Provokaatio osana henkistä väkivaltaa

Muistan alakouluajoilta tilanteita, joissa opettaja selvitteli oppilaiden välejä. Ajoittain kävi ilmi, että kiusaajan roolin saanutta olikin ärsytetty tehokkaasti. Lopputuloksena oli kaksi naamaa suupielet alaspäin. Komento oli yksinkertainen: Älä sinä kiusaa, äläkä sinä taas ärsytä. On ihmisiä, jotka eivät aikuistu. Aikuisten keskuudessa voidaan puhua provokaatiosta. Toinen ärähtää, toinen säikähtää. Myöhemmin selviää, että ärähtämisen takana on selkeää provosointia. Tämä aihe on varsin arkaluontoinen. Haluan kuitenkin aluksi korostaa, etten hyväksi väkivaltaa missään muodossa. En fyysistä enkä henkistä. Toisaalta pidän oleellisena myös kysyä, onko ”uhri” niin uhri kuin hän antaa ymmärtää?

Jokaisen sietokyky on rajallinen

Otetaanpa tähän alkuun pieni metafora: Hyttyset. Niiden pisto ei pahemmin satu, mutta 20. hyttysen kohdalla alkaa ärsyttää. Samalla ne 20 pistokohtaa alkavat kutista ärsyttävästi. Hyttyset eivät ole tunnu enää osalta kesäiltaa, vaan ne alkavat olla riesa. 30. hyttysen kohdalla huomio alkaa siirtyä iltaruskosta hyttysiin, sekä kymmeneen uuteen kutisevaan pistokohtaan. Lopulta menee hermot, ja on aika siirtyä sisätiloihin vaikka sää miten suosisi. Diagnoosi: mitta tuli täyteen.

Sama ilmiö voi tapahtua myös ihmisten kesken. Oli toiminta tahallista tai tahatonta, jatkuva provosointi voi todellakin johtaa reaktioon. Tahattomasti provosoiva ymmärtää usein lopettaa viimeistään silloin, kun provosoimisen kohde niin pyytää. Tahallisesti provosoivat lopettaa harvemmin, sillä on todennäköistä että haluaa toimintansa johtavan reaktioon. Kyseen ollessa systemaattisesta kiusanteosta, usein provosoija haluaa hyödyntää saamaansa reaktiota kääntämällä sen henkilö itseään vastaan.

Olemme yksilöitä, samoin sietokykymme. Sietokykyä yhdistää vain yksi asia: rajallisuus. Jokaisen pinna katkeaa joskus. -Riippuen siitä mitä pitkään provosoija kykenee jatkamaan. Kuulun itse joukkoon joka sietää provokaatiota todella pitkään. Usein saan provosoijan väsymään, mutta todellisuudessa olen itse jälkeenpäin henkisesti väsynyt. Jos provokaatio sisälsi satuttavia sanoja, niiden jälkien paikkaaminen vie aikansa. Olen silti tietoinen siitä, että minunkin pinnani katkeaa ennen pitkää jos joku provosoi riittävän pitkään.

Prokaatio henkisen väkivallan muotona

Esimerkkitapaus: A ja B ovat parisuhteessa. B on ärsyyntynyt sillä A ei ole vienyt roskapussia oma-aloitteisesti. A:lla on taustalla patoutunutta turhautuneisuutta. Lisäksi A:n ja B:n kommunikointi on ajoittain puutteellista. A alkaa ilmaista mieltään B:lle. B vie roskat. A jatkaa tilitystään siirtyän aina vähän enemmän pintaa syvemmälle. Lopulta A käy läpi B:n luonteen viat sekä virheet viimeisen 15 vuoden ajalta. A:ta turhauttaa se, ettei B reagoi. A haluaa saada B:n suuttumaan. Lopulta B menettää malttinsa ja komentaa A:ta olemaan hiljaa. Käsky on muotoa: ”Pidä sinä s**tanan ______ (tähän halveeraava nimike A:n edustavamasta sukupuolesta mukaanlukien muu sukupuoli) turpasi kiinni!” A hämmentyy, pahastuu ja pelästyy. Kysymys kuuluu: Oliko A uhri?

En lisännyt A:n ja B:n tapaukseen fyysistä väkivaltaa. Mitä halusin tuoda esille, oli B:n räyhäämisen ja asiattoman kielenkäytön tausta. En anna pisteitä kummankaan osapuolen käytökselle, mutta valitettavasti A:lla näyttää olevan pienoinen vastuu B:n reaktiosta. Itse asiassa näen A:n toiminnan muuttuneen selkeäksi kiusanteoksi, ehkä jopa henkisen väkivallan muodoksi. Vaikka A saattoi aloittaa tuntojensa purkamisella B:hen, hänen toimintansa alkoi muuttua tavoitteelliseksi. A halusi jatkaa niin kauan, kunnes B: n pinna katkeaisi.

