Taas on se aika vuodesta, kun mikään virustorjunta- tai tietoturvaohjelma, palomuuri varashälyttimistä puhumattakaan eivät ole riittävän tehokkaita. Meitä vakoillaan yötä päivää ja alueellemme tunkeudutaan. -Vieläpä ikkunoiden taakse. Ei myöskään ole nettisivustojen evästeisiin liittyvää kysymystä evästeiden sallimisesta. Erittäin harmillista on, että tämä ongelma nimenomaan joulun tienoilla on ollut olemassa teknologiaa pidempään.

Ne tontut. Jos otetaan näkökulmaksi esimerkiksi vaikkapa joululaulu Joulupukki matkaan jo käy, toimintamalli on varsin tiukka. Kiellettyä ovat muun muuassa negatiivisten tunteiden ilmaiseminen sekä äänen korottaminen. Toisaalta meluaminen voidaan ymmärtää varmaankin esimerkiksi tavaroiden pudottamisesta yms. sellaisesta tulevana meluna. Jos tarkemmin ajattelee, esimerkiksi rakennus- ja remonttityöt eivät liene sallittuja joulun lähestyessä? Mikäli näidä säädöksiä rikotaan, on suurena riskinä menettää henkilötiedot nk. nimien kirjaan, jossa ilmeisesti analysoidaan ihmisten käytöstä varsin kliseisen behavioristiseen tyyliin.

Periaatteessa näiden stalkkaajien toimet olisi käännettävissä eduksi esimerkiksi lasten kasvatuksessa. Tosin Junioria ei näyttänyt erityisemmin kiinnostavat varoitus henkilötietojen vuotamisesta Korvatunturille. Toisaalta kahdeksan kuukauden ikäisen voi olla vaikea ymmärtää, miten vakavasta asiasta on kyse. Eli tänäkin vuonna huoli tietosuojasta on olemassa. Mitä tähän pikkuisen erilaiseen jouluun valmisteluineen muuten kuuluu?

Marsipaanipipareita ja paketointia

Harvinaista kyllä, tänä jouluna olen saanut leivottua. Koska perinteisiä pipareita en sattuneesta syystä joutanut näpertelemään, kokeilin marsipaanipipareita. Ja ei, en todellakaan tehnyt kumpaakaan itse leipomisosiota laskematta. Piparkakkutaikina ja marsipaani olivat valmisversioita. Oma ideani tämä ei ollut. Useita vuosia sitten Lidillä myytiin vastaavanlaisia ja päätinpä sitten testata. Toimi!

Seuraavaksi luvassa olisi lahjojen paketointia. Koska tontut ovat rajanneet työtehtävänsä pelkkään ihmisten tekemistä kyttäämiseen, lahjojen paketoiminen jää ilmeisesti meille ihmisille. Oletan että tontut ovat vuosien saatossa harjoittaneet lukuisia työtaisteluista, sillä lapsuudessani tontut valmistivat lahjat työpajassaan ja hoitivat myös paketoimisen. Jossain vaiheessa itsepalvelukulttuuri ilmeisesti vei voiton.

Joulusiivousta en ole harrastanut.. koskaan? Tämä johtuu osaksi siitä, että ainakin yritän siivota sen verran säännöllisesti ja parhaani mukaan laittaa tavarat paikoilleen niin, ettei yksittäisiä suursiivouksia tarvita. Tosin osalle joulusiivous on pitkän linjan perinne. Sitä noudattaville sellainen sallittakoon.

Miten tämä joulu eroaa edellisistä?

Kysymys on sinänsä koominen, sillä tuntuu että jokainen jouluni on ollut erilainen. Itse asiassa paikkakuntakin on vaihtanut lähes joka joulu. Viime jouluun verrattuna erilaista on mm. alkoholia laskematta joulu ilman ruokarajoituksia. Tosin vapautus koskee lähinnä graavattua kalaa. Tänä jouluna mahdun myös muihin kuin raskausvaatteisiin. Tosin jouluaaton asua en ole muistanut edes suunnitella.

Tänä jouluna en ole myöskään päässyt nauttimaan monien työpaikkojen edusta nimeltä joulujuhla. Pakko myöntää, että erilaiset joulu- ja kevätjuhlat yms. ovat perinne joita hieman kaipaan. No, niitä ehtii varmasti vielä kokemaan. Ties vaikka ensi jouluna yritän varoa äänekästä parkumista katsoessani Juniorin ensimmäistä päiväkodin joulujuhlaa.

