Lisää ajatuksia töiden hakemisesta..

Koska töiden hakeminen on ollut vuosittainen enemmän tai vähemmän mukava projekti, asiaan liittyy myös paljon ajatuksia. Vaikka ulkoisesti olemukseni on rauhallinen, maltillinen ja ajattelen mieluummin järjellä kuin tunteella, työhakemusten tekeminen on projekti joka ns. usein menee tunteisiin. Että miten inhoan tuota sanontaa.. Tosin kova kilpailija sille on ”se tunne kun..”. Kuulun siihen enemmän tai vähemmän paheksuttuun joukkoon, joka ei ensimmäisellä yrityksellä löytänytkään sitä lopullista ammattiaan. Lisää miinuspisteitä tuli ajasta mielenterveyskuntoutujana, sitten opiskelijana ja nyt äitiysvapaalla roikkumisesta. Jälkimmäisessä pysymiseen vaikuttavat tosin kaksi asiaa: se että Juniorille irtoaa päivähoitopaikka, ja minulle taas työpaikka. Jos jälkimmäinen toteutuisi, ensimmäiseen ehkä tulisi vauhtia. Jos ensimmäinen toteutuisi, en joutuisi stressaamaan asian vaikutusta jälkimmäisen toteutuessa. Noin, menin itsekin sekaisin.

Kiitos kyvyn nauraa itselleni, olen saanut kunnon naurut omista ajatusmalleistani. Kuulun kategoriaan joka osaa olla itselleen harvinaisen ankara, mutta muita kohtaan myötätuntoa ja ymmärrystä voi riittää joskus liikaakin. Pahimpia koettelemuksia ovat kuluneiden vuosien aikana olleet tentit, oppimistehtävät ja työhakemukset sekä työhaastattelut. Jotenkin onnistunut suhtautumaan näihin kaikkiin turhan henkilökohtaisesti. Toisaalta olen päässyt paljon eteenpäin. Enää en esimerkiksi syytä itseäni siitä, mitä muualla maailmassa tapahtuu. Mutta mikä tässä työnhakuprosessissa on niin dramaattista?

Alat missä työvoimasta ei ole huutavaa pulaa

Ala jolle vaihdoin väliaikaisesti työllistää paremmin kuin se, missä alunperin olin. Silti toivon koko ajan pääseväni ns. oman alani töihin, eli siihen mitä varten puursin yliopistossa. Valitettavasti en ole ainoa hakija, vaan yksi monista. En kuitenkaan ole luovuttanut tällä alalla. Jatkan yrittämistä, mutta siinä ohessa teen muita töitä alalla, mihin minulla on jonkin verran koulutusta. Tässäkään työvoimasta ei ole huutavaa pulaa, mutta mahdollisuus saada töitä on suurempi. Välillä todella kiroan sitä, kun en saanut itsestäni edes pakottamalla terveydenhuoltoalan työntekijää mihin alkujaan kouluttauduin. Lopulta päätin antaa olla ja pyrkiä sellaisiin töihin, joissa minusta on enemmän hyötyä.

Mutta koska työvoimasta ei ole yhtä suurta kuin esimerkiksi terveydenhuoltoalalla, hakemiseen liittyy kilpailu. Toisaalta peli ei kummassakaan ammatissa ole menetetty, sillä esimerkiksi keikkatöillä saan kokemusta ja merkinnän aktiivisuudesta. Toisella alalla pystyn lähes harrastuksen kaltaisesti toimimaan vapaaehtoisena, mitä olen itse asiassa aiemmin tehnytkin. Mutta totuus on, että minusta ei työntekijänä kilpailla, vaan minä kilpailen muiden hakijoiden kanssa. Osalle työpaikka on pakollinen paha, minulle ja monelle muulle samassa asemassa olevalle se on palkinto. Ilmiö on sama kuin oivallukseni pääsykoeprojektissa teologiseen tiedekuntaan: on opiskeltava että pääsee opiskelemaan. Nyt on tehtävä töitä jotta pääsisi töihin.

