Mammakollariasusta ”casualiin”: Ateneum

Elämä ja arki Juniorin kanssa on ollut ihanaa. Nautin vauvavuodesta ja ajasta ennen päiväkotia. Minusta oli haukeaa ensimmäisiä kertoja jättää Juniori kahdeksi tunniksi hoitoon. Itse asiassa omatuntokin kolkutti, sillä saatoinhan käydä jäällä. Minunhan olisi pitänyt viettää kaikki aika lapsen kanssa ja se mitä en viettänyt, olisi pitänyt tehdä jotain lapseen liittyvää! -Kuten vaikkapa siivota, pyykätä, lajitella vaatteita jne. Toki tuota kaikkea tuli tehtyä erityisesti Juniorin nukkuessa.

Vähitellen opin arvostamaan myös sellaista aikaa, minkä käytän itseeni. Muuton myötä suosikkikauppani siirtyivät kävelymatkan päähän ostoskeskukseen. Omatunto soimasi jälleen hankittuani itselleni vähän muutakin kuin käytännöllisiä ulkoilu- ja kotivaatteita. Ensisijaisesti panostin työ- ja vapaa-ajan vaatteisiin. Mitään suurta varastoa hankituista vaatteista ei tullut, mutta sentään muutama paita ja parit housut. Nyt siis vähän jotain muuta kuin Prisman kollariasuja. Lisäksi olen alkanut käydä eri paikoissa sekä Juniorin kanssa että mahdollisuuksien mukaan itsekseni lapsivapaan yllättäessä. Tarkoille katsojille: Kyllä, käytän vanhoja kuvia. Syynä laiskuus selfieiden suhteen.

Farkut, kauluspaita ja huulipunaa

Siirtyminen näihin tuntui hypyltä tuntemattomaan. Goottivuosinani meikkasin paljon, sen jälkeen vaihdellen. Silmämeikki on niiden aikojen jälkeen tarkoittanut lähinnä ripsiväriä, ja nykyään tummien silmänalusten sensurointia. Nk. ihomeikkejä en edelläänkään mielelläni käytä. Enin mitä suostun tekemään on sävyttävän päivävoiteen lisääminen. Myönnän että muutamat sävyttävät primerit kiinnostaisi hieman. Tosin kevään aikana ilmenee taas se ihana aurinko, mikä tosin tuo mukanaan riesan (ja toisaalta elämää ylläpitävän), UV-säteilyn.

Huulipunaa vierastin, mutta nyt olen alkanut käyttää sellaista. Toistaiseksi omistan vain kolme sävyä, joita käytän tilanteen ja mielentilan mukaan. On myös päiviä joina en halua kuin huulirasvaa. Ja ne sävyt.. roosa missä on kimalletta (en aikuistu!), punainen sekä tummempi punainen. Kaksi ensimmäistä ovat halpiksia ja tummempi Maybellinen. Minulle se ei muuten ole halpis! Halpis on yhtä kuin Lidlin tuotteet ja Essence juuri ja juuri. Onneksi Normal on tuonut vaihtelua halpiskosmetiikkaan.

Olen vuosien varrella muuttunut siinä määrin mukavuudenhaluisiseksi että ”oikeita” farkkuja en omista. Itse asiassa kaikki omistamani housut taitavat olla stresch -kangasta. Jo lapsena minua ärsytti käyttää ns. oikeita farkkuja. -Huolimatta siitä että ne olivat tuolloin hivenen arvokkaat ja toisaalta myös tyylikkäämmät housut. Arvostin niitä niin paljon, että sain ne rispaantumaan lahkeista. Kun reiteni alkoivat siirtyä kategoriaan naisellinen, farkut rispaantuivat myös haaroista. Tämä oli hivenen kiusallista.

Kun sujahdin farkkuihin, ensimäisenä mietin mitä kaikkea siihen vaaleansiniseen kankaaseen vielä päätyy, ja todennäköisemmin pysyvästi. Ilmeisesti pukluperiodi oli siellä jossain alitajunnan syövereissä. Oli hieman rikollinen olo: Onko minulla lupa pukeutua näin? Onko minulla lupa olla poistua ympärivuorokautisen äidin roolista? Tuntui samalta kuin olisi teininä kavereille yökylään tietoisena siitä, että siellä tulisi maisteltua 1,5%:n vahvuista siiderijuomaa. Menin silloin, ja menin nyt. -En tosin maistelemaan minkäänlaista siideriä tai alkoholinjuomaa.

