Vauva -ja taaperoaika ovat aikana omanlaistaan. Samaan aikaan ne työllistävät vuorokauden ympäri, mutta samaiseen vuorokauteen jää myös hyödynnettävää aikaa. Kuulun itse heihin, joille pelkkä oleminen on vaikeaa. Kaipaan aina jotain tekemistä, mutta sen ei ole pakko olla ”hyödyllistä”. Kaipaan myös päivääni selkeää rytmiä ja rutiineita, eikä niistä ole lapsellekaan haittaa. -Päinvastoin. Aikana jona opiskelin, olin töissä tai tein näitä molempia, harmittelin ajan riittämättömyyttä. Nyt kuluneen vuoden aikana olen saanut nauttia ajankäytön kannalta aivan uudenlaisesta vapaudesta.

Tässä tekstissä kerron kuinka itse olen hyödyntänyt tämän ”vapaavuoden”. Tekstini voi tulkita ohjeistukseksi mikäli tarvetta sellaiseen on. Muistuttaisin kuitenkin, että jokaisen vanhemman tilanne on erilainen. Itselläni ei ole toista aikuista jakamassa arkea, mutta minulla on vain yksi lapsi ja (mielestäni) erittäin helppo sellainen. Asiat joita kerron tehneeni eivät siis ole välttämättä sovellettavissa jokaiseen tilanteeseen. Lisäksi jokaisen vanhemman jaksaminen, stressisietokyky ja henkiset resurssit ylipäänsä ovat erilaiset. Myäs minulla on omat haasteeni, ja on paljon asioita joihin en ole saanut panostettua. Eli älköömme kukaan pahoittako mieliämme.

Liikunta

Koska kerrankin aikaa on ollut, olen panostanut liikuntaan. Toki tyyli on määräytynyt siten, mihin Juniori sopii mukaan. Jäälle pääsin noin kerran viikossa saatuani Juniorille ulkoiluttajan. Kyse oli siis yhdestä tunnista viikossa. Vaunulenkeistä tuli nopeasti tärkeä osa päivää. Juniori syntyi huhtikuun lopulla, joten edessä oli kesä ja parhaat ulkoilusäät. Edellisen kesän ulkoiluja rajoittivat hieman turhat kovat helteet, mutta loppujen lopuksi kyse oli vain parista kuukaudesta.

Pian vaunulenkeistä tuli myös Juniorin päiväuniaika. Minulle se aika oli tavallaan ”omaa aikaa”. Juniori nukkui, minä kävelin ja kuuntelin musiikkia tai äänikirjaa. Jos matkan varrella tuli kriisi, maito kulki mukana. Palauduttuani synnytyksestä riittävästi pidin treenihetkiä paikallisilla liikuntapaikoilla, ja vähitellen tuttu luistelun oheisharjoittelukin astui kuvioihin. En ole päässyt hyödyntämään esimerkiksi kuntosaleja eikä uiminen onnistunut tänäkään kesänä. Tämä ei haittaa. En ole viitsinyt murehtia asioita mitä en voi tehdä, vaan panostanut sitäkin enemmän sellaiseen mikä juuri nyt on mahdollista. Kun työlämä kutsuu, ei ulkona liikkuminen välttämättä enää ole näin vapaata.

Opiskelu

Vauvavuoden aikana oli esimerkiksi hetkiä joina Juniori nukkui, tai viihtyi lattialla. Tämä oli siis aikaa kun Juniori ei liikkunut. Tuota ajanjaksoa erityisesti hyödynsin opintojen täydentämiseen. Vauvavuoden aikana sain kokoon yhdet, joskus keskeneräisiksi jääneet perusopinnot, mistä tulee olemaan jatkossa hyötyä. Miten opiskelu käytännössä tapahtui? Erityisesti ensimmäisen puolen vuoden aikana sain imettäessä luettua kurssimateriaalia. Ja koska lapseni viihtyi rinnalla todella paljon, lukuaikaa oli varsin mukavasti. Esseitä naputtelin intensiivisemmin Juniorin nukkuessa.

