Raskas pikkulapsiarki, yh-helvetti, yksinäisyyden kauheus jne. Näitä määritelmiä riittää. Myönnän tässäkin olevani taas kerran muottiin sopimaton: Minä olen aidosti nauttinut vauva- ja pikkulapsiarjesta yksin. Toki minulla on tukiverkkoa, mutta olen lapseni ensisijainen hoitaja, vanhempi ja ennen kaikkea äiti. Tämän reilu vuoden aikana jokainen hetki Juniorin kanssa on ollut pääasiassa positiviinen.

Lapsivapaalle ei ole ollut tarvetta

Epätervettä tai ei, jotenkin tuntuu että raskauden edetessä ja vauvavuoden aikana etäännyin ns. aikuisista ihmisistä erityisesti sitä mukaa, kun yhteys Juniorin kanssa vahvistui. Kohdussa kasvava Juniori oli osa minua, mutta syntymän jälkeen napanuora ei riittänytkään katkaisemaan yhteyttä täysin. Synnyttyään Juniori varmisti tiukasti otteensa ”maitoautomaatista”. Samalla hoidimme fyysisen läheisyyden perusteellisesti.

Jääharjoittelua lukuunottamatta Juniori on ongelmitta kulkenut aina mukana. En ole kokenut häntä ”häiritseväksi” tms. Hän on osa minua ja on koko ajan ollut enemmän tai vähemmän lähistöllä. Hetkinä joina Juniori on hoidossa, poden lähinnä huonoa omaatuntoa ja ehkä pientä huolta. Tiedän että Juniori pärjää, mutta silti murehdin. Nyt taaperoikäinen Juniori on ilmeisesti julkisissa tilanteissa yhtä ”karski” kuin äitinsä. Julkisesti emme myönnä pienoista ikävöintä, mutta kotosalla kompensoidaan pitkällä imetys- ja torkkumishetkellä.

Olen toki oppinut nauttimaan ns. lapsivapaista. Toisaalta.. ehkä se on normaalia tässä vaiheessa? En (mielestäni) tarvitse tai kaipaa lapsivapaata paljon. Jo koko viikon aikana tulee edes tunti, sinä aikana voin tehdä jotain ns. omaa aktiviteettia. En mielelläni käytä lapsivapaata esimerkiksi ruuanlaittoon tai kotitöihin. Näitä voin tehdä ongelmitta Juniorin läsnäollessa. Kuluneen vuoden aikana olen esimerkiksi käynyt jäällä tai treenannut rulliksilla. Olen myös saattanut kotosalla nauhoittaa soittoa ilman taustaääniä. Mutta mikään näistä ei vieläkään ole välttämätöntä.

Olen muokannut arkeni lapsen tarpeita vastaavaksi

Tähän vaikuttaa jossain määrin tuuri ja asiat, joita on tottunut tekemään. Olen aiemminkin todennut, että esimerkiksi tiettyjä liikuntalajeja ei vain ole erityisen helppo yhdistää lapsen kanssa olemiseen. Syy on yksinkertainen: lasta ei vain voi ottaa mukaan kaikkialle. Tällaisia paikkoja ovat esimerkksi monet kuntosalit ja uimahallit. Jäähallia lukuunottamatta oma ympäristöni on ollut sellainen, että lapsi on sopinut mm. kaikkialle.

Vähitellen myös arkirytmimme muotoitui sellaiseksi, että pystyin opiskelemaan, treenaamaan ja jopa soittamaan ilman että se olisi ollut Juniorilta pois. Hyvä esimerkki oli imetyksen ja kurssimateriaalin lukemisen yhdistäminen. Tehtäviä tein Juniorin nukkuessa. Saatuani keittiöön turvaportin, Juniori on turvallisesti pyörinyt jaloissa samalla kun laitan ruokaa tai esimerkiksi kirjoitan. Päivärytmimme vastaa heräämisaikaa lukuunottamatta päiväkotipäivän rutiineja ruoka-aikoineen, ulkoiluineen, päiväunihetkineen jne.

Joudun ottamaan huomioon vain Juniorin ja itseni

Itsekästä mutta totta. Joudun ottamaan huomioon vain Juniorin ja itseni. Joskus jopa mietin päässeeni helpommalla valittuani yksinhuolta-arjen ”perinteisemmän perhe-elämän sijaan. -Siis kahden vanhemman perheen. Vaikka tekemistä on paljon, organisointivastuu rajoittuu kahden ihmisen arjen pyörittämiseen. Jos mukana olisi toinen aikuinen, kokonaisuus olisi monimutkaisempi. Toisaalta olen tainnut kuluneiden vuosien aikana vieraantua parisuhdearjesta.

