Mielenterveysongelmilla mustamaalaminen: Älä alistu!

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta uusien kokemusten myötä katsoin tarpeelliseksi ottaa aiheen uudelleen esiin. Viime keväänä otin esille tekstissäni mielenterveysongelmien stigmatisoimisen. Kirjoitin siitä, kuinka tänäkin päivänä osalla jopa tässä maassa asenne mielenterveysongelmiin sekä niiden vaikutukseen elämässä ja arjessa vastaa enemmänkin ikivanhoja stereotypioita. Olen samaista käytöstä kokenut itsekin, ja kirjoitan siitä sen mukaan miten asiaan liittyvä arkaluontoisuus ja toisaalta privaattius antavat myöten.

Onko kukaan ”terve”?

Vaikka mielenterveyteen liittyvistä asioista pyritään valistamaan jokaista ikäluokkaa, silti ne tuntuvat tietyllä tapaa kielletyltä aiheelta. Loppujen lopuksi ne ovat yhtä luonnollinen osa ihmistä kuin vaikkapa seksuaalinen suuntautuneisuus tai esimerkiksi kätisyys. Itse näkisin tärkeäksi puhua mielenterveysasioista jo pienillekin lapsille, toki lapsen ikätason mukaisen käsityskyvyn mukaisesti. Oikeastaan näkisin tämän  oleellisena jatkumona tunnetaidoista omien tuntemusten ja ennen kaikkea mielialan tunnistamiseen. Enemmän tai vähemmän karu fakta kuitenkin on, että jopa pienet lapset voivat sairastua masennukseen heidän olosuhteistaan riippumatta. -Siis samaan tapaan kuin aikuiset.

Kuka meistä on täysin ”terve”? -Ei kukaan. Muistan miten itse ensimmäisen kerran sairastuin jonkinasteiseen, mutta en kuitenkaan vaikeaan masennukseen. Avun pyytäminen oli vaikeaa, sillä asia jotenkin hävetti. Olen sitä ikäluokkaa jolle mielenterveysongelmat tarkoittivat pakkopaidan ja rauhoittavien tarvetta. Myös mielialalääkkeisiin liittyvät ennakkoluulot olivat voimakkaat. Onneksi tänä päivänä asenteet ovat jossain määrin muuttuneet, mutta edelleen on ihmisiä, jotka ajattelevat että joskus olemassa olleet mielenterveysongelmat tarkoittavat ”sekoamista”.

Itse olen vuosien varrella oppinut mitkä asiat minua triggeröivät, ja milloin alkaa olla viitteitä esimerkiksi masennuksesta. Olen myös oppinut millaiset asiat triggeröivät anoreksian oireita esille. Tiedostan riskit, ja kykenen elämään niiden kanssa. Olen elänyt ns. normaalia elämää ja huolehtinyt moitteettomasti lapsestani käytännössä lähes yksin. Vaikka tämän ovat todistaneet niin terveydenhuolto, tukiverkkoni kuin oikeasti hyvinvoiva Juniori, siitä huolimatta saan jatkuvasti kuulla epäilyksiä kyvystäni huolehtia itsestäni ja lapsestani koska päässäni voi ”naksahtaa” hetkenä minä hyvänsä. Perustelu: Minulla on joskus ollut haasteita mielenterveyden kanssa.

Mielenterveysongelmien käyttö aseena

Edellisestä onkin hyvä siirtyä tähän. Olen itse kokenut tämän, samoin moni läheiseni. Meitä yhdistää se, että olemme kerran uskoutuneet olemaan rehellisiä väärälle ihmisellä. Lopputuloksena se mitä olemme luottamuksellisesti kertoneet, on käännetty meitä vastaan. Alkuperäinen tarkoitus on ollut eräänlainen vastuun kantaminen ajatuksella ”sinun on tärkeä tietää tämä”. Ajan myötä tietoja alettiin käyttämään minua vastaan. Mainittakoon, että kyseessä olivat n. 15 vuotta vanhat, jo selätetyt haasteet sekä kokemus avoliitosta alkoholistin kanssa. -Mitä olen myös käsitellyt ammattiavun tukemana aktiivisesti.