Miksen käyttänyt tätä aikaa esimerkiksi rentoutumiseen? Kieltämättä siihen olisikin ehkä kannattanut panostaa enemmän. Toisaalta ajattelin nyt olevan paras aika, sillä nk. ruuhkavuosien aikana en välttämättä jaksa sekä käydä töissä että opiskella. Haluan kuitenkin ehtiä panostamaan aikaan lapsen kanssa niin, etten ole viimeisen päälle uupunut. Ja mikäli työllistyn johonkin niistä aloista joihin tähtään ja jotka vastaavat koulutustani, työn sisältö voi olla siinä määrin kuormittavaa että työn ulkopuolinen elämään ei kannata haalia liikaa ylimääräistä. Priorisoin kuitenkin Juniorin, sillä hän on lapsi vain kerran elämässään.

Lukeminen

Kuten edellisessä kappaleessa aihe vilahtikin, olen panostanut lukemiseen. Kesän aikana vauhti on hieman laskenut, mutta lukeminen on edelleen ollut päivittäinen tapa. Imettäessä lukeminen ei enää tahdo onnistua, sillä myös Juniori on harmillisen kiinnostunut kääntämään sivua. Tämä vain tahtoo johtaa koko sivun irtoamiseen. Nykyään lukuhetket sijoittuvat aamuun ennen kuin Juniori herää sekä iltaan, kun Juniori nukkuu. Muina aikoina, kuten ulkoillessa saatan kuunnella äänikirjoija.

Kirjallisuuden laadun suhteen olen ollut itselleni armollinen. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olen lukenut mitä haluan. Kirjan ei tarvitse olla ”laadukkain”, kehutuin, suosituin, palkituin tms. Olen lukenut sellaisia kirjoja jotka ovat herättäneet kiinnostuksen. Ne muutamat poikkeukset ovat kurssimatriaalia tai muita tietokirjoja, joilla yritän pitää yllä työelämässä tarvittavaa teoreettista osaamista. Muuten lukemistoni sisältö vaihtelee dramaattisista ja rankoista kohtaloista kertovista kirjoista Juha Vuorisen äärimmäisen härskiin huumoriin jolle salaa nauran kippurassa.

Aktiviteetit lapsen kanssa

Vaikka taaperoaika on tuonut ”vähän” lisätyötä, se on mahdollistanut myös uusia tapoja viettää lapsen kanssa aikaa. Vaikkei Juniori osaa muutamaa sanaa lukuunottamatta puhua lainkaan, kommunikointi eleillä ja ilmeillä onnistuu täysin. Juniori ei vielä uskalla kävellä ilman tukea, mutta kädestä kiinnipitäen vauhti on oikein reipas. Nyt kun kävely autettuna on selkeästi alkanut olla hauskaa, olemme ulkoilun yhteydessä kävelleen ja vähän juosseetkin. Lisäksi käymme mahdollisuuksien mukaan päivttäin ulkoilun lisäksi ennen iltatoimia kävelemässä viereisen koulun pihaan, missa on hauska keinua ja tutkia mitä kaikkea löytyykään.

Juniori nukkuu todella paljon, mikä toisaalta on hyvä asia. Hereilläoloajasta puolet menee ”perushoitoon” ja myös imetys vie aikansa. Sisätiloissa tutkimme kotia, musikoimme, hölmöilemme ja nauramme.  Juniorilla on kodissa ns. vakiokohteita jotka on tarkastettava säännöllisesti. Ja voi riemua jos wc:n ovi on jäänyt auki! Kyllä, lapseni lempipaikka kotona näyttää olevan wc.

..Näitä en jaksanut vaikka oli suunnitelmissa..

En saanut itseäni uimaan koko kesän aikana. Leikkipuiston sijaan olemme käyneet leikkimässä selkeästi enemmän koulun pihalla. -Missä Juniori toisaalta on viihtynyt. En myöskään saanut roudattua meitä perhekerhoihin yms., mikä toisaalta johtuu kohteen sijainnista. Kilometrejä on pikkuisen liikaa ja kulkuyhteydet huonot. Tässä mielessä olisi parempi asua suuremmassa kaupungissa missä aktiviteetteja olisi hieman helpompien matkojen päässä. -Tai joukkoliikenne olisi hieman monipuolisempi.

