Elämä ja arki Juniorin kanssa on ollut ihanaa. Nautin vauvavuodesta ja ajasta ennen päiväkotia. Minusta oli haukeaa ensimmäisiä kertoja jättää Juniori kahdeksi tunniksi hoitoon. Itse asiassa omatuntokin kolkutti, sillä saatoinhan käydä jäällä. Minunhan olisi pitänyt viettää kaikki aika lapsen kanssa ja se mitä en viettänyt, olisi pitänyt tehdä jotain lapseen liittyvää! -Kuten vaikkapa siivota, pyykätä, lajitella vaatteita jne. Toki tuota kaikkea tuli tehtyä erityisesti Juniorin nukkuessa.

Vähitellen opin arvostamaan myös sellaista aikaa, minkä käytän itseeni. Muuton myötä suosikkikauppani siirtyivät kävelymatkan päähän ostoskeskukseen. Omatunto soimasi jälleen hankittuani itselleni vähän muutakin kuin käytännöllisiä ulkoilu- ja kotivaatteita. Ensisijaisesti panostin työ- ja vapaa-ajan vaatteisiin. Mitään suurta varastoa hankituista vaatteista ei tullut, mutta sentään muutama paita ja parit housut. Nyt siis vähän jotain muuta kuin Prisman kollariasuja. Lisäksi olen alkanut käydä eri paikoissa sekä Juniorin kanssa että mahdollisuuksien mukaan itsekseni lapsivapaan yllättäessä. Tarkoille katsojille: Kyllä, käytän vanhoja kuvia. Syynä laiskuus selfieiden suhteen.

Farkut, kauluspaita ja huulipunaa

Siirtyminen näihin tuntui hypyltä tuntemattomaan. Goottivuosinani meikkasin paljon, sen jälkeen vaihdellen. Silmämeikki on niiden aikojen jälkeen tarkoittanut lähinnä ripsiväriä, ja nykyään tummien silmänalusten sensurointia. Nk. ihomeikkejä en edelläänkään mielelläni käytä. Enin mitä suostun tekemään on sävyttävän päivävoiteen lisääminen. Myönnän että muutamat sävyttävät primerit kiinnostaisi hieman. Tosin kevään aikana ilmenee taas se ihana aurinko, mikä tosin tuo mukanaan riesan (ja toisaalta elämää ylläpitävän), UV-säteilyn.

Huulipunaa vierastin, mutta nyt olen alkanut käyttää sellaista. Toistaiseksi omistan vain kolme sävyä, joita käytän tilanteen ja mielentilan mukaan. On myös päiviä joina en halua kuin huulirasvaa. Ja ne sävyt.. roosa missä on kimalletta (en aikuistu!), punainen sekä tummempi punainen. Kaksi ensimmäistä ovat halpiksia ja tummempi Maybellinen. Minulle se ei muuten ole halpis! Halpis on yhtä kuin Lidlin tuotteet ja Essence juuri ja juuri. Onneksi Normal on tuonut vaihtelua halpiskosmetiikkaan.

Olen vuosien varrella muuttunut siinä määrin mukavuudenhaluisiseksi että ”oikeita” farkkuja en omista. Itse asiassa kaikki omistamani housut taitavat olla stresch -kangasta. Jo lapsena minua ärsytti käyttää ns. oikeita farkkuja. -Huolimatta siitä että ne olivat tuolloin hivenen arvokkaat ja toisaalta myös tyylikkäämmät housut. Arvostin niitä niin paljon, että sain ne rispaantumaan lahkeista. Kun reiteni alkoivat siirtyä kategoriaan naisellinen, farkut rispaantuivat myös haaroista. Tämä oli hivenen kiusallista.

Kun sujahdin farkkuihin, ensimäisenä mietin mitä kaikkea siihen vaaleansiniseen kankaaseen vielä päätyy, ja todennäköisemmin pysyvästi. Ilmeisesti pukluperiodi oli siellä jossain alitajunnan syövereissä. Oli hieman rikollinen olo: Onko minulla lupa pukeutua näin? Onko minulla lupa olla poistua ympärivuorokautisen äidin roolista? Tuntui samalta kuin olisi teininä kavereille yökylään tietoisena siitä, että siellä tulisi maisteltua 1,5%:n vahvuista siiderijuomaa. Menin silloin, ja menin nyt. -En tosin maistelemaan minkäänlaista siideriä tai alkoholinjuomaa.

