Olen muutaman kuluneen vuoden aikana oppinut hyväksymään kehoni, ja joskus jopa viihtymään siinä. Samaan aikaan jokin toinen kiukkuinen ääni nostaa päätään: Älä ryhdy itserakkaaksi. En halua käyttää sanaa narsisti, koska kyse on vakavasta persoonallisuushäiriöstä mikä ei liity (vain) ulkonäköön.

Vaatimattomuus on hyve, eikä omaa ulkonäköä saa miettiä liikaa. Näin minulle on opetettu lapsesta asti. Kyse oli yksinkertaisesti sen ajan kulttuurista. Kuluneen parin vuoden aikana (laskematta raskauden loppuvaihetta) myönnän pukeutuneeni hieman rohkeammin, mutta mielestäni hyvällä maulla. Syy on yksinkertainen: olen oppinut pitämään kehostani. Kysymys kuuluukin: onko tämä itserakkautta?

Halusin peittää kaiken

Erityisesti anoreksiasta toipuessa ja painon noustessa aloin vaistomaisesti suoria mahdollisimman väljiä vaatteita. Erityisen paha kompleksi minulla oli ahteriani kohtaan. Vyötärö pysyi hoikkana, mutta alavartalo johon lämmikkeeni muutenkin ensisijaisesti kertyy, kasvoi hetkessä mielestäni liian suureksi. -Siis ihan normaaliksi. Asiaa ei auttanut se, etten voinut ymmärtää eroa lihasmassan ja rasvakudoksen välillä. Se kaikki oli vain liikaa.

Näiden kompleksien myöstä käytin mieluiten hameita ja väljiä housuja. Hameet olivat luokkaa ”konservatiivinen”, sillä en halunnut missään nimessä näyttää liikaa. Pisteenä i:n päälle valproaattia sisältävä epilepsialääke keräsi kehooni nestettä. En halunnut ylleni mitään, mikä olisi vähänkin näyttänyt millaiseksi olin muuttunut. Itse asiassa edes kehoni ei tuntunut edes omaltani vaikka olin normaalipainoinen.

Tähän on pakko lisätä pieni puolustus: vaikka arvostan osastohoitoa ja se teki tehtävänsä, painon nousemisen tahti on todella nopea. Omalla kohdallani painoa nostettiin yli 8 kiloa 2,5 kuukauden aikana, ja eikä tämä ole edes nopea tahti verrattuna moniin muihin. Ongelmana on, ettei pää ja kehonkuva millään ehdi mukaan kun vartalo muuttuu liian nopeasti. Toisaalta ymmärrän kiireen: ei millään osastolla ole aikaa pitää samaan ihmista kokonaisen vuoden verran. -Tosin jokunen tällainenkin tapaus oli.

Terve itserakkaus

Raja terveen ja epäterveen/ vääristyneen itserakkauden välillä on häilyvä, ja kenties katsojasta kiinni. Kyseen ollessa esimerkiksi julkaisuista sosiaalisessa mediasta, joku voi ottaa nokkiinsa julkaisuista, joissa henkilö on ”edustavan” näköinen. Osaa triggeröi (mielestään) liiallinen paljas pinta, osaa vaatteet, osaa se, että kuvan henkilö on olemassa.

Julkaisijan itsensä suhteen itserakkaus ei tunnu kovin terveeltä siinä vaiheessa, jos hän itse reagoi voimakkaasti esimerkiksi silloin, kun julkaistu kuva herätäkään toivottuja reaktioita. Itse kuulun erityisesti IG:ssä heihin, jotka ovat samaan aikaan aktiivisia mutta passiivisia. Julkaisen kuvia päivittäin, mutten jaksa välittää seuraajien ja tykkäysten määrästä.

Toki jos saisin asiattomia kommentteja, niihin reagoisin. Asiattomalla en tarkoita aiheellista kritiikkiä, vaan esimerkiksi aiheetonta solvaamista. Blogin puolella olen saanut palautetta mm. samojen kuvien toistuvasta käytöstä sekä yhteensopimattomuudesta tekstin kanssa. En todellakaan ottanut nokkiini, sillä tottahan tämä on. Olen loppujen lopuksi laiska ottamaan kuvia ja tästä syystä sorrun kierrättämään vanhoja kuvia enemmän kuin kannattaisi. Jostain syystä en vielä(kään) ole saanut palautetta kirjoitusvirheistä, vaikka tiedän itsekin niiden olevan peräti koomisia. Heh.. muistan ikuisesti miten sain gradustani korjata sanan ”naisasialiike” joka syystä tai toisesta oli usein muodossa ”naisaisaliike”.