Kokemus

Olin käynyt Ateneumissa viimeksi lukioikäisenä. Jostain syystä seuraava käynti vain jäi. Samalla reissulla sain tavata pitkäaikaista ystävääni. Ateneum tuntui kohteena kaukaiselta. Kun pääsimme paikalle, oli upeaa nähdä juuri ne tutut teokset ja pohtia yhdessä mahdollista symboliikkaa, tyylilajia sekä asioita taiteilijasta itsestään mikäli hänestä tietoja oli. Itselleni ehkä koskettavin teos oli Aino -triptyykki. Vaikka kukaan ei pakkonaittanut minua 14-vuotiaana vanhalle ukolle, jokin teoksen tarinassa ja tunnetiloissa kosketti. Ehkä näin kuvassa omat kokemukseni vaihtoehtoisista kohtaloista joissa valinnanvara oli vähissä, ja toisaalta vapauden hinta. Se vapaus mikä minulla nyt on, ei ole vaatinut hengen riistämistä. Luopumisia kyllä.

En tiedä miksi, mutta Simbergin Kuoleman puutarha aiheutti minussa naurahduksen. Minä näin teoksen humoristisena, toki mustalla huumorilla höystettynä. Ajattelin, että kuolema on asia tai tila, jossa on oma arkensa, toimenpiteensä ja toisaalta huolenpitonsa. kuvassa luurangot vaikuttivat varsin leppoisilta puutarhan kasveja hoitaessaan. Pääkallon hymy tuntui riisutulta ja taidolta, ehkä siinä oli ripaus ironiaa. Toisaalta.. jos joku tästä elämästä poistunut todella seuraisi tätä alämää mitä elämme, ehkä hänkin olisi valmis laukomaan sarkasmilla ja ironialla täytettyjä toteamuksia siitä faktasta, että nk. viisastumisemme on vielä pitkän matkan päässä. -Kenties rajan toisella puolella.

Muutakin kuin äiti

Minusta on ihanaa olla äiti. En edelleenkään suoranaisesti lapsivapaata, sillä vapaapäivinä olen viimein oppinut ja uskaltanut keksimään Juniorille erilaisia aktiviteetteja. Toisaalta joskus on myös päiviä, joina katson parhaaksi pitää ”tapahtumaköyhän” päivän joina vietämme aikaa yhdessä kotona ja ulkosalla ilman mitään ”extremeä”. Minusta on tärkeää, että myös kotona viihdytään. Kotiin ei kannata ”linnoittautua”, mutta sieltä ei myöskään tarvitse paeta. Omalta osaltani panostan kotona viihtymiseen meidän molempien osalta pitämällä itsesti huolta fyysisesti ja henkisesti. Jälkimmäiseen auttaa juurikin se, joskus jopa pakotetusti vietetty oma aika. Minun on vaikea lähteä paikkoihin jotka eivät ole ennalta tuttuja, mutta saatuani itseni kokeilemaan viihdyn mainiosti.

Käynti Ateneumissa tuntui käynnistävän ajatukset aivan uudelle tasolle. Olin kaivannut sitä teosten aikaansaamien kysymysten tulvaa ja suurta määrää pohtintaa. Tosin taiteen suhteen en halua uskoa että katsoja voisi löytää juuri sen oikean merkityksen. Minulle hyvä taide on sellaista, mikä kannustaa katsojan (tai kokijan?) pohtimaan teoksen sisältöä. Teos on onnistunut silloin, kun se saa katsojan ajattelemaan ja kokemaan. Minulla ei ole tarvetta etsiä oikeita vastauksia, sillä en usko niiden olemassaoloon. Jokainen luo teokseen liittyvän merkityksen itse.

Pinnallista tai ei, mammakollariasun vaihtuminen ”casualiin” piristi. Hetken päästä huulipunan aluksi voimakkaalta tuntuva sävy ei enää nolostuttanut. Aloin pitää siitä. Farkut joustivat, joten saatoi liikkua vapaasti. Kengät olivat riittävän mukavat, siispä jaksoin seisoskella niiden varassa. Ehkä tätä voisi tehdä useamminkin. Voi olla että tulee taas kausi kun kollariasu tuntuu parhaalta valinnalta 24/7. Sitten tulee? Ehkä nyt uskaltaudun nauttimaan ajoittain pienestä ”laittautumisesta”. -Ja siitä että käyn välillä jossain, etenkin jos siihen tulee mahdollisuus. Sitäkin ihanampaa on viettää aikaa Juniorin kanssa.