Hyvää syntymäpäivää Juniorille! Rakas Juniori täytti vuoden. Tätä seuraa se kuuluisa kysymys: Mihin tämä aika oikein katoaa? Vaikka Juniori on nyt saavuttanut taapero -statuksen, näin äidin silmissä hän tuntuu vielä enemmän vauvalta kuin taaperolta. Hyväksyn taapero -statuksen sitten, kun Juniori alkaa kävellä. Mitä kaikkea tälle yksivuotiaalle (edes vähän vauvalle) kuuluu?

Tehokas konttaaja

Juniorista on tullut varsin vauhdikas ja määrätietoinen konttaaja. Konttauskisat ovat edelleen hauska juttu, samoin jokin hippaleikin tyyppinen konttaaminen. Juniori osaa harvinaisen hyvin varoa tasojen alla päätään, mikä saattaa tosin olla kantapään kautta opittu taito. -Ja hyvä että metodi toimii. Erikoista sinänsä, Juniori ei koskaan opetellut ryömimistä, vaan siirtyi suoraan konttaamiseen.

Määrätietoisuus on sekä hyvä että huono asia. Jälkimmäinen ilmenee silloin, kun äiti ilmoittaa ”älä mene sinne”. Tuon lauseen aikana äitiä ei ole olemassakaan. Toisaalta kyse lienee leikistä. Äidin on otettava Juniori kiinni. Sohvan taaksekin kerran ehdittiin. Valitettavasti sohva mystisesti siirtyi tämän jälkeen niin lähelle seinää ettei taakse mahdu konttaamaan. Sängyn alle Juniori ei vielä ole keksinyt mennä. Toisaalta sehän vaatisi ryömimistä..

Näppärä käsistään

En ole kovan luokan kokemusasiantuntija, mutta saadessaan kiinnostavan lelun käsiinsä, Juniori alkaa pyöritellä lelua tai mitä tahansa esinettä ympäri. Hän saattaa kiertää esimerkiksi hiusharjaa käsissään ihmeen pitkään. Isovanhempien luona Juniori oppi jo varhain pyöräyttämään syöttötuolin pyörää. Tämä ”tuolin korjaaminen” on edelleen mielenkiintoista puuhaa.

Pari kuukautta sitten Juniori oppi myös taputtamaan, ja tekee sitä kun hänelle näyttää mallia. Vilkuttamista Juniori ei vielä näe tarpeelliseksi taidoksi. Ylipäänsä hän tykkää näplätä eri esineitä. Palapeleistä palat on otettava pois, vaikka aina joku tylsimys ne laittaa paikoilleen. Myös pallottelu on mukavaa. Kotona tennispallot ovat edelleen päivittäinen suosikki vaikka ”oikeita” lelujakin olisi. Yksivuotiaani suosikkelut taitavat siis olla tennispallot ja hiusharja.

”Äi-i”

Selkeitä sanoja ei ole vielä kuulunut, mutta sanaa ”äiti” ilmeisesti haetaan. Välillä Juniori toistaa sanan, välillä hokee sitä. Kun äiti kaikessa ilkeydessään jättää Juniorin hetkeksi sänkyyn esimerkiksi käydessään vaikka vessassa, ajankohdan ollessa Juniorille väärä hän hokee sanaa ”äi-i” suorastaan rähjäten. Äänensävystä todellakin huomaa milloin äiti ei toiminut kuten pitäisi.

Mainittakoon kuitenkin, että näin pienellä on vaikea sanoa onko sanan merkitys juuri oletettu. Tämä voi myös olla sana minkä Juniori on saanut onnistumaan ja hokee sitä muuten vain. Äänteissä Juniori on erittäin uskollinen yksittäisille suosikeille. Välillä on ti-ti-ti ja välillä päristelyä.

Hyvä nukkuja

Kiitos tästä rakas lapseni! Kiitos että olet nukkunut hyvin! Tiedän että muuksia voi tulla, mutta olen kiitollinen tästä ajasta kun itsekin olen saanut nukkua. Toki kukonlaulun aikaa on yksi maitoherätys, mutta kumpainenkin saa nukkua tämän jälkeen vielä. Juniorin unenlahjat nousivat esille heinäkuun aikaan, kun muutimme nykyiseen kotiimme. Pahimpien helteiden aikaan olimme isovanhempien luona ”hellepakolaisina” kunnes asunto taas viileni.

