Hae
Aliisa ihmemaassa

Haaveita ja suunnitelmia vuodelle 2023

Vuosi 2022 alkaa olla loppusuoralla. Joka vuosi kieltäydyn tekemästä lupauksia, mutta silti jotain sorrun aina tekemään. Uusi vuosi ja sitä seuraava tammikuun alku ovat mielenkiintoista aikaa. Moni haluaa aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Tarkemmin ajateltuna vuodessa on vähintään kaksi aikaa, jotka tarkoittavat monille uutta alkua: syksy ja uusi vuosi. Kevät ja kesä vaikuttavat enemmänkin jonkinlaiselta vapautumista edeltäviltä ajanjaksoilta. Ehkä vuodenkiertoni perustuu paljolti kouluvuoteen, vaikka toisaalta myös kirkkovuoteen.

Minulle uusi vuosi on eräänlainen toinen mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Silloin voi korjata tai parannella sitä, mikä ei syksyllä onnistunut. Toisaalta tammikuu antaa aivan uudenlaista energiaa, sillä kaamos alkaa kääntyä valoisuutta kohti. Kronologisesti olisi loogisempaa pohtia mitä vuosi 2022 on antanut, mutta tällä kertaa aloitettakoon, siitä mitä vuodelta 2023 toivon tai uskon sen tuovan.

Taloudellisesti haasteelisempaa, mutta päätin selviytyä

Keväällä tapahtuu siirto kotihoidontuen puolelle, eli tähän asti kerätyt säästöt saattavat tulla käyttöön ainakin jossain määrin. Minulla ei ole alle vuoden ikäisen lapsen siirtymisestä päivähoitoon sen enempää puolesta kuin vastaankaan olevia ajatuksia. Juniorin kohdalla haluaisin odottaa mm. kävelemään oppimista sekä sanavaraston laajenemista niin, että hän osaisi ilmaista ainakin perustarpeet.

Mutta tiedän että on paljon lapsia jotka ovat aloittaneet päiväkodin alle vuoden ikäisinä, ja pärjänneet hienosti. Kyse ei aina myöskään ole vanhemman tai vanhempien valinnasta, vaan joskus esimerkiksi taloudellinen tilanne voi vaatia paluuta töihin. Omalla kohdallani pelivaraa on sen verran, että paluuta työelämään voi siirtää syksyyn. Olen vuosien saatossa oppinut erityisesti kotitaloustaidoissa kuinka säästää laadusta tinkimättä.

Juniorin kevät

Juniori täyttää huhtikuun lopulla vuoden. Nyt hän on ollut melko tiiviisti kanssani. Juniori on nyt vierastamisvaiheessa, ja isovanhemmat lienevät nyt ainoita joiden kanssa äitiä ei tule niin nopeasti ikävä. Kevään aikana tavoitteena olisi totuttaa Junioria pärjäämään ilman äitiä hieman pidempiä aikoja, ja säännöllisesti. Tiedä häntä onko tämä vaikeampaa Juniorille vai äidille.

Kevään aikana yritän muutenkin tutustuttaa Junioria toisiin lapsiin. Hän on kyllä nähnyt muitakin, lähempänä omaa ikäänsä olevia lapsia. Reaktio on ollut lähinnä luokkaa ”tuo ihminen on väärän kokoinen!”. Erityisesti siinä vaiheessa kun lumet sulavat, tutustumme perusteellisemmin leikkikenttien tarjontaan. Onneksi kotitalossamme on muutamakin, lähes Juniorin ikäinen lapsi. Seuraava projekti lieneekin uskaltautua ottaa heidän vanhempiinsa yhteyttä.

Kokonaisuudessaan tavoitteena olisi valmistaa Junioria päiväkodin aloittamiseen niin, ettei harppaus olisi liian suuri. Tämä tarkoittaa myös imetyksen vähentämistä. Pidän kuitenkin kiinni edelleen ns. lapsentahtisuudesta ainakin kevään aikana. Voi myös olla, että Juniori itsenäisesti kaipaa rintaa korkeintaan sen muutaman kerran päivässä: illalla, varhain aamulla ja alkuillan torkkuhetkessä.