Kelpaaminen

Tämä on se puoli, missä menen henkilökohtaisuuksiin. Töiden hakemiseen liittyy kysymys kelpaamisesta. Kelpaanko minä tähän paikkaan? Mikäli en pääse edes haastatteluun, nousee lukuisia kysymyksiä siitä, miksi en  kelpaa edes haastatteluun. Karu totuus on, että vain yksi valitaan. Oma alani ei sentään ole niin karu tilastoiltaan kuin ne alat, joissa yhtä työpaikkaa hakee yli sata ihmistä. Heistä karsitaan ne, jotka pääsevät ensimmäiselle haastettelukierrokselle ja sitten toiselle. Lopulta valintaan voivat vaikuttaa todella pienet yksityiskohdat. Sama pätee myös korkeakouluihin.

Ja kyllä, tiedän ettei työhakemuksiin kannata suhtautua ihan näin vakavasti. Jos ei tule valituksi, se ei välttämättä tarkoita että henkilö olisi täysin osaamaton ja turha. Hakuprosessissa valitaan henkilöt, jotka rekrytoijan silmissä erotuvat joukosta positiivisella tavalla ja vaikuttavat tehtävään sopivimmalta. Erottuvuutta tuovat monet asiat: kokemus, maine, tausta ja joskus jopa sukupuoli ja ulkonäkö. En haluaisi ajatella näin, mutta voiko väittää ettei näin olisi? En viittaa mihinkään yksittäiseen alaan. Lähinnä vain pohdin. Onko oikeasti totta etteivät sukupuoli ja ulkoinen olemus koskaan vaikuta valintoihin? Nyt en tarkoita yleisiä ulkonäkökriteereitä, vaan piirteitä jotka tavalla tai toisella mielletään sopivaksi kyseisen ammatin harjoittajalle. Mikähän olisi ymmärrettävä esimerkki.. No, valittaisiinko minut, alle 160 cm pitkä ja alle 50-kiloinen fyysiseen työhön, johon liittyy itseni painoisten kohteiden siirtelyä jos samaa työpaikkaa hakee fyysisesti vahvemman oloinen henkilö?

Kysymys kelpaamisesta on pohdituttanut myös siksi, koska vahvuuteni ja heikkouteni eivät mene yksiin yleisen jakauman kanssa. Ns. helpot tehtävät käytännön työssä ovat minulle todella vaikeita omaksua, vaikka opittuani hallitsen ne moitteettomasti. Tämä lienee yksi monista syistä miksi terveydenhuoltoala ei sopinut minulle. Sen sijaan omaksun helposti tehtävät joihin liittyy abstrakteja asioita, lukemista, kirjoittamista, tulkitsemista ja luovien ratkaisujen kehittämistä sekä toteuttamista. Olen tämän todennut aiemminkin: valitsin aikoinaan lukion koska en olisi ikinä pärjännyt ammattikoulussa. Vaikka tässä kohden voisin nostaa älykkyys -kortin hihasta, häpeän tätä ominaisuutta. On todella kiusallista kun juuri ne yleisesti helpoiksi mielletyt asiat eivät tahdo luonnistua.

Haluan ansaita tuloni tekemällä jotain

Pidän nostamani tukien määrän minimissä ihan periaatesyistä. Pärjään näin, ja se riittää. Ns. ylellisyyksiin rahaa ei liioin ole, mutta mielestäni ei kuulukaan olla. Tuet ovat välttämättömyyksiä ja elämistä varten, eivät hupeja. Kun pääsen takaisin työelämän pariin, voin taloudellisesti elää huolettomammin ja ehkä käyttää rahaa useammin johonkin vähemmän tarpeelliseen niin minun kuin Juniorin kohdalla. Toki kykenen näistä pienistäkin määristä laittamaan rahaa syrjään niin, että satunnaisesti voin tehdä jotain muutakin kuin elää täysin askeettista elämää. Parin kuukauden välein voin esimerkiksi käydä ulkona syömässä ja jopa kahvilla sekä uusia vaatevarastoa hieman. Tosin en halua kaappiini vaatekappaleita joita en käytä.