Juniorin nukkuminen lähti sujumaan siinä vaiheessa, kun selkeät rutiinit löytyivät ja päivään sisältyi riittävästi myös rauhallisia hetkiä. Juniori on pienestä pitäen (pieni hän on vieläkin) kaivannut hetkiä, joina hänen ei tarvitse seurustella jatkuvasti, vaan saa syventyä omaan leikkiinsä. Rutiinien löydyttyä tutut ja ennalta-arvattavat asiat vaikuttivat myös positiivisesti nukkumiseen.

Juniori nukkuu ennen maitoherätystä n. 9 tuntia, minkä jälkeen tulee vielä 2-3 tunnin unet. Päiväkävelylle lähdemme yleensä puolen päivän aikaan. Jos lähtö viivästyy esimerkiksi ruuanlaiton vuoksi vähänkin, Juniori alkaa itse torkkumaan. Saavuttuamme kotiin, on taas ruoka- ja maitohetki. Itse pidän kahvitauon ja välipalatauon. Laitan Juniorin omaan sänkyyn missä hän hetkisen leikkii ja sammahtaa jälleen. Illalla käytössä on tuttu rutiini: iltapuuro, iltapesut ja iltamaito. Sylin kautta omaan sänkyyn.

Jos Juniori nukahtaa syliin, hän saattaa havahtua kiukkuisena ja itkuisena. Kun hän saa siemauksen maitoa, uni tulee uudellen.

..Ja edelleen imetettävänä

Jatkuu tosiaan vieläkin. Tosin nyt lopetan ”aamulypsyt”, eli en ota enää maitoa talteen. Tästä eteenpäin imetys menee sen mukaan miten maitoa tulee, ja miten Juniori sitä haluaa. Maitoa tulee edelleen, mutta se ei enää pakkaudu rintoihin. Jos maidon heruminen loppuu, luulen että Juniorikin kyllästyy imetykseen. Tätä on vaikea ennustaa, sillä osalla maitoa tulee todella pitkään, osalla taas ei.

Imetys menee nyt täysin Juniorin mukaan. Tarjoan rintaa samoihin aikoihin kuin ennenkin. Juniori joko huolii tai ei. Yleensä ”maitonälkä” liittyy hetkiin kun väsyttää ja kiukuttaa sen verran, ettei uni muuten tahdo tulla. En ole toistaiseksi kokeillut tulisiko uni lopulta, sillä imetys on samalla tärkeä syli- ja rauhoittumishetki. Pakko myöntää että sylissä maitoa siemaileva ja pitkin pituuttaan makaava Juniori on ehkä hellyyttävintä mitä tiedän.

Nyt on siis startattu Juniorin toinen vuosi. Vaikka lapset kasvavat nopeasti, onneksi vauhti on sen verran verkkainen että itsekin pysyn mukana. Ja onneksi on vielä hetkiä kun taaperon tarpeet ovat samat kuin pikkuvauvalla. Saa nähdä millaisia taitoja kevät tuo tullessaan!

Vuosi sitten oloni oli tähän aikaan äärimmäisen tukala. Raskaus oli mennyt kymmenettä päivää yliajalle, ja kroppani kapasiteetti kahden ihmisen kotina oli ylittynyt ajat sitten. Vatsa tuntui suhteettoman suurelta, ja oli lisäksi laskeutunut niin etteivät edes suuremmat raskauspaidat tahtoneet peittää sitä. Kuluneen viikon aikana liikuin niin paljon kuin mahdollista, siivosin ja yritin ties mitä minkä pitäisi auttaa käynnistämään synnytys. Turha toivo! -Tai ei ihan, parin päivän päästä olisi aika synnytyksen käynnistykseen. Se vähän huojensi.

Saavuttuani taas yhdeltä raivolenkiltä kotiin, alkoi verinen vuoto. Ei merkittävä, mutta aiempaan nähden poikkeava. Sitten selässä tuntui oudolta. Vaistomaisesti menin suihkuun. Tunne selässä voimistui. Hyvä kun en hypännyt riemusta, sillä tajusin että viimein alkoivat oikeat supistukset! Tämänkin hetken koin yksin, aivan kuten tiedon raskaudesta. Minulla oli toki läheisiä, mutta muuten vietin myös raskausajan yksin. Millaista se sitten oli?

