Vain yksi lähivanhempi: ”Mitähän siitäkin tulee..”

”Terve poika, hyvin kasvaa ja vaikuttaa muutenkin oikein tyytyväiseltä ja hyvin hoidetulta!” Näin sanottiin neuvolassa. Syke palaa ennalleen ja lihakset rentoutuvat viimein. Rasti ruutiin, olemme selvinneet näistäkin ajoista! Myönnän jännittäväni jokaista neuvolakäyntiä. Kirjoitin aiemmin siitä, miten yksinhuoltajana (siis ainoana lähivanhempana) poden ajoittain paineita. Käsitän etteivät kommentit ”miten te pärjäätte ihan vain kaksin?” eivät tarkoita pahaa, eivätkä (tietääkseni) kyseenalaista kykyäni hoitaa lasta yksin. Sellainen assosiaatio tulee vain.

Jokaisella yh-vanhemmalla ei välttämättä ole vaikeaa

Joskus tuntuu siltä, että lapsen hoitamisesta yksin on annettu julkisuudessa hieman yleistävä kuva. Asiaan vaikuttavat monet tekijät: äidin oma jaksaminen, kyky sietä stressiä jne. Lisäksi lasten määrä vaihtelee, ja lapset ovat erilaisia. Osa pärjää hyvin yksin vaikka useamman lapsen kanssa, osa väsyy yhden lapsen kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että lasta hoitavan vanhemmat kyvyt hoitaa lasta olisi puutteellisemmat. Pärjääminen ei aseta vanhempaa parempi-huonompi -akselille. Tästä syystä suosin käsitettä ”riittävän hyvä”. Riittävän hyvä antaa liikkumatilaa ja sallii myös tarpeen tukeen ilman, että vanhempi pärjäisi huonommin. 

Minä koen tämän melko helpoksi. Työlääksi ja ajoittain rankaksi kyllä, mutta pidemmän päälle yksinkertaiseksi. Tilanne ja ”haasteellisuusaste” on tietenkin muuttunut Juniorin kasvaessa, ja tulee varmasti muuttumaan useaan kertaan ja eri suuntiin. Toistaiseksi mitään dramaattista ei ole tapahtunut. Toisaalta erittäin hyvä tukiverkko auttaa paljon. Jo sen tiedostaminen auttaa.

On yksin lapsen kanssa olevia vanhempia, jotka kokevat projektinsa raskaaksi. Tämä ei tee heistä huonompia vanhempia. Jokaisen kohdalla kyse ei kuitenkaan ole nk. yksinhuoltaja -helvetistä. Koska olen ollut myös raskausajan yksin, kyseinen ”status” on omaksuttu alusta asti. Jos nyt tai vuoden kuluttua jäisinkin Juniorin kanssa kaksin, voisin ehkä itsekin kokea tämän homman todella raskaaksi. On myös vanhempia, joista toinen yhdessäolosta huolimatta saattaa olla todella uupunut.

Mitä itse olen käsittänyt, uupumisen liittyy arjen organisoimisen yksipuolinen vastuu; vain toinen vanhemmista panostaa asioiden hoitamiseen sekä vaadittavaan suunnittelutyöhön mitä erityisesti pikkulapsen kanssa elettävä arki vaatii. Vain toinen vanhemmista tekee ostoslistat, on tietoinen mitä päiväkodissa ja koulussa tapahtuu, hoitaa harrastuset ja yms. Tämän seurauksena tekemättömien töiden ohella toinen vanhemmista joutuu toimia ”projektipäällikkönä”.

Äitiys muuttuu suorittamiseksi

Joskus tuntuu että joudun raportoimaan jokaisen asian mitä teen niin tarkkaan kuin mahdollista. Uskallan harvoin luottaa pelkkään vaistoon äidinvaistosta puhumattakaan. Vaikka itse tiedän esimerkiksi parantuneeni anoreksiasta niin hyvin siitä voi parantua, tieto siitä on ajoittain oikea riesa. Mietin joskus sitä, odotetaanko minun epäonnistuvan tavalla tai toisella niin, että on pärjäämättömyyteni äitinä on viimein todistettavissa.

Äitiys on aikaa josta haluaisin nauttia, mutta joskus se tuntuu suorittamiselta. Neuvola on onneksi ollut äärimmäisen kannustava ja tärkeä tuki. Kun ammatti-ihmiset toteavat minun pärjänneen lähes harvinaisen hyvin ja kannustavat jopa ottamaan vähän omaa aikaa johonkin niinkin itsekkääseen asiaan kuin vaikkapa luisteluun, ehkä voin uskoa. Ajatus on varmaankin/ toivottavasti omassa päässäni, mutta olisi kurjaa jos joku tieten tahtoen odottaisi mahdollisia epäonnistumisia tai mitä tahansa, mikä deletoisi kykyni hoitaa lasta. 

Mitähän siitä tulee kun puuttuu isän/äidin malli?

Olen tästä kirjoittanut aiemminkin. Periaatteessa kannatan klassista ydinperhe -mallia ainakin tilanteissa joissa se toimii ja on mahdollista. ”Klassinen” ei mielestäni sulje pois esimerkiksi sateenkaari -perheita. Taas kerran nostan esille toisen ääripään: perheen jossa molemmat vanhemmat ovat paikalla, mutta heistä ei muodostu lapselle turvallista ja vakaata kasvuympäristöä. Vastuu lapsenhoidosta ja arjesta saattaa liukua toiselle vanhemmalle, jolloin toinen on tylsä komentaja ja toinen hauska viihdyttäjä. Toisella vanhemmista voi olla ongelmia esimerkiksi alkoholin kanssa, tai jotain muuta yhteiseloa -ja työtä vaikeuttavaa.