Mainittakoon että olen ”kasvanut” tähän tyyliin. Olin raskausajan yksin, samoin ajan Juniorin syntymästä tähän päivään. Osa ehkä ajattelee ”voi miten rankkaa..”. Totuus on, että vähintään yhtä rankaa olisi opetella elämään arkea johon kuuluu muita aikuisia minun lisäkseni. Kun on itse tottunut tekemään mm. kaikki työt, delegointi toiselle ihmiselle ei ole aivan helppoa. -Etenkin kun arki todellakin on alusta pitäen muotoutunut minun ja Juniorin näköiseksi.

Oma rytmi, omat tavat, omat inside -jutut

Se rytmi rutiineineen ja tapoineen kehittyi puoliksi itsestään ja puoliksi auttaen. Niin itseni kuin Juniorin kannalta katsoin parhaaksi ottaa päivään aikataulut ja rutiinit. Aikataulujen kohdalla maailma ei tosin kaadu esim. 30 minuutin muutoksesta, sillä muutoksia tahtoo tulla. Rutiinit ja järjestys tuovat meille molemmille turvaa ja selkeyttä. Lisäksi niiden ansiosta sopeutuminen ”tavalliseen” arkeen on helpompaa.

Tavallisella tarkoitan arkea, jossa lapsi arkisin päiväkotiin ja äiti töihin. Arkea, jossa työ ja vapaa-aikaa erottuvat toisistaan hieman selkeämmin kuin nyt. -Ei sillä että vapaa-aika tarkoittaisi todellakin vapaata ajankäyttöä. 99,8%.sen todennäköisyydellä erittäin suuri osa vapaa-ajasta tarkoittaa mm. ruuanlaittoa, pyykkäys, siivoamista ja esimerkiksi kauppareissuja. Kyllä, saatan tehdä kaiken itse, mutta en joudu organisoimaan arkea kuin itseäni ja Junioria varten.

Meillä on myös omat juurtuneet tapamme ja inside -juttumme. Jälkimmäinen tahtoo sisältää niin älyttömiä asioita, että kertominen toiselle on mahdotonta. Tässä esimerkki: Juniorin kontatessa lattialla menen itse konttausasentoon ja läiskin kämmenillä lattiaa pari kertaa. Juniori toteaa puoliksi nauraen ”Hee-ee-ee!” ja syöksyy minua kohti. Saavutettuaan minut, kirjaimellisesti lyömme ”viisaat” päämme yhteen ja nauramme. Luulen että ns. ulkopuolisen silmin ensimmäinen ajatus on pohdinnat käsitteestä ”normaali”.

Mutta näiden suhteen minulla on helppoa…

Lähdetään siitä, että minulla on vain yksi lapsi. Jos lapsia olisi kaksi tai enemmän, voisi jo deodorantti pettää. Lisäksi minulla on sen suhteen äärimmäisen hyvä tuuri, että ainakin itse koen Juniorin todella helpoksi lapseksi. Hän on leppoisa, nukkuu hyvin, syö hyvin, viihtyy myös omien projektiensa parissa (toki perään täytyy katsoa), ei (toistaiseksi) sairastele paljoa jne.

Satun myös asumaan alueella, missä asuminen on halpaa ja tiettyjä pakollisia kustannuksia puuttuu. Täällä kulkeminen onnistuu lähes täysin jalan, tosin esimerkiksi lähin suurempi kauppakeskus on n. 6 minuutin junamatkan päässä. Rahaa ei siis kulu autoon eikä matkakorttiin. Toisaalta.. vaunujen/rattaiden kanssa pääsisin ilmeisesti ilmaiseksi matkustamaan, joten matkakortille ei välttämättä olisi tarvetta muuallakaan? Mutta kokonaisuudessaan paikkakuntani on asuinpaikkana loistava, sillä kulut ovat pienet. Toki tilanne olisi toinen, jos asuisin syrjempänä.

