200 kcal päivässä, Pepsi Maxia ja Läkeroleja: Näin sairasta oli syömishäiriöisten somessa

Asiat ovat voineet muuttua yli 10 vuoden aikana, mutta Internet ja sosiaalinen media eivät ole poistuneet. Ns. nuorena aikuisena IRC-galleria oli paikka, jossa mm. kaikki kokoontuivat kuka mihinkin yhteisöön. Joukossa oli huumoria, harrastuksia, värejä, käytännössä katsoen mitä vain mitä kukin sattui keksimään. Itse muista perustaneeni yhteisön ”..koska se on kivaa”. Idea oli tuossa, ja porukka sinne ties mitä.

Sosiaalinen media oli jo tuolloin myös paikka, jossa syömishäiriöiset onnistuivat pahentaman sekä omaa, että kanssaihmisten sairautta. Suurimmaksi osaksi tämä ainakin omalla kohdallani tapahtui IRC-galleriassa yhteisössä nimeltä Thinspiration. Meno oli todella sairasta. Varoitus: tämä teksti tulee sisältään todella karuja asioita. Toisaalta tämä on varoituksena ja ehkä myös tärkeänä informaationa teille, joiden läheinen on osoittanut syömishäiriön oireilun merkkejä. Muistuttaisin vielä yhdestä asiasta: Meno oli sairasta, sillä siihen osallistuneet ihmiset olivat sairaita.

Thinspiration

Tämä porukka ja sen toiminta oli sairasta kaikin puolin. Tyhmistä ihmisistä ei ollut kyse. Moni oli älykkäitä, tunnollisia, koulutettuja ja kenties monilahjakkuuksia. Erityisesti tailteellista lahjakkuutta ilmeni monilla. Valitettavasti näitä ihmisiä tässä yhteisössä yhdisti syömishäiriö. Paranemismyönteisyyden sijaan ihmiset kannustivat toisiaan toimimaan sairauden mukaisesti.

Ryhmässä kulki esimerkiksi kuvamateriaalia iitse kunkin laihdutusprojektista. Erona esimerkiksi terveyslehtien tarinoihin oli se, että yksikään ei lähtötasoisesti ollut ylipainoinen, tai edes lähellekään sitä. Tuskin kenelläkään oli myöskään lopullista tavoitepainoa. Ns. merkkipaaluja kyllä asetettiin. Moni halusi esimerkiksi painonsa alkavan tietyllä numerolla tai saavansa BMI:n tietylle tasolle ja luonnollisesti myös siitä alemmaksi. Kuvia ihasteltiin ja tapoja laihduttaa kyseltiin kovasti.

Myös erilaiset laihdutusvinkit olivat merkittävä osa keskustelua. Käsite ”terveellinen painonpudotus” ei kuulunut yhteisöön. Neuvot olivat luokkaa ”käy juoksemassa määrä X, syö omena ja yritä oksentaa. Jos tulee nälkä, juo Pepsi Maxia ja syö Läkerol -pastilleja.” Erityisesti mieleen on jäänyt dieetti 2-4-6-8. Idea oli yksinkertainen: ensimmäisenä päivänä 200 kcal, toisena 400 kcal jne. Porukka oli todella euforiassa 4. päivästä kun saisyödä 800 kcal:n edestä. Alkujaan tämä oli käsittääkseni vuodepotilaan aineenvaihduntaa ylläpitävä dieetti, ja energiamärissä oli 1000 kcal enemmän.

Tällaista se oli. Sairaus miellettiin elämäntavaksi, ei sairaudeksi. Ongelmana vain oli se, että tämän elämäntapa tuppasi monen kohdalla lyhentämään elämää.

Paranemismyönteisyyden tuhoaminen

Tämä oli yhteisön tuhoisin piirre. Erityisesti anoreksiasta tehtiin elämäntapa. Moni hakeutui hoitoon, mutta joskus mietin sen olleen enemmän yksi saavutus: Olen saanut itseni niin huonoon kuntoon että siirryn osastolle. Tämä oli kuin voitto. Osastolla sitten odottikin ikävä yllätys: paino todellakin nousi. Siellä ei vain oltukaan ja voitu jatkaa sairaana yhteisönä. Jokainen istui kiltisti pöydän ääreen ja söi. Kuka helpommin, kuka joka kerta kyyneleet silmissä. Erilaisia kohtauksia ilmeni myös. Oli huutoa, rääkymistä, pakenemista yms. Ja yksi epilepsiakohtaus. Kukahan sen mahtoi saada..