Toisaalta en jaksa kantaa huonoa omaatuntoa. Kesän aikana olemme saaneet tehtyä paljon uusia asioita ja toisaalta myös sosiaalinen elämä on ollut vilkkaampaa. Juniori on satunnaisesti päässyt tapaamaan muita lapsia, ja minä aikuisia. Kaiken kaikkiaan koen käyttäneeni vauvavuoden aikana tulleet mahdollisuudet tehdä asioita hyvin. Olen panostanut sekä omiin asioihin että lapsen kanssa olemiseen. Vaikka olen hoitanut Junioria pääasiassa yksin, en koe että olisimme jääneet paitsi mistään.

Oman ajan käyttämisessä olen tyytyväinen siihen, etten lopettanut sellaisia aktiviteetteja joista pidän, tai joista on hyötyä. -Tai sekä että. Ehkä olisin voinut ottaa hieman rennommin, mutta esimerkiksi opiskelun kannalta nyt saattoi olla paras aika hoitaa opintokokonaisuus kasaan. Kulunut vuosi on ollut omanlaistaan, joskus raskasta mutta ennen kaikkea ihanaa aikaa. Olen valmis tuleviin haasteisiin. -Siis haasteisiin positiivisessa mielessä.

Koska töiden hakeminen on ollut vuosittainen enemmän tai vähemmän mukava projekti, asiaan liittyy myös paljon ajatuksia. Vaikka ulkoisesti olemukseni on rauhallinen, maltillinen ja ajattelen mieluummin järjellä kuin tunteella, työhakemusten tekeminen on projekti joka ns. usein menee tunteisiin. Että miten inhoan tuota sanontaa.. Tosin kova kilpailija sille on ”se tunne kun..”. Kuulun siihen enemmän tai vähemmän paheksuttuun joukkoon, joka ei ensimmäisellä yrityksellä löytänytkään sitä lopullista ammattiaan. Lisää miinuspisteitä tuli ajasta mielenterveyskuntoutujana, sitten opiskelijana ja nyt äitiysvapaalla roikkumisesta. Jälkimmäisessä pysymiseen vaikuttavat tosin kaksi asiaa: se että Juniorille irtoaa päivähoitopaikka, ja minulle taas työpaikka. Jos jälkimmäinen toteutuisi, ensimmäiseen ehkä tulisi vauhtia. Jos ensimmäinen toteutuisi, en joutuisi stressaamaan asian vaikutusta jälkimmäisen toteutuessa. Noin, menin itsekin sekaisin.

Kiitos kyvyn nauraa itselleni, olen saanut kunnon naurut omista ajatusmalleistani. Kuulun kategoriaan joka osaa olla itselleen harvinaisen ankara, mutta muita kohtaan myötätuntoa ja ymmärrystä voi riittää joskus liikaakin. Pahimpia koettelemuksia ovat kuluneiden vuosien aikana olleet tentit, oppimistehtävät ja työhakemukset sekä työhaastattelut. Jotenkin onnistunut suhtautumaan näihin kaikkiin turhan henkilökohtaisesti. Toisaalta olen päässyt paljon eteenpäin. Enää en esimerkiksi syytä itseäni siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Mutta mikä tässä työnhakuprosessissa on niin dramaattista?

Alat missä työvoimasta ei ole huutavaa pulaa

Ala jolle vaihdoin väliaikaisesti työllistää paremmin kuin se, missä alunperin olin. Silti toivon koko ajan pääseväni ns. oman alani töihin, eli siihen mitä varten puursin yliopistossa. Valitettavasti en ole ainoa hakija, vaan yksi monista. En kuitenkaan ole luovuttanut tällä alalla. Jatkan yrittämistä, mutta siinä ohessa teen muita töitä alalla, mihin minulla on jonkin verran koulutusta. Tässäkään työvoimasta ei ole huutavaa pulaa, mutta mahdollisuus saada töitä on suurempi. Välillä todella kiroan sitä, kun en saanut itsestäni edes pakottamalla terveydenhuoltoalan työntekijää mihin alkujaan kouluttauduin. Lopulta päätin antaa olla ja pyrkiä sellaisiin töihin, joissa minusta on enemmän hyötyä.