Myös luonteen helpottaa asioita paljon. Viihdyn kyllä seurassa ja ihmisten parissa, mutta olen luonteeltani myös hieman erakko. Viihtymisestä huolimatta myös väsyn ihmisten parissa. Erikoista ehkä, mutta Juniorista en tarvitse koskaan ”lomaa”. Toisaalta.. tässä vuoden mittaan häntä seurattuani vaikuttaa siltä, että hänkin tarvitsee omaa rauhaa säännöllisesti. Minua sosiaalisemmalle ja ylipäänsä seuraa enemmän kaipaavalle tällainen elämäntyyli olisi varmasti henkisesti raskasta. Toki kaipaan töihin ja päiväkoti tekee varmasti Juniorille hyvää. Mutta nautin myös siitä, kun väkeä on vähemmän.

Yh-arki (ei juridisesti) ei siis ole ollut ainakaan minulle mitään arjen infernoa, ahdistavaa tms. Olen pikemminkin nauttinut siitä. Toisaalta vertaaminen on vaikeaa, sillä en ole kokenut arkea kahden vanhemman taloudessa. Mekin muodostamme Juniorin kanssa minikokoisen perheen ja todellakin teemme mukavia asioita. Ne eivät ehkä tarkoita lomamatkaa, tapahtumia tms. Mutta mitä kaikkea teemmekään, ainakaan niistä asioista ei puutu naurua, läheisyyttä, hölmöilyä ja muita ihania asioita. Että tällainen inferno meillä.

Mikä onkaan hyödyllisempää kuin katsoa muistoja Facebookista? Vaihtoehtoihin ei näytä kuuluvan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa oleskelun vähentäminen.

Eteeni sattui blogiteksti vuodelta 2010. -Ominaisuus, mitä tuskin kukaan enää muistaa, saati sitten hyödyntää. Blogiteksti oli kirjoitettu viimeisellä päiväosastojakson lopussa. Tekstiin oli liitetty myös kuva minusta. Kuva oli todennäköisesti otettu samana kesänä. Muistan hämärästi jopa vaa’an lukemat. Painoin 41-42 kiloa, ja se oli mielestäni liikaa. Kuvan näkeminen aiheutti todella monia tunteita.

Erilaisia osastojaksoja

En tarkkaan muista miten pitkään meni että hain edes jonkinlaista apua. Aluksi apu oli keskustelua, punnitsemista, verikokeita ja ylipäänsä yrityksiä saada pakkomielteinen laihduttaminen loppumaan. Luulen että olin tehnyt päätöksen olla lopettamatta. Tämän sekä vahvuuteni että heikkouteni. Jos mielessäni päätän jotain, teen sen ns. loppuun asti. Tällä kertaa päätös koski toimintaa, mikä oli yksinkertaisesti sairasta.

Anoreksia -porukka on verkostoituessaan todella haasteellista. Osastolle joutumista ja sairaalloisen matalia BMI-lukemia pidetään saavutuksina. Muistan tänäkin päivänä IRQ-galleria Thinspiration -yhteisön, jossa anorektikot olivat yhtenä, sairautta tukevana tiiminä keskustelemassa ja jakamassa kokemuksiaan. Harva kyseenalaisti touhun vaarallisuutta.

Aloitin päiväosastolla, missä ahdistuin painon osoittaessa nousemisen merkkejä. Yritin vaistomaisesti kompensoida kävelemällä Hesperiasta Rautatieasemalla saadakseni edes vähän kaloreita poltettua. Kotona en uskaltanut syödä paljoakaan. Kun ahdistus toisella viikolla nousi lukemiin jotka tekivät syömisen liian vaikeaksi myös päiväosastolla, minut todettiin liian sairaaksi sinne. Muutaman kuukauden ”tauon” jälkeen siirryin 2,5 kuukaudeksi kokopäiväosastolle.

Tein saman mitkä muutkin: pudotin painoa tauon aikana enkä edes yrittänyt skarpata. Osaston aloittaessani paino oli pudonnut alle 40 kilon ja BMI oli 15:n puolella. Olin itseeni pettynyt, sillä osalla BMI oli 13:n puolella. Sairasta ajattelua? -Kyllä. Siksi syömishäiriö on sairaus ja erittäin vakava sellainen.

Miltä kuvan näkeminen tuntui?