Tänä jouluna saan toisaalta viime joulun tapaan viettää perheen kanssa lapsuudenkodin ympäristössä. Ihan parasta on ollut seurata sisareni lasten jouluriemua ja jännitystä. Kuten itsellänikin aikanaa, joulupukin saapuminen oli niin jännittävää.. Hassua sinänsä, jotain jännittävää siinä joulupukin saapumisessa edelleen on. Ehkä hurjin hetki on sitä ovelle koputtamista odotellessa.

Juniorin ensimmäinen joulu

Viime joulun Juniori vietti omassa yksiössään eikä liioin noteerannut jouluaaton tapahtumia kun liikahtamalla hieman yhteislaulussa. Mietti kenties ”nyt on kyllä uusia ääniä mukana!”. Nyt joulun aikaan Juniorilla on ikää kahdeksan kuukautta. Yllätten saapuvat vähemmän tutut ihmiset pelottavat jos ei olla äidin sylissä. Lisäksi nukkumaanmenoaika on hieman aikaisempi kuin serkuilla, eikä uni tahdo tulla jos päivällä on paljon hulinaa. Onneksi pukki tulee hyvissä ajoin, ja ehdimme kotiin rauhoittumaan. Näin Juniori saa ”toipua”.

Juniorilla on juhla-asu valmiina tonttulakkia ja jouluista ruokalappua unohtamatta. Luulen että joulupöydän juhla-ateriana on bataattisosetta ja jälkiruuaksi jotain niinkin hehkeää kuin äidinmaitoa. -Siis jos kelpaa. Yleensä kelpaa.. Olen laulunut ja soittanut Juniorille joululauluja. Tonttujen jouluyö näyttäisi olevan suosikki, ainakin osuus tip tap, tip tap. Lisäksi Juniori saa ensimmäisen kerran kohdata joulupukin. On täysi mysteeri pelkääkö yhtä paljon kuin äitinsä. Pieni nolo paljastus: Olen lapsesta asti pelännyt naamioituneita ihmisiä. Näistä listan kärjessä ovat joulupukki sekä Särkänniemessä aikoinaan seikkailleet ”gorillat”. Toivottavasti Juniori ei koskaan pyydä päästä Muumimaailmaan.

Alle vuoden ikäinen lapsi ei vielä varmaan saa joulusta paljoa irti, mutta parin vuoden kuluttua innostusta voi löytyä. -Etenkin kun hoksaa joululahjat. Toisaalta toivon, että onnistun panostamaan jouluun sen verran, että Juniori saisi erilaisia aistielämyksiä sekä muita mukavia assosiaatioita joulusta. -Kuten muistakin juhla-ajoista.

Seuraavat päivät..

Vielä pari lahjaa olisi hankkimatta. Muuten alkaa olla valmista. Myös koristeita on laitettu, joskin pienissä määrin: vähän jouluvaloja, kynttelikkö ja seinällä tonttuja. Ikkuna olisi ”oikeampi” paikka, mutta olen muutamaan asuntoon saanut kivat liimaläiskät pysyväksi muistoksi. Oho.. Kuusta missän muodossa ei ole, mutta harkitsen pöytäkuusta jossain vaiheessa. -Siis siinä vaiheessa kun kumpikaan meistä ei onnistu saamaan kuusta koristeineen alas pöydältä. Lattialle tuleva kuusi on parempi jättää pois taloudesta jossa on kaksi tapaturma-altista ihmistä.

Näiltä näkymin saamme aatonaattona kauan odotettuja vieraita peräti ulkomailta saakka. Seuraa saa sekä äiti että Juniori. Välipäivänä luvassa olisi myös vähän lisää sosiaalista elämää luvassa lukioaikaisten ystävien parissa. Tuntuu että moni asia on loksahtanut kohdilleen niin, että menneisyyden tutut asiat ja uusi ovat yhdistyneet ihanaksi kokonaisuudeksi. Koen viimein päässeeni oikeasti kotiin. Elän uudenlaista ja jatkuvasti muuttuvaa elämää, mutta olen saanut ystävät menneisyydestä taas lähemmäksi. Näillä ajatuksilla on mukava odotella joulua.

Entä tontut? Ilmeisesti niiden kyttääminen on jälleen vain hyväksyttävä. Kykenenkö olemaan itkemättä ja meluamatta? Itkemättä kyllä, melusta en lupaa mitään. Juniorin puolesta en lupaa mitään kummankaan suhteen.