Kohti paluuta työelämään

Jep, en ole ajatellut jäädä istuskelemaan ja ihmettelemään syksyllä Juniorin päiväkodissa viettämien tuntien ajaksi. Tarkoituksena on siis aloittaa työt syksyllä. -Siinä toivossa että myös saan töitä. Toistaiseksi tilanne vaikuttaa melko valoisalta, mutta mikään ei varmaa ennen työsopimuksen allekirjoittamista. Työelämän suhteen haaveilen hieman pienestä muutoksesta, mutta palaan mielelläni myös tuttujen tehtävien pariin.

Vaikka olen kannalla ”se työ otetaan mikään saadaan”, haaveilen edelleen mahdollisuudesta tehdä osaksi etätöitä. Korona-aikaan tein etätöitä, ja myönnän että minulle se tyyli sopi. -Ehkä siksi, että etätyöt muistuttivat todella paljon yliopisto-opiskelua. Toisaalta on ihan mukavaa myös työskennellä konkreettisesti työpaikalla.

Tässä toinen pelastaja..

Opiskelu

Kevään aikana yritän vielä saada itsestäni irti sen verran, että suoritan loppuun syksyllä aloittamani opintokokonaisuuden. Hieman jännittää miten toisen, erittäin laajan kurssin kanssa käy. Ehkä siinä onkin hyvä mahdollisuus antaa Juniorin harjoitella muutama tunti äidistä erossa olemista silloin tällöin. Jos/kun saan kyseiset pari kurssia suoritettua, kasassa ovat perusopinnot. Aineopintojen jatkamisesta en vielä osaa ennustaa mitään, mutta nekin ovat tähtäimessä alan vaatiman pätevyyden saavuttamiseksi.

Vaikka opiskelu on ajoittain raskasta, eikä motivaatio ole aina aivan korkealla, se tarjoaa mukavasti haastetta niin aivoille kuin esimerkiksi ajankäyttöön liittyville kyvyille. Tuntuu siltä, että erityisesi aivoni kaipaavat säännöllisesti uuden informaation käsittelyä. Jos/kun saan nykyiset opinnot joskus kokoon, olen vakavasti harkinnut siirtymistä kahdelle lievästi epämukavuusalueen siirtymiselle: matematiikka ja koodaaminen. Ensimmäistä haluaisin oppia enemmän, jälkimmäistä ylipäänsä oppia.

Luistelu

Pääsin eilen pitkästä aikaa harjoituksiin, ja vieläpä ohjattuihin. Vaikka harjoittelu jäällä on ollut kaikkea muuta kuin säännöllistä, syksyn aikana kehitystä on tullut. Perusluistelu ja kaaret kaipaavat hiomista todennäköisesti niin kauan kuin pystyn luistelemaan, mutta niissäkin koen saaneeni hieman enemmän tuntumaa. Olen myös palannut varovasti muutamien kaksoishyppyjen pariin. -Joskaan onnistumatta. Eilen uskaltauduin kysymään valmentajalta siirtymistä keväällä kaksoisritin pariin.

Tämä kuulemma vaikuttaa realistiselta ajatukselta. Siirtyminen kaksoishyppyyn vaatii yksöishypyn hallitsemista riittävän puhtaasti. Ei riitä että hyppy vain tehdään, vaan se on tehtävä oikein. Monissa muissa taitolajeissa sekä baletissa lienee samanlainen, kumulatiivinen eteneminen. Edellinen asia on osattava riittävän hyvin ennen siirtymistä seuraavaan. Itse asiassa sama pätee myös matematiikkaan.

