Voiko taaperon kanssa tehdä myös ”omia juttuja”?

Otsikon ensimmäinen heikkous on yleistävyys. Jokainen lapsi on yksilö, ja heidän tarpeensa vanhemman huomioon ja tapaan osallistua vaihtelevat. Itse kuuluhun heihin onnekkaisiin jotka ovat voineet jatkaa kotona tehtäviä ”harrastuksia” myös lapsen läsnäollessa. Toki muutamia muutoksia on pitänyt tehdä. Asiaan vaikuttaa myös aktiviteetin laatu. Lukeminen onnistuu vain Juniorin nukkuessa. Tästä syystä ”päivälukeminen” on jäänyt todella vähäiseksi. Tämän tekstin tavoitteena ei ole antaa yleistäviä ohjeita, vaan yksinkertaisesti kertoa miten meidän taloudessa myös äiti on saanut jatkaa omia aktiviteettejaan.

Lapsi saa olla mukana

Olen harjoitellut mm. viulunsoittoa päivittäin. Käytetty aika on maksimissaan 20 minuuttia, mutta minun tasollani se riittää. Juniori on tottunut viulunsoittooni (lapsi-parka..) jo kohdussa. Vauva-aikana hän nukahti soittoon. Tai sitten pyörtyi kauhusta? Kun taaperoaika koitti, Junioria tietenkin alkoi kiinnostaa itse soitin ja mitä ihmettä äiti oikein tekee.  Kun palasin harjoittelun pariin, halusin varmistaa ettei Juniori pelkää viulusta lähtevää ääntä. -Akustisen viulun ääntä kun ei oikein vaimenneta. Näytin hänelle viulun ja jousen. Sitten näytin lyhyesti millaisia ääniä jousenvedolla tulee. Kun Juniori näytti siltä että hyväksyy instrumentista lähtevän ääneen, soitin pieniä pätkiä tutuista lastenlauluista.

Juniori tottui soittoon ja sietää sitä edelleen hyvin. Nykään hän innostuu kun alan avata viulukoteloa. Annan Juniorin näppäillä kieliä, tosin tarkan valvonnan alaisena koska inhoan katkenneen kielen vaihtamista. Jos kieli sattuisi katkeamaan, en ärähtäisi koska kyseessä todellakin olisi vahinko. -Tai nyt se fakta että kielet ovat kestäneet todella pitkään ja katkeavat pian puhalluksestakin. Juniori saa myös varovasti tunnustella jousta. Harjoitellessani huomioni on jatkuvasti nuottien lisäksi Juniorissa, jonka kommentteihin vastaan aina. Pyrin myös valitsemaan kappaleita joista Juniori pitää. Hän siis alkaa ”tanssia” ja hihkua. Czardasin nopea osuus kuuluu tällaisiin. Lopuksi soitan Juniorille tuttuja lastenlauluja.

Soiton päätteeksi on Juniorin lempiosuus: ”Laitetaan viulu ja jousi nukkumaan!”. Juniori haluaa varmistaa että instrumentti menee paikoillaan ja hän saa laittaa ”peiton”, eli suojakankaan. Tärkein osuus Juniorille on saada laittaa kotelon kansi kiinni. Kiitän häntä aina ja totea miten äiti on iloinen kun Juniori auttaa. Eli Juniori saa olla mukana koko ajan, ja hänellä on omat roolinsa mitkä ovat hänelle tärkeitä. Kunhan Juniori hieman kasvaa ja jaksaa keskittyä enemmän, yritän keksiä tapoja joilla hän voi osallistua soittamiseen. Kieltämättä toivon että Juniori kiinnostuisi soittamisesta myös, mutta sen näkee aikanaan. Ikä ei vielä oikein riitä, mutta ensi vuonna häntä voisi viedä soitinmuskariin tai muuhun aktiviteettiin missä Juniori voisi itse tutustua eri soittimiin. -Jos vaikka jokin olisi sellainen mitä hän haluaisi soittaa. Jos äiti saa esittää toiveita: Soitin mikä koteloineen ei paina niin paljoa että äidin on mahdotonta roudata.

Lapsi ei ei häiritse

Yksi auttava tekijä on ollut se, että Juniori on aina saanut ”keskeyttää” tekemiseni. Luulen että tämä on Juniorin kohdalla ollut hyvä ratkaisu, sillä hänen ei tarvtise kokea jäävänsä toiselle sijalle. On päiviä joina hän on ehdottomasti sitä mieltä että äiti ei saa tehdä mitään ilman häntä. Tällaisina päivinä olen harjoitellut pikakelauksella niin, että rutiini säilyy ja kokeillut seuraavana päivänä uudelleen. Olennaista on, että olen halunnut antaa Juniorille sellaisen kuvan etteivät omat aktiviteettini ole häneltä pois. Sama pätee kotitöiden tekemiseen. Ruuanlaiton olen jakanut osiin aina kun mahdollista. Juniorin nukkuessa saatan esimerkiksi pilkkoa kasviksia valmiiksi. Tällöin ruuan valmistus tarkoittaa lähinnä ainesten paistamista ja yhdistämistä joksikin mikä edustaa ravitsevan mutta äärimmäisen arkiruokamaisen menumme valikoimaa.