Kokemus

Olin käynyt Ateneumissa viimeksi lukioikäisenä. Jostain syystä seuraava käynti vain jäi. Samalla reissulla sain tavata pitkäaikaista ystävääni. Ateneum tuntui kohteena kaukaiselta. Kun pääsimme paikalle, oli upeaa nähdä juuri ne tutut teokset ja pohtia yhdessä mahdollista symboliikkaa, tyylilajia sekä asioita taiteilijasta itsestään mikäli hänestä tietoja oli. Itselleni ehkä koskettavin teos oli Aino -triptyykki. Vaikka kukaan ei pakkonaittanut minua 14-vuotiaana vanhalle ukolle, jokin teoksen tarinassa ja tunnetiloissa kosketti. Ehkä näin kuvassa omat kokemukseni vaihtoehtoisista kohtaloista joissa valinnanvara oli vähissä, ja toisaalta vapauden hinta. Se vapaus mikä minulla nyt on, ei ole vaatinut hengen riistämistä. Luopumisia kyllä.

En tiedä miksi, mutta Simbergin Kuoleman puutarha aiheutti minussa naurahduksen. Minä näin teoksen humoristisena, toki mustalla huumorilla höystettynä. Ajattelin, että kuolema on asia tai tila, jossa on oma arkensa, toimenpiteensä ja toisaalta huolenpitonsa. kuvassa luurangot vaikuttivat varsin leppoisilta puutarhan kasveja hoitaessaan. Pääkallon hymy tuntui riisutulta ja taidolta, ehkä siinä oli ripaus ironiaa. Toisaalta.. jos joku tästä elämästä poistunut todella seuraisi tätä alämää mitä elämme, ehkä hänkin olisi valmis laukomaan sarkasmilla ja ironialla täytettyjä toteamuksia siitä faktasta, että nk. viisastumisemme on vielä pitkän matkan päässä. -Kenties rajan toisella puolella.

Muutakin kuin äiti

Minusta on ihanaa olla äiti. En edelleenkään suoranaisesti lapsivapaata, sillä vapaapäivinä olen viimein oppinut ja uskaltanut keksimään Juniorille erilaisia aktiviteetteja. Toisaalta joskus on myös päiviä, joina katson parhaaksi pitää ”tapahtumaköyhän” päivän joina vietämme aikaa yhdessä kotona ja ulkosalla ilman mitään ”extremeä”. Minusta on tärkeää, että myös kotona viihdytään. Kotiin ei kannata ”linnoittautua”, mutta sieltä ei myöskään tarvitse paeta. Omalta osaltani panostan kotona viihtymiseen meidän molempien osalta pitämällä itsesti huolta fyysisesti ja henkisesti. Jälkimmäiseen auttaa juurikin se, joskus jopa pakotetusti vietetty oma aika. Minun on vaikea lähteä paikkoihin jotka eivät ole ennalta tuttuja, mutta saatuani itseni kokeilemaan viihdyn mainiosti.

Käynti Ateneumissa tuntui käynnistävän ajatukset aivan uudelle tasolle. Olin kaivannut sitä teosten aikaansaamien kysymysten tulvaa ja suurta määrää pohtintaa. Tosin taiteen suhteen en halua uskoa että katsoja voisi löytää juuri sen oikean merkityksen. Minulle hyvä taide on sellaista, mikä kannustaa katsojan (tai kokijan?) pohtimaan teoksen sisältöä. Teos on onnistunut silloin, kun se saa katsojan ajattelemaan ja kokemaan. Minulla ei ole tarvetta etsiä oikeita vastauksia, sillä en usko niiden olemassaoloon. Jokainen luo teokseen liittyvän merkityksen itse.

Pinnallista tai ei, mammakollariasun vaihtuminen ”casualiin” piristi. Hetken päästä huulipunan aluksi voimakkaalta tuntuva sävy ei enää nolostuttanut. Aloin pitää siitä. Farkut joustivat, joten saatoi liikkua vapaasti. Kengät olivat riittävän mukavat, siispä jaksoin seisoskella niiden varassa. Ehkä tätä voisi tehdä useamminkin. Voi olla että tulee taas kausi kun kollariasu tuntuu parhaalta valinnalta 24/7. Sitten tulee? Ehkä nyt uskaltaudun nauttimaan ajoittain pienestä ”laittautumisesta”. -Ja siitä että käyn välillä jossain, etenkin jos siihen tulee mahdollisuus. Sitäkin ihanampaa on viettää aikaa Juniorin kanssa.

Otsikon ensimmäinen heikkous on yleistävyys. Jokainen lapsi on yksilö, ja heidän tarpeensa vanhemman huomioon ja tapaan osallistua vaihtelevat. Itse kuuluhun heihin onnekkaisiin jotka ovat voineet jatkaa kotona tehtäviä ”harrastuksia” myös lapsen läsnäollessa. Toki muutamia muutoksia on pitänyt tehdä. Asiaan vaikuttaa myös aktiviteetin laatu. Lukeminen onnistuu vain Juniorin nukkuessa. Tästä syystä ”päivälukeminen” on jäänyt todella vähäiseksi. Tämän tekstin tavoitteena ei ole antaa yleistäviä ohjeita, vaan yksinkertaisesti kertoa miten meidän taloudessa myös äiti on saanut jatkaa omia aktiviteettejaan.