Mutta koska työvoimasta ei ole yhtä suurta kuin esimerkiksi terveydenhuoltoalalla, hakemiseen liittyy kilpailu. Toisaalta peli ei kummassakaan ammatissa ole menetetty, sillä esimerkiksi keikkatöillä saan kokemusta ja merkinnän aktiivisuudesta. Toisella alalla pystyn lähes harrastuksen kaltaisesti toimimaan vapaaehtoisena, mitä olen itse asiassa aiemmin tehnytkin. Mutta totuus on, että minusta ei työntekijänä kilpailla, vaan minä kilpailen muiden hakijoiden kanssa. Osalle työpaikka on pakollinen paha, minulle ja monelle muulle samassa asemassa olevalle se on palkinto. Ilmiö on sama kuin oivallukseni pääsykoeprojektissa teologiseen tiedekuntaan: on opiskeltava että pääsee opiskelemaan. Nyt on tehtävä töitä jotta pääsisi töihin.

Kelpaaminen

Tämä on se puoli, missä menen henkilökohtaisuuksiin. Töiden hakemiseen liittyy kysymys kelpaamisesta. Kelpaanko minä tähän paikkaan? Mikäli en pääse edes haastatteluun, nousee lukuisia kysymyksiä siitä, miksi en  kelpaa edes haastatteluun. Karu totuus on, että vain yksi valitaan. Oma alani ei sentään ole niin karu tilastoiltaan kuin ne alat, joissa yhtä työpaikkaa hakee yli sata ihmistä. Heistä karsitaan ne, jotka pääsevät ensimmäiselle haastettelukierrokselle ja sitten toiselle. Lopulta valintaan voivat vaikuttaa todella pienet yksityiskohdat. Sama pätee myös korkeakouluihin.

Ja kyllä, tiedän ettei työhakemuksiin kannata suhtautua ihan näin vakavasti. Jos ei tule valituksi, se ei välttämättä tarkoita että henkilö olisi täysin osaamaton ja turha. Hakuprosessissa valitaan henkilöt, jotka rekrytoijan silmissä erotuvat joukosta positiivisella tavalla ja vaikuttavat tehtävään sopivimmalta. Erottuvuutta tuovat monet asiat: kokemus, maine, tausta ja joskus jopa sukupuoli ja ulkonäkö. En haluaisi ajatella näin, mutta voiko väittää ettei näin olisi? En viittaa mihinkään yksittäiseen alaan. Lähinnä vain pohdin. Onko oikeasti totta etteivät sukupuoli ja ulkoinen olemus koskaan vaikuta valintoihin? Nyt en tarkoita yleisiä ulkonäkökriteereitä, vaan piirteitä jotka tavalla tai toisella mielletään sopivaksi kyseisen ammatin harjoittajalle. Mikähän olisi ymmärrettävä esimerkki.. No, valittaisiinko minut, alle 160 cm pitkä ja alle 50-kiloinen fyysiseen työhön, johon liittyy itseni painoisten kohteiden siirtelyä jos samaa työpaikkaa hakee fyysisesti vahvemman oloinen henkilö?

Kysymys kelpaamisesta on pohdituttanut myös siksi, koska vahvuuteni ja heikkouteni eivät mene yksiin yleisen jakauman kanssa. Ns. helpot tehtävät käytännön työssä ovat minulle todella vaikeita omaksua, vaikka opittuani hallitsen ne moitteettomasti. Tämä lienee yksi monista syistä miksi terveydenhuoltoala ei sopinut minulle. Sen sijaan omaksun helposti tehtävät joihin liittyy abstrakteja asioita, lukemista, kirjoittamista, tulkitsemista ja luovien ratkaisujen kehittämistä sekä toteuttamista. Olen tämän todennut aiemminkin: valitsin aikoinaan lukion koska en olisi ikinä pärjännyt ammattikoulussa. Vaikka tässä kohden voisin nostaa älykkyys -kortin hihasta, häpeän tätä ominaisuutta. On todella kiusallista kun juuri ne yleisesti helpoiksi mielletyt asiat eivät tahdo luonnistua.