Unelmia

Olen ärsyttävän realisti, mutta välillä uskaltaudun miettimään asioita, joita ehkä voisin saavuttaa tai saada joskus. Koska erilaisia unelmia on paljon ja realistinen puoleni tietävät etteivät kaikki niistä ole saavutettavissa ainakaan vuoden 2023 aikana, olkoon vuosi 2023 eräänlainen aloitus niiden toteuttamiselle. Kiitos taipumukseni kategoriointiin, unelmien kohdalla olen päätynyt samaan taktiikkaan.

Näihin omiin aktiviteetteihin haluaisin panostaa: Vaikka kiireet todennäköisesti lisääntyvät, haluaisin silti pystyä panostamaan enemmän luisteluun, musiikkiin, kirjoittamiseen ja kuvataiteisiin. Vaikka mahdollisuudet rajoittuvat luisteluun ja kirjoittamiseen, pidän tärkeänä todeta itselleen rehellisesti mitä olisi mukava tehdä. Luisteluun panostaminen ei tarkoita samaa harjoitusmäärää kuin ennen vanhemmaksi tuloa. Olisi toki hienoa päästä jäälle kolmesti viikossa, mutta 1-2 kertaa riittää hyvin. Tai edes yksi kerta.

Soittaminen on jäänyt valitettavasti satunnaiseksi pikaharjoitteluksi, mutta yritän parhaani mukaan sovittaa ajankäyttöni niin, että harjoitteluaika muuttuisi säännöllisemmäksi ja hieman kiireettömämmäksi. Pidän soittamisesta ja se antaa mukavasti haastetta niin mielelle kuin aivoille, ja harjoittaa myös keskittymiskykyä. Kirjoittaminen todennäköisesti tulee toteutumaan niin blogia kirjoittaessa kuin opiskellessa. Kuvataiteita minulla on ajoittain ikävä. Toivoisin löytäväni keinon saada hetkiä piirtämiseen ja maalaamiseen.

Jotain yhteisaktiviteettia Juniorin kanssa: Tällä hetkellä yhteiset aktiviteettimme ovat ”keskustelua”, hassuttelua, jumppahetkiä ja tietenkin sylihetket imettäessä. Muussa tapauksessa Juniori ei sylissä liioin viihdy, ellei kantaja liiku koko ajan. -Eikä välttämättä silloinkaan. Juniorin liikkumisen kehittyessä tutustutan hänet aluksi ainakin leikkipuistojen ihmeelliseen maailmaan. Lisäksi ajattelin hieman suurempana investointina hankkia meille mahdollisuuksien mukaan liikuntavälineitä. Listalla seuraavaksi olisi nk. keinuvati jossa pienikokoinen äitikin ilmeisesti voi näyttää mallia. -Tai teloa itsensä.

Ne vähän pidemmän tähtäimen haaveet: Vaikka elämäntilanne ei tällä hetkellä ole sellainen että tämä toteutuisi, olen yhtä enemmän alkanut haaveilla omasta asunnosta. Monia vuosia ajattelin omakotitalon olevan se ainoa ja oikea ratkaisu. Omakotitalo -elämää maalla testanneena totesin, että minulle sopii sittenkin paremmin kerrostalo- tai rivitaloasunto. Haaveena olisi kolmio alueelta, jossa auto ei ole pakollinen väline. Alueen olisi luonnollisesti tärkeä olla turvallinen.

Vaikka työelämän suhteen näkymät ovat paljon valoisammat kuin muutama vuosi sitten, haaveilen työstä missä voisin hyödyntää vahvuuksiani ja kehittyä. Kuten olen myöntänyt, olisi hienoa jos osan työstä voisi hoitaa etätyönä. Edelleen kiikaroin säännöllisesti työpaikkoja jotka suoraan vastaavat koulutustani (teologian maisteri), mutta katelen myös sellaisia työpaikkoja joihin hankkimani lisäkoulutus ja työkokemus ovat saattaneet avata ovia.