Itse näen provokaation yhtenä henkisen väkivallan muotona. Erityisen brutaalia tällainen on tilanteissa, joissa syntynyttä reaktiota hyödynnetään kääntämällä tapahtunut täysin sitä henkilöä vastaan, joka on saanut provokaatiota osakseen. Kuten totesin: Jokaisen pinna katkeaa joskus. En kannata fyysistä väkivaltaa enkä nk. räyhäämistä, mutten myöskään sitä, että joku yrittää provokaation kautta saada esille tällaista käytöstä.

Tilannekohtaista

Kuten todettua tuli, osa provosoi ymmärtämättään. Se voi olla tapa, kenties omaksuttu sellainen. -Tosin ei mielestäni erityisen hyvä tapa. Lapsilla ymmärrän, mutta teini-iän aikana kyseisen tavan olisi hyvä kitkeytyä pois. En itsekään ole pyhimys, mutta ajoittain ihmetyttää miten alas aikuiset ihmiset voivat käytöksessään vajota. Ihannetilanteessa henkilö toteaa asiat jotka häntä painavat. Kun kuulija on osoittanut ottaneenssa viestin perille, asian pitäisi olla sillä selvä. Joskus ”valitustila” jää päälle, eikä kommentoija lopeta. Osalla tämä on taipumus. -Siis jonkinlaiseen negatiivisuuden tilaan jämähtäminen. Osa taas kutsuu ilmiötä kiukuttelemiseksi.

Itse henkilökohtaisesti kannustan ihmisiä tunteiden ilmaisemiseen, siispä myös negatiivisten tunteiden. Eri asia on jämähtää negaiivisuuteen ja purkaa sitä toiseen provosoimalla. Tässä kohtaa provokaatio voi olla juurikin kiukuttelua, mutta ei määrätietoista yritystä saada aikaan kuulijassa reaktio. Toisin sanoen: se pinnan katkeaminen. Kiukuttelija usein ymmärtää lopettaa, tai sitten mennä muualle kiukuttelemaan kunnes leppyy. Eri asia on, jos kiukuttelun sisältö muuttuu jatkuvaan ”arkoihin alueisiin” iskemiseksi. Siinä kohtaa kyse alkaa varsin räikeästi olla provokaatiosta.

Todella vaikea tilanne

Provokaatioon on surullisen helppo kompastua. Kyeen ollessa henkisestä väkivallasta ja kiusanteosta, provosoija haluaa kohteestaan reaktion josta provosoija itse hyötyy kääntämällä sen asianomaista vastaan. Itse toivon, että erityisesti tilanteissa joissa provokaatio on aiheuttanut kohteelle ongelmia, myös toista osapuolta kuultaisiin. Provokaatio on äärimmäisen kiero keino tehdä kenestä tahansa syyllinen ja ”pahis”. Ilmiö on kokonaisuudessaan hankala. Jos joku menee ensiapuasemalla paikkauttamaan auennutta kulmaa, voiko henkilöltä kysyä: ”Niin, teitkö jotain millä ansaitsit tämän?”

Toisaalta, on myös parempia keinoja. Mikäli asiaa joutuu käsittelemään ulkopuolisen avun kautta, Kun molempia osapuolia kuullaan, erityisesti todisteiden puuttuessa tilanne voi herkästi kääntyä sana sanaa vastaan. -Aivan kuten aikoinaan siellä hiekkaatikolla metrin mittaisina: ”Toi aloitti!” Ongelmana vain on se, että kun siihen metriin saadaan 50-100 cm lisää, myös ongelmien vakavuusaste tahtoo kasvaa. Olisi hienoa kirjoittaa tekstiä, jossa olisi jonkinlaiset selviytymisohjeet tilanteeseen kuin tilanteeseen. Tässä aiheessa näen lähinnä todella vaikean ongelman, johon on vaikea löytää ratkaisua.

Siitä huolimatta pidän tietoista ja suunnitelmallista provokaationa yhtenä henkisen väkivallan muotona. Haasteena vain on, että provosoida itse voi kyetä asettumaan uhrin asemaan. Silti haluen toivoa, että myös tällaisiin tapauksiin löytyisi riittävän tehokkaita ratkaisukeinoja.

Miten vakavana asiana sinä näen provokaation?