Mutta palatakseni aiheeseen: itse en osaa harmistua jos ihmiset julkaisevat itsestään kuvia joissa he todellakin panostavat kuvattavana olemiseen. Oikeastaan minussa herättää eniten ihailua kuvat, joita ei ole liikaa kaunisteltu filttereillä. Jos kuvan henkilöllä on rohkeus riittänyt kuvaamiseen ja kuvan julkaisemiseen, mitä pahaa siinä olisi? Mutta jos hän ottaa nokkiinsa siitä ettei tykkäyksiä ja kehuja tullutkaan kuin pari, silloin jotain alkaa pielessä.

Kuinka paljon olen valmis paljastamaan?

Myönnän uskaltaneeni hieman lisätä kuvissa paljasta pintaa, mutta mielestäni sen määrä ei pahemmin eroa siitä mitä katukuvassa muutenkin näkyy. -Ja siellä muuten joskus näkyy ja paljon. Oma sääntöni kuvien paljastavuuden suhteen yksinkertainen: pidä kuvissa sen verran kangasta suojana että voit mennä samassa asussa ulkoilemaan.

Kesähelteillä asuni on ollut aika vakio: naruolkaiminen toppi ja minishortsit. Toiset shortseista eivät anna armoa kumartuessa, siispä joudun esimerkiksi ulkotreeniä varten katsomaan paikan jossa yleisöä on mahdollisimman vähän. Miksi sitten pidän sellaisia shortseja? -Koska ne ovat paras valinta lämpötilan noustessa yli 25 asteen. Ihan vain siksi. Sen sijaan en halua julkaista bikinikuvia. En myöskään halua vilautella paljaita kankkuja tai ylipäänsä pitää vaatteita jossa kankaan määrä alittaa toivotun määrän.

Loppupeleissä viihdyn ihan tavallisissa vaatteissa, toki säästä riippuen. Mukavuus ja käytännöllisyys menevät kaiken edelle. Tyyliäni on vaikea määritellä. Sporttinen ja nuorekas? Vaatekaupat joista vaatteeni ostan eivät ole mitenkään uniikkeja: Cubus, Lindex ja suosikkini Newyorker. Päästyäni jonkin aikaa sitten ensimmäisen kerran elämässäni Triplaan, tykästyin Croppiin. Minusta on kiva jos vaatteissa on jotain pientä mikä luo ”asennetta”.

Saako tykkäämisestä ja huomiosta olla hyvillään?

Klassikko.. Jos olet liian vaatimaton etkä ota kehuja vastaan, sinulla on surkea itsetuntoa ja inhoat itseäsi. Jos taas otat kehuja vastaan vähänkin mielelläsi, olet itserakas narsisti. Eli ihan sama kuinka ihminen reagoi, reaktio on aina väärä. Jos itse näen kuvan ihan kumman tai muun sukupuolen edustajasta tahansa ja aivoni määrittelevät henkilön kauniiksi/ hyvännäköisesti, minusta hän saa sitä ollakin. Voin hyvin kehua henkilöä, ja jopa toivon hänen toteavan olevan kehujeni kanssa samaa mieltä.

Toisaalta omaa käsitystäni ”kauniista” muokkasi aikoinaan kuvataideharrastus. Lapsena ja varhaisteininä piirtelin vain ”kauniita” ihmisiä, eli nukkemaisia, hoikkia ja ennen kaikkia virheettömiä. Itse piirustus ei tosin ollut koskaan aivan virheetön. Lukioikäisenä innostuin piirtämään ns. luonnollisen näköisiä ihmisiä. Minusta oli upeaa saada kasvojen uurteet paikoilleen ja siirtää mallin muodot paperille.

Saako kuvan henkilö itse tykätä omista kuvistaan ja olla hyvällään kehuista? -Todellakin! Toki tässäkin henkilön oma reaktio muiden reaktioista on ratkaisevaa. Jos hän pitää kuvastaan ilman muiden mielipidettä, se on mielestäni tervettä itserakkautta. Toinen olennainen asia: elämässä on muutakin sisältöä kuin jatkuva kuvien ottaminen ja julkaiseminen. Ja jos jonkun julkaisut ärsyttävät, kukaan ei käske seuraamaan. Itsekin olen lakannut seuraamasta joitain henkilöitä ihan vain siksi, etten koe kuuluvani kohderyhmään.

Lopuksi voin rehellisesti myöntää, että ”poseerauskuvien” lisääminen on ollut jopa terapeuttista. Olen oppinut inhoamaan kroppaani vähemmän, ja hetkittäin jopa pitämään siitä. Minulla ei enää ole tarvetta peittää kaikkea lököttäillä vaatteilla. Toisaalta joskus haluan pitää sellaisia ihan muuten vain, esim. mukavuuden takia. Ja kyllä, ehkä kuvani ärsyttävät osaa. Paras lääke siihen on olla katsomatta ja seuraamatta. 