Kertomani esimerkki on klassinen tapaus siitä, miten toisen mielenterveyteen liittyviä asioita käytetään aseena. Se, miten paljon todellista vaikutusta on, ei merkkaa mitään. Oleellista on, että jotain ollut, ja se nostetaan esiin. Vähän sama kuin jos sinulla joskus olisi ollut reikä hampaassa, joudun lopun elämääsi kuulemaan miten suuri riski sinulla on menettää koko purukalustosi vaikka olisit oppinut pitämään suusi hygieniasta huolta. Absurdi vertaus? -Mukana on ripaus huumoria, mutta toisaalta myös ajatus siitä, että mielenterveen liittyvät asiat ovat yhtä luonnollisia kuin suun terveyden asiat. Jos tunnista millaisista asioista juuri sinun tulee huolehtia, mentaalinen karies iskee ja voi saada oireilemaan. Mielenterveysongelle ei (vielä) ole kehitetty asianmukaista sähköhammasharjaa, mutta esimerkiksi avoimuus ja suvaitsevaisuus toimivat Xylitolin tapaan.

Eri asia on ongelmien etsiminen väkisin. Muistan miten patofysiologian kurssilla (salainen taustani terveydenhuoltoalalla) luennoilla lääkäri toisti aina sitä samaa: Diagnoosi perustuu poissulkemiseen:

”Jos potilaallasi epäillään syöpää, lääkärinä sinun on viimeiseen asti todistettava että kyseessä ei ole syöpä. ”

Tuon ideana oli siis poissulkea syövän mahdollisuus erilaisilla tutkimuksilla. Sama pätee mielenterveysongelmiin. Oireiden mukaan tehdään testejä ym. poissulkemisen, ei löytämisen vuoksi. Kun mielenterveysongelmia aletaan käyttää aseena tai mustamaalaamisen välineenä, asisanomainen henkilö etsii aktiivisesti syitä joilla todistaa kohteensa olevan.. hullu. Toisaalta hän saattaa olla myös niin nokkela, että esimerkiksi pommittamalla epäilyksillä hän saa kohteensa itsekin epävarmaksi. Kätevää.

”Terve” ihminen on se vaarallisin

Kärjistettyä tai ei, minä todella olen tätä mieltä. Kun kyse on mielenterveydestä, näen kaikkein riskialtteimpana ihmisen, joka toteaa mielenterveyden kannalta edustavansa luokkaa ”täydellinen”. En tarkoita tällä sitä, että ongelmia tai oireita pitäisi etsiä väkisin, vaan oman mielen haavoittuvaisuuden hyväksymistä. Toisaalta tarkoitan myös erilaisten tuntemusten tunnistamista. Käytän sanaa narsisti säästeliäästi käsitteen inflaation vuoksi. Olen kohdannut elämäni aikana yksittäisiä henkilöitä, joissa olen havainnut narsismiin viittaavia piirteitä. Kyse ei ole siitä, että heidän kanssaan asiat eivät ole menneet kuten olisin tahtoisin. Eli mikäli henkilön kanssa menee sukset ristiin, se ei tee välttämättä hänestä narsistia.

Joskus olen miettinyt myös onko minussa narsistisia piirteitä. Jos oikein lähden miettimään niin yksittäisiä. Haluan suoriutua asioista niin hyvin, että lopputulos olisi hyvä myös muiden ihmisten silmissä. Kyllä, tykkään kehuista. Narsismilta vie pohjan kuitenkin se, että kehut nolostuttavat. Jos koen epäonnistuneeni, en pakene asiaa ajatukseen ”se on muutenkin epäoleellista”, vaan oletan olevani yksin kertaisesti se surkein. Yhyy.. minusta ei taida olla edes narsistiksi. Lisäksi narsismi -diagnoosilta taitaa mennä pohja siinäkin, koska olen kyennyt miettimään asiaa ja löytämään yksittäisiä piirteitä. Pieleen meni siis tämäkin.

Mitä yritin ontuvalla, lähes puujalkavitsilläni kertoa? -Oireiden ja piirteiden tiedostaminen ja hyväksyminen on tärkeä taito. Henkilö jolla esimerkiksi alkaa mennä vähän liian lujaa, pitää esimerkiksi valehtelua ja huijaamista hyväksyttävänä toimintana yms, ei havaitse ailahtelevaisuuttaan jne. ja ennen kaikkea pitää itseään 100%:sen ongelmavapaana tulee olemaan pulassa. Keksimäni ”oireet” hein aamukahvin piristämänä lennosta. Jos oikein ääripään esimerkkiin mennään, sarjamurhaajakaan ei näe toiminnassaan mitään ongelmaa. Hän on terve, täysin oikeassa ja hänellä nyt vain on suunnitelmallinen ja pitkän tähtäimen projekti.

