Moni tukien varassa elävät tai pienituloinen työntekijä taitaa elää mielenkiintoisia aikoja. Yksi jos toinen on kenties joutunut investoimaan hieman tehokkaampaan deodoranttiin kun hikeä pukkaa hallituksen leikkauspäätöksiä odotellessa. Meitä on monenlaisia: kotona viihtyviä, ideologisesti työttömiä, osa-aikatyössä kävijöitä, heikolla työkyvyllä varustettuja, heitä joilla ei ole minkäänlaista koulutusta ja sitten heitä joilta sitä löytyy, mutta vääränlaista. Itse edustan viimeistä kategoriaa lisäyksellä ”haluaa mennä töihin”. Tällä kertaa kirjoitan hieman edustamani joukon pespektiivistä.

”Ota sitä työtä mitä saat”

Olisikin näin yksinkertaista. Kyllä pakon edestä voisin hyvin ainakin väliaikaisesti työskennellä kaupan kassalla tai siivoojana. Itselleni nämä eivät ole mikään ongelma. Toki kroppa ja käsien, valmiiksi atooppinen iho voisivat protestoida, mutta tila olisi vain väliaikainen. Pääasia on, että pystyn tekemään jotain mistä maksetaan palkaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole työ, mitä kuka tahansa voi tehdä. Jos tilanne vaatii sitä, että myös nämä työt on otettava vaihtoehdoiksi, minun olisi valehdeltava räikeästi työhakemuksessa.

Ennen kuin kriteerit tiukkenivat, pystyin työskentelemään mm. hoiva-alalla avustajan tehtävissä. Olin siis käsiparina. Työ oli palkitsevaa ja opetti käytännön osaamista mikä todellakin on heikkouteni. Kun amk-tutkinnon kaveriksi tuli sana ”kandidaatti”, ei käynytkään kuten odotin. Oletin naiivisti todistusten näyttävän CV:ssä hyvältä. Oman alani töihin erityisesti kesäisin ovet aukenivat, mutta niistäkin sai taistella. Sen sijaan juuri siistijän ja kassatyöntekijöiden rekrytoinnissa tuli syvä hiljaisuus. Kun kandidaatti sai kaverikseen sanan ”maisteri”, hiljaisuus ei ainakaan loppunut.

Tietenkin otan työn minkä saan, mutta eri asia mitä työnantaja haluaa. Toisaalta ymmärrän rekrytoijia. Mksi he palkkaisivat työhön ylikoulutetun ihmisen jonka pysyvyys paikassa juuri koulutuksen vuoksi on epävarmaa? Jos siivoustyöhön hakee selkeästi korkeasti koulutettu henkilö, on aika selkeää että kyseessä on vain väliaikaista työtä etsivät henkilö. On siis täysin loogista, että paikat annetaan mieluummin ihmisille joiden pysyvyyteen työpaikassa voi luottaa.

”Hanki koulutus kunnon töihin”

Niinpä tietysti. Olen puuduttanut ahteriani opiskelun parissa kahden korkeakoulututkinnon verran ja nyt vielä lisäkoulutuksen parissa jolla täydennän osaamista ammatillisen pätevyyden toivossa. Kyseessä on vaihtoehto, joka mahdollistaa edes keikkatyön tekemisen opiskelun ohessa, ja toisaalta niin lyhyen opiskeluajan kuin mahdollista. Jos lähtisin esimerkiksi terveydenhuoltoalalle hankkimaan itselleni koulutuksen ”varmoihin” työpaikkoihin, aikaa menisi 2-4 vuotta koulutuksesta riippuen. Opiskelu olisi suurimmaksi osaksi täysipäiväistä.

Terveydenhuoltoala ja esimerkiksi autoala (käsittääkseni?) ovat alueita, joissa töiden saaminen lienee helpoimmasta päästä. -Siis jos on valmis ottamaan minkä työn tahansa. Ajat kuitenkin muuttuvat. Aina ei voi ennustaa, mikä koulutus takaa varman työpaikan, sillä eri aloilla työtilanne muuttuu. Esimerkiksi tuo surullisen kuuluisa korona vaikutti moneen sellaiseen työpaikkaan, joiden piti olla ”turvattuja”. Mielestäni on kohtuutonta rangaista ihmisiä ”väärästä” koulutuksesta siksi, ettei heillä ole ollut kykyä ennustaa työtilannetta vaikkapa 15 vuoden kuluttua.

”Muuta sinne mistö töitä saa”

Loistava idea! Ja kyllä, voin muuttaakin. Mutta rajansa silläkin. Jos olisin esimerkiksi alle kolmekymppinen enkä äiti, paikkakunnan tai vaikka maan vaihtaminen ei olisi ongelma. Eikä asuinpaikan vaihtaminen tietyissä rajoissa nytkään ole ongelma. He jotka tällaisen vaatimuksen heittävät, eivät ehkä ymmärrä että osalla ihmisistä voi olla senhetkisellä asuinpaikallaan koko elämä. Kyse ei ole jokaisen kohdalla ole esimerkiksi pelkästä mukavuudesta, vaan muidenkin ihmisten elämästä. Tähän ikään mennessä kun monella tahtoo elämässään olla muutakin kuin oma napa.