Painoni on pysynyt vakaasti 48-49 kilon välillä. Punnitsen itseäni harvoin, sillä en pidä vaa’alla käymisestä vieläkään. Paino ei aiheuta häpeää tms. Pelkään vain jokaisella kerralla reaktiotani. Jos joku kauhistuu alle 50 kilon lukemaa, muistuttaisin että olen huimat 158 cm pitkä ja lihaksista huolimatta rakenteeltani siro. Luulen että tämä lukema on nk. biologinen painoni tällä hetkellä, sillä paino liikkunut sillä alueella ilman että vaikuttaisin itse asiaan. Toki kuukautiskierto tekee omat muutoksensa.

Painan nyt sen verran, mikä ajatuksena tuntui vuonna 2010 järkyttävältä. Kun näin kuvan itsestäni lähes 8 kiloa pienempänä, ajatukset olivat ristiriitaiset: järkytyin, yllätyin, pelästyin ja häpesin. Minua hävetti se, miltä näytin vuonna 2010. Häpeään ei liittynyt niinkään ulkoinen olemus, vaan se millainen olin. Sairaus teki minästä äärimmäisen itsekkään ihmisen joka eleli omassa kuplassaan vaa’an lukemia seuraten. Kaikki laihduttamiseen liittyvä oli priorisoitu, ja elämä pyöri niiden ympärillä. Myös sosiaalinen elämä oli alistettava oireilulle. Kyllä, kyseessä oli sairaus. En vain pysty pitämään sitä ”hyvättävänä” selityksenä. Sairas tai en, olin täysi k**ipää.

Mitä muille kuville tapahtui?

Toipumista edistääkseni hävitin kuvia. Sitä mukaa kun paino nousi, hävitin kuvia joissa olin hoikempi. Syy oli yksinkertainen: sairas puoli minussa kaipasi sitä kehoa mikä kuvissa näkyi. Tästä syystä tuntui paremmalta vaihtoehdolta hankkiutua eroon kaikesta kuvamateriaalista kyseiseltä ajalta.

Toki nyt kuvat voisivat toimia varoituksena ja muistuttajina ajasta mihin en halua enää takaisin. Kuvien säilyttäminen ja katsominen olisi kuitenkin esimerkiksi vielä 7 vuotta sitten saattanut aiheuttaa takapakkia toipumisessa, joten kuvien hävittäminen oli parempi vaihtoehto. Tuo yksi kuva sattui eteeni siksi, koska se oli liitetty Facebookin blogitekstiin.

Olen välttänyt myös kokovartalopeilejä ja vaakaa omassa kodissani. Kokovartalopeilin tosin ajattelin viimein ottaa taas käyttöön lähinnä tarkistaakseni ovat vaatteeni edes melkein puhtaat. -Tai ehjät. Olen hyvin skeptinen että vaa’ankaan kanssa tulisi ongelmia, mutta jostain syystä haluan pelata varman päälle. Olen äiti, ja lapseni tarvitsee minua terveenä. En halua ottaa pienintäkään riskiä.

Kieltämättä itsekin mietin ylivarovaisuuttani. Koen olevani täysin parantunut. Panostan ensisijaisesti riittävän suureen energiamäärään. En hifistele ruuan kanssa, arvioin eri ravintoaineiden osuuden ympäripyöreästi eikä minulla ole kiellettyjä ruokia. -Paitsi ruuat joista vatsani ei yksinkertaisesti pidä. Eikä sekään välttämättä tee ruuasta kiellettyä. Kärsin jälkeenpäin. Silti haluan pelata varman päälle.

Toisaalta olen vuosien varrella kuullut myös asiatonta tekstiä syömishäiriötaustaan liittyen. Tavallisesti tähän on kuulunut vahvaa povausta sairauden uusiutumisesta. Tällaista on kieltämättä todella ikävä kuulla. Kyllä, on riski että sairaus alkaa oieilla. Narkkarikin voi sortua ottamaan kamaa ja raitistunut alkoholisti kompastua korkkiin. Tuntuu kuitenkin käsittömättömältä kieltää ihmiseltä eläminen terveenä vain siksi, että hän on joskus sairastunut. Kuitenkin kuka tahansa voi sairastua. Oikeastaan me jotka olemme sairauden kokeneet, olemma vahvoilla. Tiedämme mistä triggeröidymme ja osaamme varoa ansoja. Juuri siksi meilläkin on loistavat mahdollisuudet elää normaalia elämää, tehdä työtä, oppia, onnistua ja olemaan myös riittävän hyviä vanhempia.