Eikä kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti…

Missä sinun mielessä kulkee raja terveen ja epäterveen itserakkauden välillä?

Asiat ovat voineet muuttua yli 10 vuoden aikana, mutta Internet ja sosiaalinen media eivät ole poistuneet. Ns. nuorena aikuisena IRC-galleria oli paikka, jossa mm. kaikki kokoontuivat kuka mihinkin yhteisöön. Joukossa oli huumoria, harrastuksia, värejä, käytännössä katsoen mitä vain mitä kukin sattui keksimään. Itse muista perustaneeni yhteisön ”..koska se on kivaa”. Idea oli tuossa, ja porukka sinne ties mitä.

Sosiaalinen media oli jo tuolloin myös paikka, jossa syömishäiriöiset onnistuivat pahentaman sekä omaa, että kanssaihmisten sairautta. Suurimmaksi osaksi tämä ainakin omalla kohdallani tapahtui IRC-galleriassa yhteisössä nimeltä Thinspiration. Meno oli todella sairasta. Varoitus: tämä teksti tulee sisältään todella karuja asioita. Toisaalta tämä on varoituksena ja ehkä myös tärkeänä informaationa teille, joiden läheinen on osoittanut syömishäiriön oireilun merkkejä. Muistuttaisin vielä yhdestä asiasta: Meno oli sairasta, sillä siihen osallistuneet ihmiset olivat sairaita.

Thinspiration

Tämä porukka ja sen toiminta oli sairasta kaikin puolin. Tyhmistä ihmisistä ei ollut kyse. Moni oli älykkäitä, tunnollisia, koulutettuja ja kenties monilahjakkuuksia. Erityisesti tailteellista lahjakkuutta ilmeni monilla. Valitettavasti näitä ihmisiä tässä yhteisössä yhdisti syömishäiriö. Paranemismyönteisyyden sijaan ihmiset kannustivat toisiaan toimimaan sairauden mukaisesti.

Ryhmässä kulki esimerkiksi kuvamateriaalia iitse kunkin laihdutusprojektista. Erona esimerkiksi terveyslehtien tarinoihin oli se, että yksikään ei lähtötasoisesti ollut ylipainoinen, tai edes lähellekään sitä. Tuskin kenelläkään oli myöskään lopullista tavoitepainoa. Ns. merkkipaaluja kyllä asetettiin. Moni halusi esimerkiksi painonsa alkavan tietyllä numerolla tai saavansa BMI:n tietylle tasolle ja luonnollisesti myös siitä alemmaksi. Kuvia ihasteltiin ja tapoja laihduttaa kyseltiin kovasti.

Myös erilaiset laihdutusvinkit olivat merkittävä osa keskustelua. Käsite ”terveellinen painonpudotus” ei kuulunut yhteisöön. Neuvot olivat luokkaa ”käy juoksemassa määrä X, syö omena ja yritä oksentaa. Jos tulee nälkä, juo Pepsi Maxia ja syö Läkerol -pastilleja.” Erityisesti mieleen on jäänyt dieetti 2-4-6-8. Idea oli yksinkertainen: ensimmäisenä päivänä 200 kcal, toisena 400 kcal jne. Porukka oli todella euforiassa 4. päivästä kun saisyödä 800 kcal:n edestä. Alkujaan tämä oli käsittääkseni vuodepotilaan aineenvaihduntaa ylläpitävä dieetti, ja energiamärissä oli 1000 kcal enemmän.

Tällaista se oli. Sairaus miellettiin elämäntavaksi, ei sairaudeksi. Ongelmana vain oli se, että tämän elämäntapa tuppasi monen kohdalla lyhentämään elämää.

Paranemismyönteisyyden tuhoaminen

Tämä oli yhteisön tuhoisin piirre. Erityisesti anoreksiasta tehtiin elämäntapa. Moni hakeutui hoitoon, mutta joskus mietin sen olleen enemmän yksi saavutus: Olen saanut itseni niin huonoon kuntoon että siirryn osastolle. Tämä oli kuin voitto. Osastolla sitten odottikin ikävä yllätys: paino todellakin nousi. Siellä ei vain oltukaan ja voitu jatkaa sairaana yhteisönä. Jokainen istui kiltisti pöydän ääreen ja söi. Kuka helpommin, kuka joka kerta kyyneleet silmissä. Erilaisia kohtauksia ilmeni myös. Oli huutoa, rääkymistä, pakenemista yms. Ja yksi epilepsiakohtaus. Kukahan sen mahtoi saada..

