Kesä on ihanaa aikaa. Minun puolestani nimenomaan kesä saisikin jatkua, mutta tähän pakkolomailuun alan kyllästyä. Vika voi tosin olla osittain omassa asenteessanikin. Tylsää ei todellakaan ole, päinvastoin. Tekemistä kyllä riittää. Voin rehellisesti myöntää etten ole käynyt paljon missään, mutta haaveilen mökkireissusta mikä viime kesänä jäi väliin. Juniori oli viime kesänä sen verran pikkuinen ja helteet olivat niin kovat, että oli parempi jättää matkat sikseen. Muutenkin tilanne oli vauvakuplassa hieman toisenlainen kuin nyt. No, mistäs tällä kertaa kitistään?

Odotelua, odottelua…

Tämä todellakin rassaa. Syksyn ja oikeastaan pidemmänkin aikavälin kannalta odotan tietoa paristakin ratkaisevasta asiasta. Toivon että vähintään toinen onnistuisi, vaikka mieluummin molemmat. Toisaalta sekin hieman stressaa, että molempien toteutuminen tietää todella spontaaneja toimenpiteitä. Tässä vaiheessa harrastan vielä tätä raivostuttavaa ympäripyöreää vihjailua. Ehkä olen hieman taikauskoinen, mutta en halua kertoa kaikkea ennen kuin varmuus asiasta tulee.

No, sen verran voin julkisesti kertoa että kyse ei ole seuraavista: parisuhde tai ”pulla uunissa”. Jos vatsassani jotain on, niin se on pääasiassa nipistelyä ja kurinaa liian vauhdilla vedetystä ateriasta. Myöskään vauvakuumetta ei ole ilmassa. Mutta kuten totesin, asioiden odottelu ei ole vahvuuteni. Jatkuva valmiustila syö osaltaan energiaa. Kuten arvata saattaa, en edelleenkään ole ihminen joka nauttii yllätyksistä.

Ensiapuna opiskelua

Koska olin menettää hermoni asioita odotellessa, opintojen jatkaminen osoittui ainoaksi ensiavuksi. Itse asiassa palaan ihan mielelläni opintojen ääreen. Tekeillä olisi yhden aineopintokokonaisuuden täydentäminen mikä tosin tuntuu saavuttamattomalta projektilta, sekä pari kurssia ennalta kokonaisuudesta, mikä olisi väylä päästä työelämässä pari askelta eteenpäin. Kyse on siis vaadittavasta pätevyyskoulutuksesta, jonka ansiosta saisin paremman mahdollisuudet työllistyä kyseisellä alalla.

Opiskelu tässä vaiheessa alkaa olla hermolepoa. Olen vuosikausia pitänyt siitä, että teen jotain ”kehittävää”, oli kyse sitten töistä, opiskelusta tai molemmista. Loppukeväästä olin viimeisen päälle uupunut, mutta nyt on vahvasti sellainen olo että olen valmis jatkamaan. Ai missä vaiheessa? Ilmeisesti samaan tapaan kuin ennenkin: kun Juniori nukkuu. Kieltämättä yksi asia jännittää: se ei ole Juniorin nukkuminen vaan oma itsekurini. Juniorin nukkumiseen voi suorastaan jopa luottaa.

Edelleen tunnen häpeää vaikka teen tärkeää ”työtä”

”Työni” onnistumisesta merkkinä on hyväntuulinen, leppoisa ja hyväntuulinen lapsi. Lapset ovat erilaisia. Osa pärjää mainiosti päivähoidossa alle vuoden ikäisenä, osa taas tarvee vähän pidempää aikaa kotona. Jo jokin aikaraja on heitettävä, mielestäni kolmevuotiaan olisi jo hyvä päästä jonkinlaiseen varhaiskasvatuksen piiriin ihan lapsen itsensä vuoksi. Ennen äidiksi tulemista pidin hyvänä ikärajana kahta vuotta. Mitä itse toivoisin tapahtuvan ennen näitä ratkaisevia muutoksia, olisi että Juniori oppisi kävelemään ilman tukea sekä ilmaisemaan itseään enemmän. Tällä hetkellä sanavarasto koostuu sanoista: äitä, kukka, kukko, kakku ja kiikku. Kyse on aika todennäköisesti sanojen tapailemisesta, ei merkityksestä.