Tieto vauvasta

Minulla oli epäilys että jokin ei täsmää. Raskaus ei ollut suunniteltu, ja pidin ylipäänsä raskauden mahdollisuutta epätodennäköisenä. Oli uutisointia miten 30 ikävuoden jälkeen mahdollisuudet romahtavat ja myös omassa tuttavapiirissäni oli kokemuksia raskaaksi tulemisen vaikeudesta. Oli siis täysin loogista että minä olisin tuossa suhteessa menetetty tapaus: ikää pian 36 vuotta, syömishäiriötausta sekä useita vuosia e-pillereiden napsimista takana.

Raskaustestin tuloksen näkeminen oli hämmentävää. Oliko tämä totta? Itse asiassa luulin liuskan olevan viallinen, mutta kun neljä liuskaa näyttivät edelleen kahta viivaa, aloin epäillä olisivatko ne sittenkin kunnossa. Mainittakoon vielä, että neljäs testi oli eri merkin liuska. Hupsistakeikkaa, sitä voi siis sattua vanhemmallakin iällä! Ajatus raskauden keskeyttämisestä ei edes käynyt mielessä, sillä en voi tietää olisiko tämä ainoa mahdollisuuteni.

Raskausuutinen otettiin lähipiirissäni ihanan positiivisesti vastaan, mikä oli suuri ilo. Jos kaikki vain menisi hyvin, yksi asia olisi varmaa: tältä vauvalta ei rakkauta tulisi puuttumaan. Jostain syystä en tuntenut minkäänlaista huolta edes tulevasta. Oikeastaan kaikki huolet aina työkuvioista taloudelliseen tilanteeseen vain unohtuivat.

Pelot raskauden alkuvaiheessa

Pelkoni oli se tavallisin: eli pelko keskenmenosta. Paikkakuntani terveydenhuolto järjesti ilmaiseksi nk. varhaisultran, minkä vuoksi en joutunut odottamaan 12. viikon ultraan. Tämä oli suuri helpotus. Varhaisultrassa löytyi kaikki mitä pitikin ja oikeasta paikasta. Juniori tosin muistutti sumuista katkarapua josta ei tiedä miten päin oikeastaan on. Mutta sydän löi, ja se oli tärkeintä.

Minua eivät mahdolliset kehityshäiriöt yms. pelottaneet, sillä olin valmis ottamaan lapsen millaisena tahansa. Epilepsia sen sijaan aiheutti hieman pelkoa, sillä neurologini onnitteluiden jälkeen painotti sanaa ”riskiraskaus”. Jonkin verran ongelmia tulikin, sillä lääkeainepitoisuus laski raskauden edetessä alle sallitun. Roima lisäys annoksessa sai arvot kohdilleen. Onnekseni lääkkeeni Keppra on raskauden kannalta vähiten haitallisin. Se tästä olisi puuttunut, että olisin joutunut vaihtamaan lääkettä.

Raskauden edetessä mietin kieltämättä miten toimin jos jotain sattuu. Talon alaovi oli lukossa, joten minun oli vain toivottava että pääsen raahautumaan avaamaan sen jos tilanne muuttuisi kriittiseksi. Ajoittain pelkäsin myös, pärjäisinkö äitinä ja opinko hoitamaan vauvaa. -Taitotasoni kun oli luokkaa nolla. Outoa ehkä, mutta synnytystä en osannut pelätä. Tuntui jotenkin selkeältä että tottakai se sattuu. Joskus myös Juniorin hyvinvointi huolestutti, mutta onneksi hän liikahti kun hetken herättelin. Jos esimerkiksi Juniorin iltajumppa myöhästyi, tietenkin pelästyin ja aloin herätellä. Liike oli laiska ja Juniori kenties ärsyyntynyt.

Tunteiden kohtaaminen yksin

Myönnän että minullakin mielialat heittelivät, mutta raskausaikana taisin liukua masennuksen puolelle. Ihan selkeitä oireita ei ollut, mutta aloin vetäytyä ja eristäytyä. -Siis jopa siitä mikä minulle on luonteenomaista. Tuli vain sellainen olo etten osannut enkä halunnut kohdata ihmisiä. Luulen että jokainen raskaana oleva on todella yksin erityisesti loppuvaiheessa.

Vaikka lukuisat naiset ovat kokeneet saman, kukaan ei voi kohdata sitä mitä kehosi käy läpi. Kukaan ei myöskään voi kertoa täsmällisesti mitä juuri sinulle synnytyksessä tapahtuu ja mitä tulet kokemaan. -Jokainen synnytys kun on erilainen, samoin kokemukset. Olin kuullut lukuisia kauhukertomuksia synnytyksestä ja sitä seuraavasta pakahduttavasta rakkaudesta kun vauva viimein on syntynyt. Jostain syystä ahdistuin, sillä mietin olenko huono äiti jos en koekaan juuri tuollaisia tunteita.