Lapsi saa olla mukana

Olen harjoitellut mm. viulunsoittoa päivittäin. Käytetty aika on maksimissaan 20 minuuttia, mutta minun tasollani se riittää. Juniori on tottunut viulunsoittooni (lapsi-parka..) jo kohdussa. Vauva-aikana hän nukahti soittoon. Tai sitten pyörtyi kauhusta? Kun taaperoaika koitti, Junioria tietenkin alkoi kiinnostaa itse soitin ja mitä ihmettä äiti oikein tekee.  Kun palasin harjoittelun pariin, halusin varmistaa ettei Juniori pelkää viulusta lähtevää ääntä. -Akustisen viulun ääntä kun ei oikein vaimenneta. Näytin hänelle viulun ja jousen. Sitten näytin lyhyesti millaisia ääniä jousenvedolla tulee. Kun Juniori näytti siltä että hyväksyy instrumentista lähtevän ääneen, soitin pieniä pätkiä tutuista lastenlauluista.

Juniori tottui soittoon ja sietää sitä edelleen hyvin. Nykään hän innostuu kun alan avata viulukoteloa. Annan Juniorin näppäillä kieliä, tosin tarkan valvonnan alaisena koska inhoan katkenneen kielen vaihtamista. Jos kieli sattuisi katkeamaan, en ärähtäisi koska kyseessä todellakin olisi vahinko. -Tai nyt se fakta että kielet ovat kestäneet todella pitkään ja katkeavat pian puhalluksestakin. Juniori saa myös varovasti tunnustella jousta. Harjoitellessani huomioni on jatkuvasti nuottien lisäksi Juniorissa, jonka kommentteihin vastaan aina. Pyrin myös valitsemaan kappaleita joista Juniori pitää. Hän siis alkaa ”tanssia” ja hihkua. Czardasin nopea osuus kuuluu tällaisiin. Lopuksi soitan Juniorille tuttuja lastenlauluja.

Soiton päätteeksi on Juniorin lempiosuus: ”Laitetaan viulu ja jousi nukkumaan!”. Juniori haluaa varmistaa että instrumentti menee paikoillaan ja hän saa laittaa ”peiton”, eli suojakankaan. Tärkein osuus Juniorille on saada laittaa kotelon kansi kiinni. Kiitän häntä aina ja totea miten äiti on iloinen kun Juniori auttaa. Eli Juniori saa olla mukana koko ajan, ja hänellä on omat roolinsa mitkä ovat hänelle tärkeitä. Kunhan Juniori hieman kasvaa ja jaksaa keskittyä enemmän, yritän keksiä tapoja joilla hän voi osallistua soittamiseen. Kieltämättä toivon että Juniori kiinnostuisi soittamisesta myös, mutta sen näkee aikanaan. Ikä ei vielä oikein riitä, mutta ensi vuonna häntä voisi viedä soitinmuskariin tai muuhun aktiviteettiin missä Juniori voisi itse tutustua eri soittimiin. -Jos vaikka jokin olisi sellainen mitä hän haluaisi soittaa. Jos äiti saa esittää toiveita: Soitin mikä koteloineen ei paina niin paljoa että äidin on mahdotonta roudata.

Lapsi ei ei häiritse

Yksi auttava tekijä on ollut se, että Juniori on aina saanut ”keskeyttää” tekemiseni. Luulen että tämä on Juniorin kohdalla ollut hyvä ratkaisu, sillä hänen ei tarvtise kokea jäävänsä toiselle sijalle. On päiviä joina hän on ehdottomasti sitä mieltä että äiti ei saa tehdä mitään ilman häntä. Tällaisina päivinä olen harjoitellut pikakelauksella niin, että rutiini säilyy ja kokeillut seuraavana päivänä uudelleen. Olennaista on, että olen halunnut antaa Juniorille sellaisen kuvan etteivät omat aktiviteettini ole häneltä pois. Sama pätee kotitöiden tekemiseen. Ruuanlaiton olen jakanut osiin aina kun mahdollista. Juniorin nukkuessa saatan esimerkiksi pilkkoa kasviksia valmiiksi. Tällöin ruuan valmistus tarkoittaa lähinnä ainesten paistamista ja yhdistämistä joksikin mikä edustaa ravitsevan mutta äärimmäisen arkiruokamaisen menumme valikoimaa.

Tämän kaverin läsnäolo on ollut tärkeä osa useita tekemisiä. ”Hauva” seuraa mitä teemme.