Yhteenvetona voisin todeta, että tässä siirrytään vuoteen 2023 rohkeudella, uteliaisuudella ja ehkä pienellä innostuneisuudellakin. Oikeastaan ensimmäisen kerran aikoihin tuntuu siltä, että uskallan viimein kokeilla asioita, joita oikeasti haluan tehdä. Siitä kiitos vuodelle 2022, mikä antoi paljon uutta ja kasvatti minua suuntiin joista en osannut edes haaveilla!

Vain yksi lähivanhempi: ”Mitähän siitäkin tulee..”

Terve poika, hyvin kasvaa ja vaikuttaa muutenkin oikein tyytyväiseltä ja hyvin hoidetulta!” Näin sanottiin neuvolassa. Syke palaa ennalleen ja lihakset rentoutuvat viimein. Rasti ruutiin, olemme selvinneet näistäkin ajoista! Myönnän jännittäväni jokaista neuvolakäyntiä. Kirjoitin aiemmin siitä, miten yksinhuoltajana (siis ainoana lähivanhempana) poden ajoittain paineita. Käsitän etteivät kommentit ”miten te pärjäätte ihan vain kaksin?” eivät tarkoita pahaa, eivätkä (tietääkseni) kyseenalaista kykyäni hoitaa lasta yksin. Sellainen assosiaatio tulee vain.

Jokaisella yh-vanhemmalla ei välttämättä ole vaikeaa

Joskus tuntuu siltä, että lapsen hoitamisesta yksin on annettu julkisuudessa hieman yleistävä kuva. Asiaan vaikuttavat monet tekijät: äidin oma jaksaminen, kyky sietä stressiä jne. Lisäksi lasten määrä vaihtelee, ja lapset ovat erilaisia. Osa pärjää hyvin yksin vaikka useamman lapsen kanssa, osa väsyy yhden lapsen kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että lasta hoitavan vanhemmat kyvyt hoitaa lasta olisi puutteellisemmat. Pärjääminen ei aseta vanhempaa parempi-huonompi -akselille. Tästä syystä suosin käsitettä ”riittävän hyvä”. Riittävän hyvä antaa liikkumatilaa ja sallii myös tarpeen tukeen ilman, että vanhempi pärjäisi huonommin. 

Minä koen tämän melko helpoksi. Työlääksi ja ajoittain rankaksi kyllä, mutta pidemmän päälle yksinkertaiseksi. Tilanne ja ”haasteellisuusaste” on tietenkin muuttunut Juniorin kasvaessa, ja tulee varmasti muuttumaan useaan kertaan ja eri suuntiin. Toistaiseksi mitään dramaattista ei ole tapahtunut. Toisaalta erittäin hyvä tukiverkko auttaa paljon. Jo sen tiedostaminen auttaa.

On yksin lapsen kanssa olevia vanhempia, jotka kokevat projektinsa raskaaksi. Tämä ei tee heistä huonompia vanhempia. Jokaisen kohdalla kyse ei kuitenkaan ole nk. yksinhuoltaja -helvetistä. Koska olen ollut myös raskausajan yksin, kyseinen ”status” on omaksuttu alusta asti. Jos nyt tai vuoden kuluttua jäisinkin Juniorin kanssa kaksin, voisin ehkä itsekin kokea tämän homman todella raskaaksi. On myös vanhempia, joista toinen yhdessäolosta huolimatta saattaa olla todella uupunut.

Mitä itse olen käsittänyt, uupumisen liittyy arjen organisoimisen yksipuolinen vastuu; vain toinen vanhemmista panostaa asioiden hoitamiseen sekä vaadittavaan suunnittelutyöhön mitä erityisesti pikkulapsen kanssa elettävä arki vaatii. Vain toinen vanhemmista tekee ostoslistat, on tietoinen mitä päiväkodissa ja koulussa tapahtuu, hoitaa harrastuset ja yms. Tämän seurauksena tekemättömien töiden ohella toinen vanhemmista joutuu toimia ”projektipäällikkönä”.