Vaikka osastohoito somaattisella tasolla teki hyvää, en laittaisi anorektikoita samaan tilaan ennen kuin jokainen on siinä vaiheessa, että paraneminen on oikeasti tavoitteena. Vähänkin liian sairaat löytävät toisensa ja tuhoavat ne vähän tulokset mitä hoito on tuottanut. Yhteisöt sosiaalisessa mediassa ovat vielä pahempia. Anoreksiaa hehkutetaan niin monessa muodossa kuin mahdollista: kuvasarjoilla, musiikkivideoilla, elokuvilla ja piirroksilla. Muistan myös, miten todella moni osastolla piirteli aika selkeää pro-ana -materiaalia.

Sairaat ihanteet syntyivät ryhmässä

En usko että kovinkaan moni ihaili kaikkea sairaalloiseen laihuuteen liittyvää. Kyse oli ryhmän keskinäisestä ”psyykkaamisesta”. Yksi oli luihin liittyvien esteettisyyden korostaminen. Näkyville luille keksittiin positiivisia nimityksiä. Esimerkiksi selkeästi erottuvia lapaluita kutsuttiin ”siiviksi”. Erottuvia lantioluita kehuttiin tyyliin ”nuo luut erottuvat todella kauniisti!”. No, kauneus on katsojan silmissä, mutta jostain mystisestä syytä kaikki sairaalloiseen laihuuteen liittyvä oli kaunista. Lieneekö sattumaa, että yllättävän moni kuului myös yhteisöön Laihuus on kaunista?

Pro-ana -porukassa tämä kuvapari kertoisi epäonnistumisesta

Anoreksiaan liittyvä oireilu etenee usein asteittain. Erilaisia merkkipaaluja painon laskemisen ohessa ovat hiusten harveneminen, muutokset, ihossa, muutokset luuntiheydessä ja osalla lanucon, eli untuvamaisen karvan kasvaminen iholle. Jälkimmäisen tarkoitus (muistaakseni) on suojata ruumiin lämpötilaa liialta laskemiselta, sillä lämpöä pitävää rasvakudosta ei ole enää tarpeeksi. Näistä merkeistä kyseltiin ja keskusteliin. Kenellä niitä ilmeni, oli edistynyt. Kukaan ei huolestunut tai kehottanut tekemään asialle jotain. -Ainakaan sellaista mikä estäisi sairauden etenemistä.

Mikä myös oli aikoinaan ominaista, niin ”söpöyden” liittäminen anoreksiaan. Erityisesti naispuoliset sairastuneet hamstrasivat Hello Kitty -kuosisia vaatteita, ja pukeutuivat muutenkin lapsenomaisesti. Ihmekös tuo, kun tärkeä etappi sairauden etenemisessä oli lastenvaatteisiin mahtuminen.

Missä näitä on nykyään?

Pikaisen tutkailun jälkeen oli ikävää huomata, että somessa on edelleen Thinspiration -materiaalia. Instagram on onneksi kääntynyt onnistuneesti näitä vastaan, tai sitten en osannut etsiä riittävän hyvin. Facebookista tämä porukka ei ole poistunut, ja sen näytäisi olevan kansainvälistä. Muissa sosiaalisen median alustoilla en ole. Googlettamalla puolestaan löytyy vaikka mitä, eli liikaa. Oma etsintäni päättyi hyvin nopeasti, sillä en kestänyt katsoa näitä juttuja tarkemmin.

Suurin haaste lienee edelleen se, että erityisesti anorektikot osaavat kerääntyä sosiaalisessa mediassa yhteen tukemaan toistensa sairastamista. -Edelleenkin pöngasin ajatuksia anoreksiasta elämäntapana. Itse uskon tämän olevan varsinaista oireiluakin tuhoisampi ajatus, sillä oireilun ja ylipäänsä syömishäiriön vaarallisuutta kyseenalaistetaan: Hei, tämä on meidän valitseman elämäntapa. -Kuolemaan johtava elämäntapa.

Se kaikki on esteettistä vain hetken. Sitten kaikki kuihtuu.

Pakko tunnustaa, että tietoisuus siitä miten paljon tuota sairasta materiaalia on houkuttelemassa ihmisiä, saa joskus ajattelemaan että parempi lyödä hanskat tiskiin. Toisaalta taas en ole valmis luovuttamaan. Oma ”työni” syömishäiriötä vastaan yleensä sekä tukeni on vähäistä, sillä en ole valmis ryhtymään siihen projektiin täysillä. Mutta teen sen, mihin omat resurssini riittävät. Anoreksia ja syömishäiriöt eivät ole elämäntapa. Ne ovat keino vetäytyä elämästä ja päättää se. Glitter ja Hello Kitty -paidat ovat vain surkeaa markkinointia saada sairaus näyttämään suloiselta. Todellisuus on suloisesta kaukana.