Vaikka tiedän että lapseni tarvitsee vielä ihan vähän aikaa, minkä aikana totutan häntä ihmisiin ja ennen kaikkea muihin lapsiin, minua jotenkin hävettää olla kotiäitinä. Kyse ei ole statuksen häpeämisestä, vaan kasvavasta aikosta työhistoriassani. Päässä pyörii siis kaksi ääntä, joiden kanssa yritän elää. Kyllä, haluan olla vielä kotona hetken, sillä Juniori ei ole edes puoltatoista vuotta. Osa-aikatyö olisi ollut paras ratkaisu, mutta omalla alallani sellaisia ei ainakaan nykyisessä asuinpaikassa ole tarjolla. Taloudellisesti tukien varassa eläminen ei ole mikään ongelma, vaikka rajoittaakin paljon. Toisaalta ne rajat auttavat priorisoimaan asioita.

Elämän ilot löytyy loppupeleissä yksinkertaisista asioista

Malttia ja keskittymistä olennaiseen.. 

Näin juuri. Se, ettei asioissa tapahdu muutosta esimerkiksi tulevan syksyn aikana ei kaada maailmaa. Sinä aikana opiskelen ja totutan Junioria uusiin asioihin ja autan opettelemaan uusia taitoja. Valmistaudun tulevaan opiskelemalla etukäteen sen mitä voin opiskella, jolloin jatkossa selviän vähemmällä työllä. Toisaalta tilanne voi muuttua todella spontaanisti, ja siihenkin on oltava valmis. Kieltämättä hirvittää sekin, kuinka selviän jos ”kutsu” tosiaan käy. Ilmeisesti aivan kuten tähänkin asti: Jollain ihmeen keinolla ja paniikkia välttämättä.

Eli tulevina päivinä, viikkoina tai jopa kuukausina olen sekä valmiina spontaaniin olosuhteiden muuttumiseen, mutta keskityn siinä ohessa olennaiseen: Juniorin kanssa olemiseen. Tosin toivon että edes keikkatöiden tekeminen onnistuisi ihan siksikin, että saisin edes vähän tuntumaa työlämän puolella. Mutta jos ei onnistu juuri tulevan kolmen kuukauden aikana, tuskin sekään on katastrofi. Ikävä todeta, mutta nyt joudun kohtaamaan yhden heikkouksistani: kärsimättömyyden.

Kyllä, tiedän että kirjoitin sekavasti, vihjailevasti ja rasittavan ympäripyöreästi. Kun itse tätä luin, mieleeni tuli tyypilliset fb-julkaisut yli 10 vuoden takaa: ”Nyt se tapahtuu mutten kerro mikä!”. Samaan aikaan kommenteissa on äärimmäisen läpinäkyviä vihjeitä siitä, mitä on tapahtumassa. Loppupeleissä kyse on esimerkiksi postipaketin saapumisesta. No, tällä kertaa kyse on isommista asioista. Mutta kuten totesin, taidan olla hieman taikauskoinen. Pelkään että kaikki menee päin sitä itsäeän jos kerron suoraan mistä on kyse. Näinpä päädyin tähän äärimmäisen teinimäiseen ratkaisuun. -Siis teinimäiseen sillä tavalla miten asiat ilmaistiin ollessani itse teini. Ja siihen aikaan liittyen pieni testi:

Ja teiniaikaan liittyvä kuva-arvoitus: Mikä lehti ja mikä palsta?

Siispä näillä mennään. Tähän loppuun on pakko lisätä edelliseen viitaten äärimmäisen surkea heitto: Iih!!!!!! Ehkä ensi viikolla saan tietää mitä mulle tapahtuu!!!!! -Sori, en saanut tuohon mukaan oman aikani teinix -kirjoitustyyliä. Myöskään Q-kirjain ei sopinut oikein mihinkään. Yhteenveto: olen tullut vanhaksi.