Haluan töihin, koska haluan tehdä jotain sen rahan eteen minkä saan. Kyllä, olen yksin hoitanut lastani ja saanut juuri sen mitä tarvitsen: katon pään päälle, ruokaa molemmille, vaatteet jne. Eli ne pakolliset. Ja tästä mahdollisuudesta olen kiitollinen maamme tukijärjestelmälle. Nyt Juniori alkaa kuitenkin olla sen verran iso että pärjää hoitopaikassa ja minä taas haluan töihin. Voi olla taloudellisesti en tule jäämään paljoakaan voitolle, mutta olen sentään saanut tehdä jotain palkkani eteen.

Mikä loma?

Jos en omistaisi seinäkalenteria ja puhelinta, en varmaankaan tietäisi mikä viikonpäivä on.  Erityisesti nyt kesäaikaan päivät ovat keskenään todella samanlaisia, eikä arjella ja lomalla näin ollen ole mitään eroa. Vaikka todennäköisesti ruuhkavuosien startattua olen viimeisen päälle väsynyt uuteen arkeen totutellessa, on silti ihana ajatus että on erikseen omanlaisensa arki, ja vapaapäivät. Vaikka vapaapäivät ei olisikaan vapaita, ainakin ne eroavat arkipäivistä.  Älkää muistuttako näistä toiveista kun valitan miten kaipaankaan aikaa mitä nyt elän..

Kai tämä on ihmiskohtaista. Itse en kestä vain lillua ajassa päivästä toiseen ilman selkeää sisältöä jokaiselle päivälle. Enkä usko sellaisen olevan lapsellekaan hyväksi. -Siis jatkuvasti. Ehkä  kasvatustieteet ovat aivopesseet minut, mutta uskon vakaasti rutiinien tärkeyteen lapsen arjessa. Rutiinit auttava lasta hahmottamaan päivän sisöltöä, ennakoimaan ja toisaalta toistamaan samoja asioita niin, että tekeminen itse alkaa vähitellen kiinnostamaan. Tai ainakin toivon niin..

En oikein tiedä miten suhtautua lauseeseen ”mutta sinähän olet lomalla koko ajan”. Kyllä, tavallaan mutta 24/7 taaperon kanssa ei tunnu lomalta vaikka ihanaa onkin. En mielelläni aseta vastakkain arkea jossa ollaan jatkuvasti kotona ja arkea johon kuuluu töissä käyminen. No, se on eri jos lapsivapaata on esimerkiksi päivittäin. Minulle töissä oleminen tulisi olemaan lapsivapaata, mutta sen ajan voin olla hyödyksi. Toisaalta, kai se on subjektiivista mikä kenellekin on kuormittavaa. Myönnän että minusta on outoa jos joku valittaa väsymystä vaikka jokaiseen päivään kuuluu 100%:sesti omaa aikaa muualla kuin työpaikalla. Mutta ehkä hän vain kuormittuu herkemmin?

Mikään suuri paniikkia töiden aloittamisella ei ole, mutta haluan aktiivisesti hakea työpaikkoja aina kun sopiva (siis mihin saatan päästä) tulee eteen. Asemani on oikeastaan aika ihanteellinen juuri siksi, koska kiirettä ei ole. Niin kauan kuin työpaikkaa ei ole, olen Juniorin kanssa. Olen aktiivinen ja aloitan keikkatyöt kun niiden aika tulee (niitä ei ole vielä) mikäli Juniori saa päivähoitopaikan. Ennemmin tai myöhemmin tärppää varmasti.