Haluan ansaita tuloni tekemällä jotain

Pidän nostamani tukien määrän minimissä ihan periaatesyistä. Pärjään näin, ja se riittää. Ns. ylellisyyksiin rahaa ei liioin ole, mutta mielestäni ei kuulukaan olla. Tuet ovat välttämättömyyksiä ja elämistä varten, eivät hupeja. Kun pääsen takaisin työelämän pariin, voin taloudellisesti elää huolettomammin ja ehkä käyttää rahaa useammin johonkin vähemmän tarpeelliseen niin minun kuin Juniorin kohdalla. Toki kykenen näistä pienistäkin määristä laittamaan rahaa syrjään niin, että satunnaisesti voin tehdä jotain muutakin kuin elää täysin askeettista elämää. Parin kuukauden välein voin esimerkiksi käydä ulkona syömässä ja jopa kahvilla sekä uusia vaatevarastoa hieman. Tosin en halua kaappiini vaatekappaleita joita en käytä.

Haluan töihin, koska haluan tehdä jotain sen rahan eteen minkä saan. Kyllä, olen yksin hoitanut lastani ja saanut juuri sen mitä tarvitsen: katon pään päälle, ruokaa molemmille, vaatteet jne. Eli ne pakolliset. Ja tästä mahdollisuudesta olen kiitollinen maamme tukijärjestelmälle. Nyt Juniori alkaa kuitenkin olla sen verran iso että pärjää hoitopaikassa ja minä taas haluan töihin. Voi olla taloudellisesti en tule jäämään paljoakaan voitolle, mutta olen sentään saanut tehdä jotain palkkani eteen.

Mikä loma?

Jos en omistaisi seinäkalenteria ja puhelinta, en varmaankaan tietäisi mikä viikonpäivä on.  Erityisesti nyt kesäaikaan päivät ovat keskenään todella samanlaisia, eikä arjella ja lomalla näin ollen ole mitään eroa. Vaikka todennäköisesti ruuhkavuosien startattua olen viimeisen päälle väsynyt uuteen arkeen totutellessa, on silti ihana ajatus että on erikseen omanlaisensa arki, ja vapaapäivät. Vaikka vapaapäivät ei olisikaan vapaita, ainakin ne eroavat arkipäivistä.  Älkää muistuttako näistä toiveista kun valitan miten kaipaankaan aikaa mitä nyt elän..

Kai tämä on ihmiskohtaista. Itse en kestä vain lillua ajassa päivästä toiseen ilman selkeää sisältöä jokaiselle päivälle. Enkä usko sellaisen olevan lapsellekaan hyväksi. -Siis jatkuvasti. Ehkä  kasvatustieteet ovat aivopesseet minut, mutta uskon vakaasti rutiinien tärkeyteen lapsen arjessa. Rutiinit auttava lasta hahmottamaan päivän sisöltöä, ennakoimaan ja toisaalta toistamaan samoja asioita niin, että tekeminen itse alkaa vähitellen kiinnostamaan. Tai ainakin toivon niin..

En oikein tiedä miten suhtautua lauseeseen ”mutta sinähän olet lomalla koko ajan”. Kyllä, tavallaan mutta 24/7 taaperon kanssa ei tunnu lomalta vaikka ihanaa onkin. En mielelläni aseta vastakkain arkea jossa ollaan jatkuvasti kotona ja arkea johon kuuluu töissä käyminen. No, se on eri jos lapsivapaata on esimerkiksi päivittäin. Minulle töissä oleminen tulisi olemaan lapsivapaata, mutta sen ajan voin olla hyödyksi. Toisaalta, kai se on subjektiivista mikä kenellekin on kuormittavaa. Myönnän että minusta on outoa jos joku valittaa väsymystä vaikka jokaiseen päivään kuuluu 100%:sesti omaa aikaa muualla kuin työpaikalla. Mutta ehkä hän vain kuormittuu herkemmin?

Mikään suuri paniikkia töiden aloittamisella ei ole, mutta haluan aktiivisesti hakea työpaikkoja aina kun sopiva (siis mihin saatan päästä) tulee eteen. Asemani on oikeastaan aika ihanteellinen juuri siksi, koska kiirettä ei ole. Niin kauan kuin työpaikkaa ei ole, olen Juniorin kanssa. Olen aktiivinen ja aloitan keikkatyöt kun niiden aika tulee (niitä ei ole vielä) mikäli Juniori saa päivähoitopaikan. Ennemmin tai myöhemmin tärppää varmasti.