Lasten ja nuorten liikkuminen on ollut viime päivinä otsikoissa. Ratkaisuehdotuksia on monia. Lisää liikuntatunteja kouluihin, enemmän arkiaktiivisuutta, vähemmän älylaitteiden käyttöä jne. Oliko ennen kaikki paremmn? Jos oli, niin millä tavalla? Jälleen totean samaa kuin tekstissä harrastusten hinnoista. Ainakin omassa lapsuudessani 80- ja 90-luvuilla liikkuminen onnistui ilman erillistä ohjaamista. Kävin taitoluisteluharjoituksissa 1-2 kertaa viikossa, mutta liikuimme kavereiden kanssa. En ollut pihaleikki -ihmisiä, sillä pelkäsin unohtavani säännöt. Mutta kavereiden luokse käveltiin tai pyöräiltiin, samoin kouluun.

Lapsuudessani ihmiset liikkuivat, mutta asiasta ei tehty erityistä numeroa. Osa saattoi erikseen harrastaa liikuntaa, mutta esimerkiksi lenkkeily oli osa sosiaalista elämää jossa liikunta tuli mukavana sivutuotteena. Nykyään puhuttaisiin hyötyliikunnassa. Liikuntaa ei mielestäni kaupallistettu samalla tapaa kuin nykyään. Niin paljoan minulla ei ole ikää, etteikö lapset ja nuoret 80-ja 90 -luvullakin olisi istuneet tv:n, tietokoneen tai pelien ääressä. Uskallan kuitenkin väittää, että liikunnan rooli oli erilainen. Nyt liikunta näyttäisi olevan rajatumpaa ja vaikeammin saavutettavaa.

Voiko lasten ja nuorten hyvinvoinnin ulkoistaa?

Itse vastaisin kyllä ja ei, mieluummin ei. Ulkoistamisella tarkoitan esimerkiksi vastuun riittävästä liikkumisestä siirtämistä koululle ja urheiluharrastuksia tarjoaville seuroille. Esimerkiksi kilpaurheilun tai muulla tapaa tavoitteellisen liikunnan kohdalla harjoittelun, ja sitä kautta liikkumisen riittävyydestä ei ole pulaa. Monissa lajeissa harjoittelua riittää kuutena päivänä viikossa, joskus kahdesti päivässä. Tavallisesti sunnuntai on lepopäivä.

Haasteena on vain se, ettei esimerkiksi kilpaurheilu ole mahdollista jokaisen kohdalla. Kilpaurheilu yleensä vaatii tietyn osaamistason suhteessa ikäluokkaan. Lisäksi monet lajit on aloitettava varhain. Tosin onneksi monissa lajeissa voi kilpailla ns. harrastesarjoissa, jolloin lapsen tai nuoren ei tarvitse sitoutua lajiin niin intensiivisesti. Toinen haaste on varallisuus. Moneen lajiin kilpatasolla liittyy erilaisia kuluja kausimaksujen lisäksi: mahdollistet varusteet, vaatteet, vakuutukset ja kilpailukulut.

Kolmas haaste on lapsen ja nuoren oma motivaatio. Vaikka perheellä olisikin varaa kustantaa kilpaurheiluun liittyvät menot, lapsen tai nuoren oma motivaatio ei välttämättä kulje käsi kädessä mahdollisuuksien kanssa. Asia ei tosin ole aivan yksiselitteinen. Varhain aloitettuun lajiin saattaa ”kasvaa”. Kilpaurheilukin voi tuntua harrastukselta, sillä siihen on totuttu pienestä pitäen. Laji ei ole pelkkää kilpailemista ja suorittamista, vaan osa sosiaalista elämää. Vaatimustaso ja karsiutuminen tapahtuvat monissa lajeissa murrosiän kynnyksellä. Tästä moni lopettaa tuossa vaiheessa, tai vaihtaa lajia.