Mikäli Juniori on halunnut huomiota, hän yleensä tulee luokseni halaamaan tai nykimään paidanhelmasta. Kysyn mitä hän pohtii, silitän tukkaa ja selkää. Jos tämä ei riitä laitan soittimen syrjään ja otan syliin. Saatamme leikkiä hetken yhdessä ja kun Juniori alkaa uppoutua omaan tekemiseensä, yritän harjoitella uudelleen. Toki harjoittelun laatu voi kärsiä, mutta tässä elämäntilanseessa mielestäni on itsestäänselvyys että asioita ei tehdä samalla tavalla kuin ennen. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa ettei tilanteeseen voisi olla tyytyväinen. Kun saan mahdollisuuden harjoitella esimerkiksi viisi minuuttia laadukkaasti, hyödy on paljon suurempi kuin 30 minuuttia hutiloiden.

Miten tästä saisi yhteisen leikin?

Viulunsoitto on saanut yhä enemmän yhteistoiminnallisia piirteitä. Jos harjoittelen pianonsoittoa, Juniorilla on lupa tulla soittamaan yhdessä. -Toisin sanoen kokeilemaan koskettimia. Nämä vapaudet liittyvät puhtaasti siihen, että haluan auttaa Junioria saamaan musiikista ja soittamisesta mahdollisimman positiivisia assosiaatioita. En halua että hän näkee musiikin asiana missä hän ei saa olla mukana, tai mihin ylipäänsä liittyy kieltoja tai pakottamista. Tuskin meistä mitään päivittäistä musikaalia elävää miniperhettä tulee. Mutta kuten totesin, olisi mukava saada myös Juniori innostumaan soittamisesta.

Nyt olemme päässee laulamaan/hyräilemään yhdessä. Taputtaen tehdyt rytmileikit ovat Juniorin mielestä erityisen hauskoja. Suureksi onnekseni selvisi, että samanlaisia harjoituksia tehdään myös päiväkodissa. Loikkauksena musiikista liikuntaan, myös päivittäinen joogahetki on onnistunut ongelmitta. Puhtaasta joogasta ei enää ole kyse, sillä Juniori tahtoo käyttää minua kiipeilytelineenä. Ymmärrän täysin jos joku muu pitää tällaista häiriötekijänä. Minusta se tehnyt joogasta hauskaa temppuilua Juniorin kanssa. -Ja kieltämättä lisävastusta ja tasapainoa haastava taapero kiipeilemässä päällä on minullekin hyvää harjoitusta. Juniori puolestaan pääsee treenaamaan motorisia taitoja ja ketteryyttä. Tämän lisäksi meillä molemmilla on hauskaa. Win-win?

Lopuksi

Asiat joita esimerkkeinä käytin, olivat sellaisia mitkä onnistuvat vaikka taapero hieman muuttaisi kuviota. Lisäksi soittotreeni ja kotijumppa onnistuvat todellakin kotona. Mitä viuluun tulee, instrumenttini ei ole erityisen arvokas, joten syke ei nouse korviin Juniorin lähestyessä jo pelkkää viulukoteloa. Asiat joita ollessamme kotona teen, ovat sellaisia että Juniori voi olla tavalla tai toisella mukana aina aktiviteeteista kotitöihin. Jälkimmäisissä keksin Juniorille oman tehtävän. Laittaessani ruokaa Juniori ”järjestelee” keittiön tavaroita. Lukemiset, kirjoittamiset ym. enemmän keskittymistä vaativat asiat sellaisiin hetkiin kun Juniori nukkuu.

Miten hyvin taaperoikäisen lapsen kanssa voi tehdä myös ”omia juttuja” on tapauskohtaista. Asiaan vaikuttaa useampi tekijä tuurista ja lapsen tarpeista tähtien asentoon, kellonaikaan, planeettojen kiertoratoihin ja kenties vuoroveden tilakin osaltaan vaikuttaa. Toisin sanoen: joskus asiat vain ovat tietyllä tavalla ilman, että asiaan voisi vaikuttaa. Seuraavat vinkit ovat vain asioita jotka meillä ovat auttaneet:

• Anna lapselle tulevassa aktiviteetissa oma rooli
• Kehu lasta avusta (vaikka sitten soittimen kotelon kannen sulkemisesta). Näin pieni lapsi saa onnistumisen kokemuksia ja voi tuntea osallisuutta
• Vältä toimintaa tai sanoja jotka antavat lapsen ymmärtää että hän häiritsee
• Anna lapsen keskeyttää. Todennäköisesti lapsi haluaa vain varmistaa että hänet huomataan
• Pidä äänensävy ystävällisenä ja iloisena
• Pyri käytökselläsi ja toiminnallasi vakuuttamaan lapselle, ettei tekemisesi ole lapselta pois
• Lähtökohta: lapsen ehdoilla, ei aikuisen

Millaisia aktiviteetteja sinä olet yhdistänyt lapsen kanssa olemiseen?