Tämän kaverin läsnäolo on ollut tärkeä osa useita tekemisiä. ”Hauva” seuraa mitä teemme.

Mikäli Juniori on halunnut huomiota, hän yleensä tulee luokseni halaamaan tai nykimään paidanhelmasta. Kysyn mitä hän pohtii, silitän tukkaa ja selkää. Jos tämä ei riitä laitan soittimen syrjään ja otan syliin. Saatamme leikkiä hetken yhdessä ja kun Juniori alkaa uppoutua omaan tekemiseensä, yritän harjoitella uudelleen. Toki harjoittelun laatu voi kärsiä, mutta tässä elämäntilanseessa mielestäni on itsestäänselvyys että asioita ei tehdä samalla tavalla kuin ennen. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa ettei tilanteeseen voisi olla tyytyväinen. Kun saan mahdollisuuden harjoitella esimerkiksi viisi minuuttia laadukkaasti, hyödy on paljon suurempi kuin 30 minuuttia hutiloiden.

Miten tästä saisi yhteisen leikin?

Viulunsoitto on saanut yhä enemmän yhteistoiminnallisia piirteitä. Jos harjoittelen pianonsoittoa, Juniorilla on lupa tulla soittamaan yhdessä. -Toisin sanoen kokeilemaan koskettimia. Nämä vapaudet liittyvät puhtaasti siihen, että haluan auttaa Junioria saamaan musiikista ja soittamisesta mahdollisimman positiivisia assosiaatioita. En halua että hän näkee musiikin asiana missä hän ei saa olla mukana, tai mihin ylipäänsä liittyy kieltoja tai pakottamista. Tuskin meistä mitään päivittäistä musikaalia elävää miniperhettä tulee. Mutta kuten totesin, olisi mukava saada myös Juniori innostumaan soittamisesta.

Nyt olemme päässee laulamaan/hyräilemään yhdessä. Taputtaen tehdyt rytmileikit ovat Juniorin mielestä erityisen hauskoja. Suureksi onnekseni selvisi, että samanlaisia harjoituksia tehdään myös päiväkodissa. Loikkauksena musiikista liikuntaan, myös päivittäinen joogahetki on onnistunut ongelmitta. Puhtaasta joogasta ei enää ole kyse, sillä Juniori tahtoo käyttää minua kiipeilytelineenä. Ymmärrän täysin jos joku muu pitää tällaista häiriötekijänä. Minusta se tehnyt joogasta hauskaa temppuilua Juniorin kanssa. -Ja kieltämättä lisävastusta ja tasapainoa haastava taapero kiipeilemässä päällä on minullekin hyvää harjoitusta. Juniori puolestaan pääsee treenaamaan motorisia taitoja ja ketteryyttä. Tämän lisäksi meillä molemmilla on hauskaa. Win-win?

Lopuksi

Asiat joita esimerkkeinä käytin, olivat sellaisia mitkä onnistuvat vaikka taapero hieman muuttaisi kuviota. Lisäksi soittotreeni ja kotijumppa onnistuvat todellakin kotona. Mitä viuluun tulee, instrumenttini ei ole erityisen arvokas, joten syke ei nouse korviin Juniorin lähestyessä jo pelkkää viulukoteloa. Asiat joita ollessamme kotona teen, ovat sellaisia että Juniori voi olla tavalla tai toisella mukana aina aktiviteeteista kotitöihin. Jälkimmäisissä keksin Juniorille oman tehtävän. Laittaessani ruokaa Juniori ”järjestelee” keittiön tavaroita. Lukemiset, kirjoittamiset ym. enemmän keskittymistä vaativat asiat sellaisiin hetkiin kun Juniori nukkuu.

Miten hyvin taaperoikäisen lapsen kanssa voi tehdä myös ”omia juttuja” on tapauskohtaista. Asiaan vaikuttaa useampi tekijä tuurista ja lapsen tarpeista tähtien asentoon, kellonaikaan, planeettojen kiertoratoihin ja kenties vuoroveden tilakin osaltaan vaikuttaa. Toisin sanoen: joskus asiat vain ovat tietyllä tavalla ilman, että asiaan voisi vaikuttaa. Seuraavat vinkit ovat vain asioita jotka meillä ovat auttaneet:

• Anna lapselle tulevassa aktiviteetissa oma rooli
• Kehu lasta avusta (vaikka sitten soittimen kotelon kannen sulkemisesta). Näin pieni lapsi saa onnistumisen kokemuksia ja voi tuntea osallisuutta
• Vältä toimintaa tai sanoja jotka antavat lapsen ymmärtää että hän häiritsee
• Anna lapsen keskeyttää. Todennäköisesti lapsi haluaa vain varmistaa että hänet huomataan
• Pidä äänensävy ystävällisenä ja iloisena
• Pyri käytökselläsi ja toiminnallasi vakuuttamaan lapselle, ettei tekemisesi ole lapselta pois
• Lähtökohta: lapsen ehdoilla, ei aikuisen

Millaisia aktiviteetteja sinä olet yhdistänyt lapsen kanssa olemiseen?