Älkää alistuko

Myönnän että omalla kohdallai sietokykyni sietää mielenterveysongemien käyttämistä aseena on laskenut. Toki se, miten reagoi, kannattaa miettiä tilannekohtaisesti. Mikäli kyse on puhtaasta v**tuilusta ja määrä on siedettävä, kannatan sitä ärsyttävää ”toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos” – mentaliteettia. Mikäli toiminta selkeästi loukkaa, on henkilöä hyvä vähintäänkin valistaa miten asiat todellisuudessa ovat. Mikäli kiusanteko on systemaattista ja sillä pyritään johonkin, asettaisin täydellisen nollatoleranssin. Tosin jos pelkkä kiusantekokin aiheuttaa merkittävää stressiä tai muita ei-toivottuja sivutuotteita, niissäkin tilanteissa on tärkeää olla alistumatta.

Mistä sitten hakea apua? Nk. henkinen väkivalta on aiheena vaikea, ja rajat siihen vaikea määritellä. Valitettavasti henkistä väkivaltaa käsitteenä voidaan myös käyttää aseena, joten perustelut sekä mahdollisimman tarkka toiminnan kuvaus, omien tunteiden sanoittaminen sekä toiminnan seurausten kuvaaminen ovat tärkeä osa avun saamista. Ensisijaisesti neuvoisin hakemaan keskusteluapua, sillä näiden ammatti-ihmisten kautta voi myös saada informaatiota muista auttavista tahoista. Se, minkä tahon apua tarvitaan, riippuu paljolti mihin kiusanteolla pyritään.

Mikäli toiminta on selkeästi mustamaalaavaa ja siihen liittyy julkista, virheellisen tiedon levittämistä, voi jopa rikosilmoituksen tekeminen olla aiheellista. Poliisin neuvonta on hyvä kohde aloittaa, mikäli ilmoituksen tekemiseen liittyy epävarmuutta. Erityisesti epäselvissä tilanteissa neuvonnasta voi olla suuri apu. Se, mikä motiivi rikosilmoituksen tekemisen takana on, riippuu jokaisesta itsestään. Itse ajattelen, että oleellista on toive saada kyseinen toiminta loppumaan. Mikäli taustalla on voimakasta antipatiaa, voi ilmoituksen tekeminen herkästi olla osa ”sodankäyntiä”, on tärkeä miettiä tarkkaan mitä itse toiminnalla voittaa. Ns. kostona tehdyt rikosilmoitukset ja muut vastaavat kuitenkin aiheettomina vievät resursseja. Mutta jos taustalla on selkeä kiusanteko, sabotaasi yms., ei ilmoituksen tekemistä tarvitse pelätä.

Myös Nollalinjasta voi olla apua, erityisesti alkuvaiheessa. Kyllä, on kokemusta. Puhelimeen vastattiin, ja asiat joita olin kokenut saatiin yhdessä sanoitettua. Samalla henkilö jonka kanssa keskustelin painotti sitä, ettei niitä asioita tarvitse sietää joista kerroin. Jälleen arkaluontoisuuden vuoksi joudun kirjoittamaan ympäripyöreästi. Keskustelun kautta sain neuvoa tahoista, joihin kannattaa ottaa yhteyttä. Tämä mahdollisti askeleen eteenpäin. Tarkempaa tietoa Nollalinjan toiminnasta löydät täältä.

Älä alistu. Mielenterveysongelmat ovat osa meitä kaikkia. Ja jokainen, joka mielen haavoittuvaisuuden tiedostaa, on ”terveempi” kuin he, jotka olettavat olevansa täysin vapaita ongelmista. Mielenterveysongelmilla mustamaalaaminen on väärin, ja toimintana äärimmäisen alhaista. Lisäksi mustamaalaaminen voi triggeröidä oireita esiin, mikä aika todennäköisesti on kiusaavalla osapuolella tiedossa. Mikäli kiusaava osapuoli asian tiedostaa, on todennäköisempää että hänen toimintansa on tarkoituksellista. Se prosessi tulee katkaista välittömästi.