Elämäntapa ei rajoitu kouluun

Koulupäivien pituudet vaihtelevat muutamasta tunnista seitsemään tuntiin riippuen koululaisen iästä ja tuntien jaottelusta. Peruskoululainen yksittäisiä päiviä lukuunottamattavähemmän aikaa koulussa, kuin koulun ulkopuolella. Koulu voi tarjota liikuntaa vähintään kerran viikossa, ehkä enemmän jos liikunnan osuutta todella lisätään. Lisäksi oppilas saa koulusta ns. perusterveellistä ruokaa sekä mahdollisuuden koota lautasmallin mukaisen annoksen. Näiden lisäksi oppilas saa mm. terveystiedon tunnilla informaatiota mitä terveelliset elämäntavat ja hyvinvoinnin edistäminen käytännössä tarkoittavat.

Koska peruskoululainen ei asu koulussa, vastuu oppilaan liikkumisesta ja hyvinvoinnista jatkuu kotona. Kotona hän on lapsi tai nuori, ei oppilas. Iästä riippuen kotona lautasmallin noudattamisen tulisi jatkua, ja päivän aikana tulisi läksyjen lisäksi tehdä muutakin kuin istua television tai pelien ääressä, tai puhelinta selaillen. Toki tilanne on eri heillä, joilla liikuntaharrastus ”pelastaa” tilanteen.

Vanhempien vastuu

Liikunta, ruokavalio ja terveelliset elämäntavat koskevat myös vanhempia. Itse pidän hieman kaksinaamaisena esimerkiksi kieltää lapselta herkut ja patistaa liiikkumaan, jos itse ei ole valmis tekemään samoin. On täysin ymmärrettävää jos lapsi protestoi. En kuitenkaan halua moralisoida ja syyllistää vanhempia ainakaan tämän enempää. Tehtävä ei ole aivan helppo. On pitkiä työpäiviä, työmatkat, kotityöt sekä arjen pyörittäminen yleensä. Jo nyt mietin, mistä revin vielä pari ylimääräistä näkymätöntä käsiparia kun paluu työelämään koittaa.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Ainoa mihin itse saatan kyetä vaikuttamaan, on perusterveellinen ruokavalio. Tiedän että tulen elämäni loppuun asti saamaan anoreksia -epäilyjä koska syön ns. lautasmallin mukaan, enkä kaipaa ns. herkkuja. Riippuen millainen nirsoilukausi Junioriolle kehittyy, yritän parhaani mukaan opettaa myös häntä panostamaan kunnon ruokaan. On erittäin mahdollista että hän yökkäillee erityisesti kypsille kasviksille, mutta sen näkee sitten.

Alustavasti yritän panostaa yhteiseen liikkumiseen, mikä tällä hetkellä tarkoittaa mm. konttauskilpailua. Onneksi tämä laji on kelvannut Juniorille yhtä hyvin kuin vauvajumppa, mitä edelleen teemme pitkin päivää. Vuoden kuluttua pääsemme ehkä harjoittelemaan ”eläinliikkeitä” ja ehkä vähän voimistelun alkeita. Pitännee tarkastaa onko tapaturmavakuutukseni riittävän kattava..

Koko perhettä tulisi tukea

Viime aikoina on pyritty tukemaan lasten harrastustoimintaa ja nyt ehdotetaan koulun tarjoaman liikunnan lisäämistä. Edelleenkään lapsi ei asu koulussa, eikä harrastaminen ole mahdollista kaikille edes hintojen alennettua. Jos perhe asuu syrjemmällä, ei lapsen kuljettaminen välttämättä harrastuspaikalla onnistu. Kritisoin myös ihmisten syyllistämistä siitä, miten heidän heikko kuntonsa tulee yhteiskunnalle kalliiksi. Valitettavasti näin saattaa ollakin, mutta onko asian ilmaiseminen näin oikea tapa korjata asiaa?

Mainitsemani haasteet koko perheen liikkumiseen on vain yksi monista. Jos kuitenkin hieman uskallan lisätä omia mielipiteitäni, tärkeää olisi ennen ratkaisujen keksimistä ja ennen kaikkea ihmisten syyllistämistä selvittää ne tekijät, mitkä ovat lasten, nuorten ja mahdollisesti myös heidän vanhempiensa liikkumattomuuden taustalla. Tärkeää olisi myös vähentää rajoja siinä, mikä määritellään ”oikeaksi” liikunnaksi. Kävelyä ja lenkkeilyä ei tule väheksyä hyötyliikunnasta puhumattakaan. Liikunnan ei myöskään ole pakko olla tavoitteellista kilpaurheilua, eikä itse tarkoitus. Liikunta voi olla muun aktiviteetin oheistuote. Tärkeintä on, että jokainen löytäisi itselleen ihanteellisen tavan liikkua.