Erityisen vaikeaa oli myös vastata kysymyksiin koskien tulevaa. Vaikka olen tyytyväinen neuvolamme toimintaan, näin jälkeenpäin tuntuu siltä, että erityisesti liikuntataustani vuoksi minua pidettiin vahvana ja osaavana. Myös ne huolet mitä uskalsin esittää, kuitattiin ”hyvin se menee!” -tokaisulla. Moni asia menikin hyvin, mutta näin jälkeenpäin huolieni ignooraaminen vaikutti paljon. Mikäs hätä minulla olisi ollut? Terve ja kokenut ihminen, ei mikään juuri ja juuri parikymppinen joka vasta tutustuu aikuisuuteen. Jokin pelotti mutten koskaan osannut pukea sitä sanoiksi. Kävin tunteeni läpi yksin.

En halua syyttää terveydenhuoltoa, sillä usein olen saanut apua tarvittaessa. Myös synnytyskokemus oli positiivinen. Mutta jos Luoja minulle lisää lapsia suo, pitäisin raskausaikana puoleni saada tulla kuulluksi jos minulla on huolia.

Raskas loppuraskaus

Loppuraskauden aikana vetäydyin ja eristäydyin. Toisaalta sen kerrotaan olevan normaali ilmiö loppuraskauden aikana, jonkinlainen tapa kerätä voimia synnytystä varten. Tiesin kyllä että harvaa tässä vaiheessa ei moni asia ahdista. Vatsa alkaa olla oikeasti liian suuri, kehon perustoiminnot menevät oman kaavansa mukaan, ihmiset tuijottavat, uni ei tule ja tämän päälle kehotetaan nauttimaan olosta vielä kun voi ja tekemään mukavia asioita.

Yhdeksän kuukautta on pitkä aika, ja lienee luonnollista että jossain vaiheessa sitä alkaa haluta vauvan mieluummin syliin kuin oikomaan jäseniään kohdussa mitä varten kropassa ei enää ole tilaa. Ja vaikka tuttujen kysymykset ”joko on syntynyt?” eivät todellakaan tarkoita mitään pahaa, jokainen tällainen kysymys herättää kaikkia muuta kuin lämpimiä ajatuksia.

Yksinolo tuo omat haasteensa myös käytännön asioihin. Kukaan ei auta kun yrität saada kasvaneen ruhosi ulos penkistä, kauppaostosten kantamisessa tai missään muussakaan. Syy on looginen: sitä toista ihmistä ei yksinkertaisesti ole paikan päällä. Toki ajattelen itsekin tyyliin ”niin makaa kuin petaa”, mutta ehkä asioiden toteaminen rehellisesti ei ole väärin. Tämään ei ollut kenenkään syy, asiat vain sattuivat menemään näin.

En ole tehnyt suunnitelmia tulevaisuuden suhteen liittyen lapsiluvun lisäämiseen. En voi tietää oliko Juniori ensimmäinen ja viimeinen mahdollisuuteni saada lapsi, mutta monet asiat tekisin toisin. Vaikka raskauden jakaminen toisen ihmisen kanssa konkreettisesti paikan päällä kuulostaa ainakin kuulemieni ja lukemieni tarinoiden perusteella ihanalta, myönnän että minua jännittää osaisinko ottaa toisen ihmisen mukaan totuttuani yksinoloon. Toisaalta pidän tällaisia tunteita tavallaan positiivisina. Jos uskaltaudun jonain päivänä edes kokeilemaan uusia tuttavuuksia, ainakaan en tekisi sitä siksi koska en osaa olla itsekseni.

Onneksi juuri nyt asiat ovat pidemmän päälle mallillaan. Yksinolokaan ei estänyt sitä merkittävintä asiaa: Vuosi sitten syntyi pikkuinen Juniori. Sylissäni oli epäluuloisen näköinen pikkuinen. Näin ensimmäisen kerran lapsen joka oli myllertänyt vatsassani niin, että hänen ääriviivansa saattoi hahmottaa ulkopuoleltakin. Hän oli jopa sen kymmenen ylimenneen päivän arvoinen. Samoinen jokaisen päivän, helpomman ja vaikeamman. Hänestä olen kiitollinen.