Vaikka osastohoito somaattisella tasolla teki hyvää, en laittaisi anorektikoita samaan tilaan ennen kuin jokainen on siinä vaiheessa, että paraneminen on oikeasti tavoitteena. Vähänkin liian sairaat löytävät toisensa ja tuhoavat ne vähän tulokset mitä hoito on tuottanut. Yhteisöt sosiaalisessa mediassa ovat vielä pahempia. Anoreksiaa hehkutetaan niin monessa muodossa kuin mahdollista: kuvasarjoilla, musiikkivideoilla, elokuvilla ja piirroksilla. Muistan myös, miten todella moni osastolla piirteli aika selkeää pro-ana -materiaalia.

Sairaat ihanteet syntyivät ryhmässä

En usko että kovinkaan moni ihaili kaikkea sairaalloiseen laihuuteen liittyvää. Kyse oli ryhmän keskinäisestä ”psyykkaamisesta”. Yksi oli luihin liittyvien esteettisyyden korostaminen. Näkyville luille keksittiin positiivisia nimityksiä. Esimerkiksi selkeästi erottuvia lapaluita kutsuttiin ”siiviksi”. Erottuvia lantioluita kehuttiin tyyliin ”nuo luut erottuvat todella kauniisti!”. No, kauneus on katsojan silmissä, mutta jostain mystisestä syytä kaikki sairaalloiseen laihuuteen liittyvä oli kaunista. Lieneekö sattumaa, että yllättävän moni kuului myös yhteisöön Laihuus on kaunista?

Pro-ana -porukassa tämä kuvapari kertoisi epäonnistumisesta

Anoreksiaan liittyvä oireilu etenee usein asteittain. Erilaisia merkkipaaluja painon laskemisen ohessa ovat hiusten harveneminen, muutokset, ihossa, muutokset luuntiheydessä ja osalla lanucon, eli untuvamaisen karvan kasvaminen iholle. Jälkimmäisen tarkoitus (muistaakseni) on suojata ruumiin lämpötilaa liialta laskemiselta, sillä lämpöä pitävää rasvakudosta ei ole enää tarpeeksi. Näistä merkeistä kyseltiin ja keskusteliin. Kenellä niitä ilmeni, oli edistynyt. Kukaan ei huolestunut tai kehottanut tekemään asialle jotain. -Ainakaan sellaista mikä estäisi sairauden etenemistä.

Mikä myös oli aikoinaan ominaista, niin ”söpöyden” liittäminen anoreksiaan. Erityisesti naispuoliset sairastuneet hamstrasivat Hello Kitty -kuosisia vaatteita, ja pukeutuivat muutenkin lapsenomaisesti. Ihmekös tuo, kun tärkeä etappi sairauden etenemisessä oli lastenvaatteisiin mahtuminen.

Missä näitä on nykyään?

Pikaisen tutkailun jälkeen oli ikävää huomata, että somessa on edelleen Thinspiration -materiaalia. Instagram on onneksi kääntynyt onnistuneesti näitä vastaan, tai sitten en osannut etsiä riittävän hyvin. Facebookista tämä porukka ei ole poistunut, ja sen näytäisi olevan kansainvälistä. Muissa sosiaalisen median alustoilla en ole. Googlettamalla puolestaan löytyy vaikka mitä, eli liikaa. Oma etsintäni päättyi hyvin nopeasti, sillä en kestänyt katsoa näitä juttuja tarkemmin.

Suurin haaste lienee edelleen se, että erityisesti anorektikot osaavat kerääntyä sosiaalisessa mediassa yhteen tukemaan toistensa sairastamista. -Edelleenkin pöngasin ajatuksia anoreksiasta elämäntapana. Itse uskon tämän olevan varsinaista oireiluakin tuhoisampi ajatus, sillä oireilun ja ylipäänsä syömishäiriön vaarallisuutta kyseenalaistetaan: Hei, tämä on meidän valitseman elämäntapa. -Kuolemaan johtava elämäntapa.

Se kaikki on esteettistä vain hetken. Sitten kaikki kuihtuu.

Pakko tunnustaa, että tietoisuus siitä miten paljon tuota sairasta materiaalia on houkuttelemassa ihmisiä, saa joskus ajattelemaan että parempi lyödä hanskat tiskiin. Toisaalta taas en ole valmis luovuttamaan. Oma ”työni” syömishäiriötä vastaan yleensä sekä tukeni on vähäistä, sillä en ole valmis ryhtymään siihen projektiin täysillä. Mutta teen sen, mihin omat resurssini riittävät. Anoreksia ja syömishäiriöt eivät ole elämäntapa. Ne ovat keino vetäytyä elämästä ja päättää se. Glitter ja Hello Kitty -paidat ovat vain surkeaa markkinointia saada sairaus näyttämään suloiselta. Todellisuus on suloisesta kaukana.