niihin on vain kertynyt enemmän voimaa.

Luulen että taitoluistelu on pidemmän aikaa auttanut minua pysymään erossa syömishäiriöstä. Osaan tulkita mitkä ajatukset liittyvät syömishäiriöön, ja sivuuttaa ne. Jos tunnen itseni yhtäkkiä paisuneeksi, en todennäköisesti ole kerännyt kroppaani muuta kuin nestettä. Yleensä se on merkki siitä, että kehoni tarvitsee lepoa. Raskauden jälkeen koenkin, että palautuminen ei ole yhtä nopeaa kuin ennen raskautta. Toisaalta ikäkin taitaa hieman painaa. Sitä suuremmalla syyllä minun ei tarvitse näyttää samalta kuin murrosikäiset kilpaluistelijat. Minulle riittää että jaloissani ja keskivartalossani on voimaa, ja että voin ennen kaikkea nauttia tästä lajista vielä mahdollisimman pitkään. Ja ehkä palata vielä kilpailemaankin…