Olen kohdannut elämäni aikana varsin erilaisissa oloissa kasvaneita ihmisiä. Se, minkä ”muotoisessa” perheessä he ovat kasvaneet, ei ilmene millään tavalla. Sen sijaan kasvuolosuhteet ovat vaikuttaneet sitäkin enemmän. Ja sitten on perheitä, joissa lähtökohtana on ns. yhdinperhe mitä parhaimpine lähtökohtineen ja lapselle todellakin tulee turvallinen ja vakaa kasvuympäristö. -Ja silti lapselle voi jossain vaiheessa elämäänsä puhjeta vaikeita mielenterveysongelmia, tai hän saattaa nuorella iällä kompastua korkkiin. Ja vaikka miten syitä etsitään, koti, vanhemmat ja kasvuympäristö eivät anna selittäviä tekijöitä.

Äiti- ja vaimo -geenit

Keskustelin eräänä päivänä ystäväni kanssa. Pohdimme molemmat olevamme sittekin luontaisia äitejä. Tuntui kuitenkin ristiriitaiselta miten lapsen ja kodin hoitaminen yksin tuntuvat paljon luontevammalta kuin samat hommat ilman lasta. Lopulta oivalsin jotain olennaista. Luulin pitkään, että minulta puuttuu se paljon puhuttu äiti -geeni. Näin keittiöpsykologian perspektiivistä uskon, että minulta puuttuu se klassisempi vaimo -geeni. Vai olisiko emäntä -geeni parempi ilmaisu?

Olen todistanut kykeneväni kodin projektipäällikön rooliin, mutta rehellisyyden nimissä väsyn siitä. Laitan mielelläni ruokaa, siivoan ja hoidan kotityöt, mutta olen todella huono mm. siivoamaan siivoamiseen kykenevien jälkiä ja pitämään yksin komentoa että arki toimisi. Saatan olla raivostuttavan pedantti, mutta kannatan vahvasti esimerkiksi kahdesti viikossa tapahtuvaa perheen aikuisten keskeistä palaveria, jossa laaditaan perin tulevan viikon arjen toimivuuden takaavat suunnitelmat: ruuanlaittovuorot, viikon ruokalista, kauppalista, pyykkäys- ja siivousajat jne.

Miksi näin, lähes raivostuttavan tarkkaan organisoitu toimintamalli? -Koska sen avulla on mahdollisuus sekä hoitaa pakolliset hoimmat että järjestää vapaa-aikaa. Vaikka opiskelu vauva-arjessa ei ole aivan yksinkertainen asia, juuri tällä tyylillä olen saanut sen mahdolliseksi. Kiitos puuttuvien emäntä -geenien, en ole motivoitunut seisomaan yksin johtoportaassa projektipäällikkönä.

Ehkä tuon emäntä -geenin heikkous on tehnyt yh-elämästä helppoa. Tämä ei tarkoita ettenkö voisi tai haluaisi elää parisuhteessa ja kahden vanhemman taloudessa saman katon alla. Vaikka nyt haluan viettää vielä ensi kevään Juniorin kanssa kotona mahdollisista taloudellisista haasteista huolimatta, olen aika varma että kumpikin meistä kaipaa syksyllä vaihtelua. Minä paluuta työelämään ja Juniori enemmän ”äksöniä” päiväänsä.

Usko pärjäämisestä on lisääntynyt

Vaikka Juniorin kasvaminen ja kehittyminen tuo mukanaan uusia haasteita ja tekemisen määrä ei ainakaan pienen, samalla osa pikkuvauva-ajan asioista taas helpottaa. On asioita joita jännitän ja hieman jopa murehdin, mutta edelleen uskon että selviämme. Esimerkiksi siirtyminen kotihoidontuelle hieman arveluttaa, mutta olen ehtinyt varautua siihen. Kieltämättä toivon että voisin aloittaa osa-aikaisella työllä, mutta sen näkee kevään ja kesän aikana. Puolisalaa haaveilen osittaisesta etätyön mahdollisuudesta.

Mitä pärjääminen minulle tarkoittaa? Ehkä sitä, että koen olevani riittävän hyvä äiti. MInäkin voin olematta huonompi tarvita ja pyytää tukea. Se että joskus saattaisin tarvita tukea ei kuitenkaan tee minusta kykenemätöntä olla äiti. -Myös nykyisissä olosuhteissa.

Onneksi Juniorin kehittyminen on vauhdiltaan (toistaiseksi) ollut sellaista, että jokaiseen uuteen asiaan ollut aikaa reagoida. Juniorilla on myös suhteessa ikäänsä hyvä keskittymiskyky, ainakin mieluisissa asioissa. Ruutuaikaa hänellä ei ole, mutta hän saattaa kiinnostua leluista tai joistain aktiviteeteista hyvinkin pitkäksi aikaa. Joskus melkein naurattaa hänen ilmeensä kun saavun kesken projektin tervehtimään. Se on luokkaa ”äiti, sinua ei nyt tarvita, älä häiritse.” Okei, äiti ei häiritse. Kun projekti on saatu sopivaan pisteeseen, äiti saa tulla paikalle. -Etenkin jos tarjolla on maitoa.

Siirtyminen työelämään tulee olemaan suuri muutos, mutta uskon että selviämme siitä(kin). Toki ensimmäisten viikkojen aikana voi olla mutkaa ja kompastuskiviä, mutta vähitellen arjen sisällän saa organisoitua sellaiseen malliin, että pakolliset asiat hoituvat ja aikaa jää myös ottaa rennommin. Odotas vaan… Ihan mielelläni, tosin eräällä on ruoka-aika.