Äitiys muuttuu suorittamiseksi

Joskus tuntuu että joudun raportoimaan jokaisen asian mitä teen niin tarkkaan kuin mahdollista. Uskallan harvoin luottaa pelkkään vaistoon äidinvaistosta puhumattakaan. Vaikka itse tiedän esimerkiksi parantuneeni anoreksiasta niin hyvin siitä voi parantua, tieto siitä on ajoittain oikea riesa. Mietin joskus sitä, odotetaanko minun epäonnistuvan tavalla tai toisella niin, että on pärjäämättömyyteni äitinä on viimein todistettavissa.

Äitiys on aikaa josta haluaisin nauttia, mutta joskus se tuntuu suorittamiselta. Neuvola on onneksi ollut äärimmäisen kannustava ja tärkeä tuki. Kun ammatti-ihmiset toteavat minun pärjänneen lähes harvinaisen hyvin ja kannustavat jopa ottamaan vähän omaa aikaa johonkin niinkin itsekkääseen asiaan kuin vaikkapa luisteluun, ehkä voin uskoa. Ajatus on varmaankin/ toivottavasti omassa päässäni, mutta olisi kurjaa jos joku tieten tahtoen odottaisi mahdollisia epäonnistumisia tai mitä tahansa, mikä deletoisi kykyni hoitaa lasta. 

Mitähän siitä tulee kun puuttuu isän/äidin malli?

Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Periaatteessa kannatan klassista ydinperhe -mallia ainakin tilanteissa joissa se toimii ja on mahdollista. ”Klassinen” ei mielestäni sulje pois esimerkiksi sateenkaari -perheita. Taas kerran nostan esille toisen ääripään: perheen jossa molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta heistä ei muodostu lapselle turvallista ja vakaata kasvuympäristöä. Vastuu lapsenhoidosta ja arjesta saattaa liukua toiselle vanhemmalle, jolloin toinen on tylsä komentaja ja toinen hauska viihdyttäjä. Toisella vanhemmista voi olla ongelmia esimerkiksi alkoholin kanssa, tai jotain muuta yhteiseloa -ja työtä vaikeuttavaa.

Olen kohdannut elämäni aikana varsin erilaisissa oloissa kasvaneita ihmisiä. Se, minkä ”muotoisessa” perheessä he ovat kasvaneet, ei ilmene millään tavalla. Sen sijaan kasvuolosuhteet ovat vaikuttaneet sitäkin enemmän. Ja sitten on perheitä, joissa lähtökohtana on ns. yhdinperhe mitä parhaimpine lähtökohtineen ja lapselle todellakin tulee turvallinen ja vakaa kasvuympäristö. -Ja silti lapselle voi jossain vaiheessa elämäänsä puhjeta vaikeita mielenterveysongelmia, tai hän saattaa nuorella iällä kompastua korkkiin. Ja vaikka miten syitä etsitään, koti, vanhemmat ja kasvuympäristö eivät anna selittäviä tekijöitä.

Äiti- ja vaimo -geenit

Keskustelin eräänä päivänä ystäväni kanssa. Pohdimme molemmat olevamme sittekin luontaisia äitejä. Tuntui kuitenkin ristiriitaiselta miten lapsen ja kodin hoitaminen yksin tuntuvat paljon luontevammalta kuin samat hommat ilman lasta. Lopulta oivalsin jotain olennaista. Luulin pitkään, että minulta puuttuu se paljon puhuttu äiti -geeni. Näin keittiöpsykologian perspektiivistä uskon, että minulta puuttuu se klassisempi vaimo -geeni. Vai olisiko emäntä -geeni parempi ilmaisu?