Itse olen katsonut ja hakenut aktiivisesti työpaikkoja toiselta paikkakunnalta, siis melko laajalta alueelta. Rajani minullakin. En todellakaan ole valmis muuttamaan satojen kilometrien päähän ja laittamaan elämääni uusiksi. -Ellei maailma uhkaa kaatua. Tosin itse olen helpommassa tilanteessa kuin esimerkiksi he, joilla puolisolla on työpaikka omalla asuinalueella. Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että ihmiset joutuivat eroamaan työtilanteen vuoksi.

Pohdintaa

Menen mielelläni töihin, ja olen valmis vaihtamaan asuinpaikkaan. Mutta karu totuus on sekin, ettei töihin vain mennä. Työpaikka on saatava, ja todennäköisesti siitä joutuu myös kilpailemaan monen hakijan kanssa. Tämä ”suomalaiset töihin” -keskustelu on tässä mielessä ollut hivenen yksipuolista, sillä pahemmin ei ole puhuttu työpaikkojen lisäämisestä vaan siitä, kuinka saada ihmiset töihin. Osapuolena eivät ole vain työnhakijat, vaan myös työnantajat. Heillä on oltava resursseja palkata lisää työntekijöitä.

Mitä itse en täysin ymmärrä, on osa-aikatyön demonisoiminen. Ajatellaanpa asiaa tältä kannalta: Jos osa-aikatyö on paras vaihtoehto elämäntilanteen tai vaikkapa terveydentilan vuoksi, eikö osa-aikatyö olisi myös valtion budjetille edullisempi ratkaisu kuin 100%:sesti tukien varassa eläminen? Lisäksi osa-aikatyö voi antaa tärkeää työkokemusta ja mahdollisuuden luoda kontakteja työelämässä. Mutta ei väkisin. Itse olisin voinut jo viime keväänä työskennellä osa-aikaisesti, jos sellaiseen vain olisi ollut mahdollisuus.

En todellakaan ole luovuttamassa. Minähän pääsen töihin vielä, siitä pidän huolen. Onneksi aivan hengenhätää ajallisesti ei ole, mutta en halua viivytelläkään. Toivon vain, ettei minua ja kaltaisiani, samassa tilanteessa olevia diagnosoitaisi ensisijaiseksi laiskoiksi tai nirsoiksi työtarjonnan suhteen. Lisäksi on monia aloja, joihin koulutukseni periaatteessa sopisi, mutta yleiset säädökset vaativat vain jotain yhtä tiettyä täsmäkoulutusta. Ei väliä vaikka koulutuksen sisältö mahdollistaisi saman osaamisen.

Ja tähän loppuun: Voimia teille jotka käytte samaa taistelua! Älkää luovuttako, kyllä joku vielä ymmärtää teidän osaamisenne!

Se on nyt virallista: ikuinen opiskelija palaa opintojen pariin. Yksi kurssi-ilmoittautuminen on tehty, toisen kanssa on odotettava vähän pidemmälle syksyyn. Syy on yksinkertainen: ilmoittautumisaika on vasta myöhemmin. Kyse ei sis ole omasta laiskuudestani. -Tällä kertaa. Edelleen raivostuttavan moni asia on auki, mutta ainakin saan jotain (mielestäni) järkevää tekemistä. Tietenkin vähän jännittää miten homma lähtee sujumaan tauon jälkeen, mutta ehkä puurtamiseen taas tottuu. Mutta pakko myöntää, että tämä vaihtoehto ei vasta sitä mitä alkujaan toivoin.

Aina vain opiskelija?

En inhoa opiskelua, usein jopa pidän siitä. Toisaalta olisi myös mukavaa olla töissä. Joskus vain tulee pohdittua, että missä vaiheessa opiskelu alkaisi riittää? Koska tulee se päivä, kun opiskelun takaama osaaminen riittäisi pysyvämpään paikkaan työelämässä? Ja jotta mentäisiin vähän vielä tunteellisemmalle alueelle: koska olen työnantajan mielestä riittävän hyvä? Pätevyyttä tuntuu puuttuva aina sieltä täältä. Kieltämättä todella toivoisin, että opiskelu alkaisi viimein olla loppusuoralla. Todellisuudessa sitä on edessä vielä yhden suuremman kokonaisuuden verran.

