Kuva anoreksia-ajoilta järkytti

Mikä onkaan hyödyllisempää kuin katsoa muistoja Facebookista? Vaihtoehtoihin ei näytä kuuluvan esimerkiksi sosiaalisessa mediassa oleskelun vähentäminen.

Eteeni sattui blogiteksti vuodelta 2010. -Ominaisuus, mitä tuskin kukaan enää muistaa, saati sitten hyödyntää. Blogiteksti oli kirjoitettu viimeisellä päiväosastojakson lopussa. Tekstiin oli liitetty myös kuva minusta. Kuva oli todennäköisesti otettu samana kesänä. Muistan hämärästi jopa vaa’an lukemat. Painoin 41-42 kiloa, ja se oli mielestäni liikaa. Kuvan näkeminen aiheutti todella monia tunteita.

Erilaisia osastojaksoja

En tarkkaan muista miten pitkään meni että hain edes jonkinlaista apua. Aluksi apu oli keskustelua, punnitsemista, verikokeita ja ylipäänsä yrityksiä saada pakkomielteinen laihduttaminen loppumaan. Luulen että olin tehnyt päätöksen olla lopettamatta. Tämän sekä vahvuuteni että heikkouteni. Jos mielessäni päätän jotain, teen sen ns. loppuun asti. Tällä kertaa päätös koski toimintaa, mikä oli yksinkertaisesti sairasta.

Anoreksia -porukka on verkostoituessaan todella haasteellista. Osastolle joutumista ja sairaalloisen matalia BMI-lukemia pidetään saavutuksina. Muistan tänäkin päivänä IRQ-galleria Thinspiration -yhteisön, jossa anorektikot olivat yhtenä, sairautta tukevana tiiminä keskustelemassa ja jakamassa kokemuksiaan. Harva kyseenalaisti touhun vaarallisuutta.

Aloitin päiväosastolla, missä ahdistuin painon osoittaessa nousemisen merkkejä. Yritin vaistomaisesti kompensoida kävelemällä Hesperiasta Rautatieasemalla saadakseni edes vähän kaloreita poltettua. Kotona en uskaltanut syödä paljoakaan. Kun ahdistus toisella viikolla nousi lukemiin jotka tekivät syömisen liian vaikeaksi myös päiväosastolla, minut todettiin liian sairaaksi sinne. Muutaman kuukauden ”tauon” jälkeen siirryin 2,5 kuukaudeksi kokopäiväosastolle.

Tein saman mitkä muutkin: pudotin painoa tauon aikana enkä edes yrittänyt skarpata. Osaston aloittaessani paino oli pudonnut alle 40 kilon ja BMI oli 15:n puolella. Olin itseeni pettynyt, sillä osalla BMI oli 13:n puolella. Sairasta ajattelua? -Kyllä. Siksi syömishäiriö on sairaus ja erittäin vakava sellainen.

Miltä kuvan näkeminen tuntui?

Painoni on pysynyt vakaasti 48-49 kilon välillä. Punnitsen itseäni harvoin, sillä en pidä vaa’alla käymisestä vieläkään. Paino ei aiheuta häpeää tms. Pelkään vain jokaisella kerralla reaktiotani. Jos joku kauhistuu alle 50 kilon lukemaa, muistuttaisin että olen huimat 158 cm pitkä ja lihaksista huolimatta rakenteeltani siro. Luulen että tämä lukema on nk. biologinen painoni tällä hetkellä, sillä paino liikkunut sillä alueella ilman että vaikuttaisin itse asiaan. Toki kuukautiskierto tekee omat muutoksensa.

Painan nyt sen verran, mikä ajatuksena tuntui vuonna 2010 järkyttävältä. Kun näin kuvan itsestäni lähes 8 kiloa pienempänä, ajatukset olivat ristiriitaiset: järkytyin, yllätyin, pelästyin ja häpesin. Minua hävetti se, miltä näytin vuonna 2010. Häpeään ei liittynyt niinkään ulkoinen olemus, vaan se millainen olin. Sairaus teki minästä äärimmäisen itsekkään ihmisen joka eleli omassa kuplassaan vaa’an lukemia seuraten. Kaikki laihduttamiseen liittyvä oli priorisoitu, ja elämä pyöri niiden ympärillä. Myös sosiaalinen elämä oli alistettava oireilulle. Kyllä, kyseessä oli sairaus. En vain pysty pitämään sitä ”hyvättävänä” selityksenä. Sairas tai en, olin täysi k**ipää.

Mitä muille kuville tapahtui?

Toipumista edistääkseni hävitin kuvia. Sitä mukaa kun paino nousi, hävitin kuvia joissa olin hoikempi. Syy oli yksinkertainen: sairas puoli minussa kaipasi sitä kehoa mikä kuvissa näkyi. Tästä syystä tuntui paremmalta vaihtoehdolta hankkiutua eroon kaikesta kuvamateriaalista kyseiseltä ajalta.

Toki nyt kuvat voisivat toimia varoituksena ja muistuttajina ajasta mihin en halua enää takaisin. Kuvien säilyttäminen ja katsominen olisi kuitenkin esimerkiksi vielä 7 vuotta sitten saattanut aiheuttaa takapakkia toipumisessa, joten kuvien hävittäminen oli parempi vaihtoehto. Tuo yksi kuva sattui eteeni siksi, koska se oli liitetty Facebookin blogitekstiin.

Olen välttänyt myös kokovartalopeilejä ja vaakaa omassa kodissani. Kokovartalopeilin tosin ajattelin viimein ottaa taas käyttöön lähinnä tarkistaakseni ovat vaatteeni edes melkein puhtaat. -Tai ehjät. Olen hyvin skeptinen että vaa’ankaan kanssa tulisi ongelmia, mutta jostain syystä haluan pelata varman päälle. Olen äiti, ja lapseni tarvitsee minua terveenä. En halua ottaa pienintäkään riskiä.

Kieltämättä itsekin mietin ylivarovaisuuttani. Koen olevani täysin parantunut. Panostan ensisijaisesti riittävän suureen energiamäärään. En hifistele ruuan kanssa, arvioin eri ravintoaineiden osuuden ympäripyöreästi eikä minulla ole kiellettyjä ruokia. -Paitsi ruuat joista vatsani ei yksinkertaisesti pidä. Eikä sekään välttämättä tee ruuasta kiellettyä. Kärsin jälkeenpäin. Silti haluan pelata varman päälle.

Toisaalta olen vuosien varrella kuullut myös asiatonta tekstiä syömishäiriötaustaan liittyen. Tavallisesti tähän on kuulunut vahvaa povausta sairauden uusiutumisesta. Tällaista on kieltämättä todella ikävä kuulla. Kyllä, on riski että sairaus alkaa oieilla. Narkkarikin voi sortua ottamaan kamaa ja raitistunut alkoholisti kompastua korkkiin. Tuntuu kuitenkin käsittömättömältä kieltää ihmiseltä eläminen terveenä vain siksi, että hän on joskus sairastunut. Kuitenkin kuka tahansa voi sairastua. Oikeastaan me jotka olemme sairauden kokeneet, olemma vahvoilla. Tiedämme mistä triggeröidymme ja osaamme varoa ansoja. Juuri siksi meilläkin on loistavat mahdollisuudet elää normaalia elämää, tehdä työtä, oppia, onnistua ja olemaan myös riittävän hyviä vanhempia.