Olen todistanut kykeneväni kodin projektipäällikön rooliin, mutta rehellisyyden nimissä väsyn siitä. Laitan mielelläni ruokaa, siivoan ja hoidan kotityöt, mutta olen todella huono mm. siivoamaan siivoamiseen kykenevien jälkiä ja pitämään yksin komentoa että arki toimisi. Saatan olla raivostuttavan pedantti, mutta kannatan vahvasti esimerkiksi kahdesti viikossa tapahtuvaa perheen aikuisten keskeistä palaveria, jossa laaditaan perin tulevan viikon arjen toimivuuden takaavat suunnitelmat: ruuanlaittovuorot, viikon ruokalista, kauppalista, pyykkäys- ja siivousajat jne.

Miksi näin, lähes raivostuttavan tarkkaan organisoitu toimintamalli? -Koska sen avulla on mahdollisuus sekä hoitaa pakolliset hoimmat että järjestää vapaa-aikaa. Vaikka opiskelu vauva-arjessa ei ole aivan yksinkertainen asia, juuri tällä tyylillä olen saanut sen mahdolliseksi. Kiitos puuttuvien emäntä -geenien, en ole motivoitunut seisomaan yksin johtoportaassa projektipäällikkönä.

Ehkä tuon emäntä -geenin heikkous on tehnyt yh-elämästä helppoa. Tämä ei tarkoita ettenkö voisi tai haluaisi elää parisuhteessa ja kahden vanhemman taloudessa saman katon alla. Vaikka nyt haluan viettää vielä ensi kevään Juniorin kanssa kotona mahdollisista taloudellisista haasteista huolimatta, olen aika varma että kumpikin meistä kaipaa syksyllä vaihtelua. Minä paluuta työelämään ja Juniori enemmän ”äksöniä” päiväänsä.

Usko pärjäämisestä on lisääntynyt

Vaikka Juniorin kasvaminen ja kehittyminen tuo mukanaan uusia haasteita ja tekemisen määrä ei ainakaan pienen, samalla osa pikkuvauva-ajan asioista taas helpottaa. On asioita joita jännitän ja hieman jopa murehdin, mutta edelleen uskon että selviämme. Esimerkiksi siirtyminen kotihoidontuelle hieman arveluttaa, mutta olen ehtinyt varautua siihen. Kieltämättä toivon että voisin aloittaa osa-aikaisella työllä, mutta sen näkee kevään ja kesän aikana. Puolisalaa haaveilen osittaisesta etätyön mahdollisuudesta.

Mitä pärjääminen minulle tarkoittaa? Ehkä sitä, että koen olevani riittävän hyvä äiti. MInäkin voin olematta huonompi tarvita ja pyytää tukea. Se että joskus saattaisin tarvita tukea ei kuitenkaan tee minusta kykenemätöntä olla äiti. -Myös nykyisissä olosuhteissa.

Onneksi Juniorin kehittyminen on vauhdiltaan (toistaiseksi) ollut sellaista, että jokaiseen uuteen asiaan ollut aikaa reagoida. Juniorilla on myös suhteessa ikäänsä hyvä keskittymiskyky, ainakin mieluisissa asioissa. Ruutuaikaa hänellä ei ole, mutta hän saattaa kiinnostua leluista tai joistain aktiviteeteista hyvinkin pitkäksi aikaa. Joskus melkein naurattaa hänen ilmeensä kun saavun kesken projektin tervehtimään. Se on luokkaa ”äiti, sinua ei nyt tarvita, älä häiritse.” Okei, äiti ei häiritse. Kun projekti on saatu sopivaan pisteeseen, äiti saa tulla paikalle. -Etenkin jos tarjolla on maitoa.

Siirtyminen työelämään tulee olemaan suuri muutos, mutta uskon että selviämme siitä(kin). Toki ensimmäisten viikkojen aikana voi olla mutkaa ja kompastuskiviä, mutta vähitellen arjen sisällän saa organisoitua sellaiseen malliin, että pakolliset asiat hoituvat ja aikaa jää myös ottaa rennommin. Odotas vaan… Ihan mielelläni, tosin eräällä on ruoka-aika.