Arvostan ihmisiä jotka jaksavat opiskella ja tekevät sen tosissaan. Silti omalla kohdallani joskus häpeän tätä jatkuvaa opiskeluputkea. Mitä oikein voin vastata kun minulta kysytään ”oikeista töistä”? -No, ne kaksi korkeakoulututkintoa jotka olen suorittanut eivät sitten riitäkään siihen mitä voisin tehdä. Siispä yritän opiskelemalla selviytyä tässä rekrytointimaailman henkiinjäämistaistelussa. Koska lopetan opiskelun? -Sen kun tietäisi. Ilmeisesti en niin pitkään aikaan kun en ole ”paperilla” pätevä oikein mihinkään.

Ristiriitaisia tunteita

Joskus tuntuu siltä, että ihmisten pitäisi samaan olla useaa eri asiaa. Reilu vuoden vanhan olisi hyvä saada olla enemmän kotona kuin hoidossa. Mutta samaan aikaan äitejä pitäisi patistaa töihin mahdollisimman pian. Itse haluan molempia. Haluaisin antaa Juniorin olla kotona esimerkiksi tammikuuhin asti, mutta samaan aikaan koen pienoisia paineita kelpaanko työelämässä enää. Ikää alkaa mittarissa ilmeisesti yli sallitun rajan eikä nykyiset koulutukset sellaisenaan tahdo sopia kuin aloille, joissa työpaikoista joutuu taistelemaan useamman hakijan kanssa.

Vielä alkuvuodesta uskalsin haaveilla osa-aikaisesta työpaikasta. Tosin tiesin jo silloin, ettei sellaisia taivaalta satele. Keikkatyöt menevät edelleen ns. vaihtoehto B:nä, kunhan aloittamiseen vain tulee mahdollisuus. Näiltä näkymin niiden aloittaminen kuitenkin siirtyy alkuvuoteen, mikäli pitkäaikaisempaa työpaikaa ei löydy sitä ennen. Lisäksi taustalla vaikuttavat vielä ne kuuluisat avoimet kysymykset päivähoitopaikasta. Kieltämättä olisi niin paljon helpompaa, jos olisin joko kokoaikaisesti opiskelija, tai sitten vaiktuisessa työssä.

Minä oikeasti haluaisin töihin..

Kun sain maisterin paperit käteeni, tiesin että luvassa ei olisi ainakaan helpmpia aikoja. Työtilanne alallani oli surkea, ja on sitä edelleen. Toki jos olisin valmis lähtemään ulkomaille, niin mahdollisuudet olisivat paremmat. No en todellakaan lähde tässä elämäntilanteessa. Enkä varmasti muunlaisessakaan. On ollut todella hauskaa lukea muutenkin kuin tällä hallituskaudella työllisyysasteen lisäämisestä. Kiitos, menisin mielelläni töihin! Mutta minun kuten monen muunkin kohdalla tarvitaan yksi oleellinen asia: työpaikka. Se on varsin merkittävä tekijä tässä yhtälössä.

Jottei teksti jäisi aivan negatiivissävytteiseksi, haluan uskoa että tämä toivottavasti ei ikuinen opiskelu muuttuisi osoittaisi vielä kannattavuutensa. Keikkatyöt eivät ole mukava vaihtoehto, mutta ainakin niiden kautta voi saada osoitusta aktiivisuudesta vaikkei lopputulos taloudellisesti olisikaan merkittävästi parempi. Lisäksi keikkatöidenkin kautta on mahdollista päästä vähän ihmisten ilmoille ja ennen kaikkea tehdä jotain hyödyllistä muuallakin kuin kotona.

Ja jotain ajatuksia vielä..

Taidan olla hieman kärsimätön. Loppujen lopuksi kyse ei ole pitkästä ajasta. Opiskelu on hyvä keino saada teoreettista tietoa ja opintosuorituksia, jotka taas ovat hyödyksi työelämässä. Vaikka joudun hyväksymään että juuri nyt ei ole töiden vaan opiskelun aika, tilanne voi edelleen muuttua nopeasti. En vain ole erityisen hyvä sietämään tällaista odottelua. Tietenkin kaipaan stabiiliutta, ja voisin saavuttaa sen helpomminkin vielä kerran vaihtamalla johonkin lyhyen koulutuksen vaativaan ja hyvin työllistävään alaan. Jos muu ei auta, ehkä tätäkin joutuu miettiä. Mutta nyt tuntuu järkevämmältä panostaa niihin aloihin joihin osaamista ja koulutusta jo on.

Siispä maltan mieleni ja yritän taas takoa opintopisteitä opintorekisteriin. Keväällä olisi haku suurempaan opintokokonaisuuteen jonka kautta saisin ammatillisen pätevyyden töihin, joita löytyisi hieman paremmin. -Toivottavasti. Tosin kyseinen kokonaisuus vaatii panostusta vajaaksi vuodeksi. Ehkä viimein sen jälkeen saan opiskella ihan vain huvin vuoksi. Ehkä opettelen vaikka rakentamaan ja koristelemaan linnunpönttöjä. Mutta näillä mennään: Opiskelija Aliisa ilmoittautuu jälleen.

Tsemppiä myös muille ikuisille opiskelijoille!