Hävettää myöntää, mutta joudun säännöllisesti puuttumaan omaan ruutuaikaani. Se mikä hävettää, on ”hyvien” tapojen unohtaminen säännöllisesti. Olen karsinut sosiaalisen median alustojan sen verran, että käytössä on vain Facebook ja Instagram. Tuossakin taitaa olla kaksi liikaa. Maanantai on päivä, jona puhelimeni antaa tuomion edellisen viikon ruutuajoista. Kesän aikana lukuihin on tullut kiusallinen lisäys. Todennäköisesti taustalla on mm. opiskelun jääminen tauolle, ja musiikin kuunteleminen Youtubesta ulkoillessa. Kotipuolessa joudun pitämään itselleni tiukkaa komentoa siinä, miloin puhelimeen vilkaistaan ja milloin ei.

Tämän tekstin kautta tarkoitukseni ei ole paasata muille, vaan kertoa avoimesti kuinka liika ruutuaika ja erityisesti somessa roikkuminen vaikuttaa omaan toimintaani ja hyvinvointiini. Vaikutukset eivät ole erityisen positiivisia tietyn rajan ylittyessä.

Keskittymiskyvyn heikentyminen ja rauhattomuus

Ehkä näin ei käy kaikille, mutta minulle kyllä. Toki keskittymiskykyyn voivat vaikuttaa muutkin tekijät, kuten stressi ja pitkäjänteisen tekemisen harjoittelun puute. Tosin jälkimmäinen liittyy usein siihen, että ruutu houkuttelee kesken kaiken. Aikoinaan lykkäsin älypuhelimen hankkimista todella pitkälle. Minulla oli perinteinen Nokia, kun enemmistö alkoi hiplata älypuhelimensa ruutua. Älypuhelin vei huomion nopeasti. Kaikkea oli ”pakko” tutkia ja tarkistaa.

Jatkuva tekemisen keskeyttämisen näiden ns. tärkeiden asioiden perässä heikensi selkeästi keskittymiskykyäni. En pystynyt enää esimerkiksi lukemaan tai työskentelemään samoja aikoja kuin ennen älypuhelimen hankkimista. Tosin opiskeluaikoina sain prepattua itseäni melko hyvin, etenkin jos aihe oli mielenkiintoinen. Nyt yhden kirjan lukemiseen menee varmasti kolminkertainen aika suhteessa aiempaan. Koen myös oloni ajoittain rauhattomaksi etenkin silloin, jos ruudulla tulee roikuttua enemmän kuin kannattaisi. Tällaista tapahtuu erityisesti silloin, kun Juniorin nukkuessa unohdun selaamaan puhelinta liian pitkäksi aikaa.

Ruutu addiktoi

Kyllä, mitä tätä kieltämään? Ruutu todellakin addiktoi, sillä se antaa mahdollisuuden etsiä aivoille virikettä ainoastaan aiheista ja asioista jotka tuntuvat juuri sillä hetkellä mielekkäiltä tai mielenkiintoisilta. Jos tarjonta ei alle minuutin sisällä miellytä, kohdetta voi vaihtaa. Ympärillä oleva maailma on liian hidastempoinen, ja huomion kohdistaminen käy haasteelliseksi. Ruutu puolestaan tarjoaa rajattomasti mitä vain mihin syventyä, ja siirtyminen uuteen kohteeseen käy milloin vain.

Kaipaan aikoja joina hyvä kirja sai syventymään niin, että muu maailma unohtui. Onneksi koen tällaisia hetkiä edelleenkin, mutta en niin usein kuin nuorempana. -Siis aikana ennen älypuhelimia. Toki nykyään Juniori, kotityöt ja muut hommat saattavat hieman lyhentää lukuhetkiä, mutta kaipaan sitä keskittymiskykyä mikä joskus oli. -Ja sitä miten jonkin muu kuin ruutu vei mukanaan: kirja, maalaus, tanssiminen (ilman tanssitaitoa) tai vaikkapa soittaminen. Kaipaan aikaa kun aivoni kykenivät orientoitumaan vain siihen mitä olin tekemässä.

Univaikeudet ja nukkumaanmenoajan siirtyminen

Kesän myötä lipsuin iltaan ja nukkumaanmenoaikaan liittyvästä ”ruutusäännöstä”. Sääntö oli yksinkertainen: puhelin pois käytöstä hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Käytännössä tämä tarkoitti aikaa ennen kirjaan syventymistä. En itsekään ole aivan varma mikä on saanut jumittamaan ruudulla enemmän. Juniorin ollessa hereillä huomio luonnollisesti on eniten hänessä, mutta lapsen nukkuessa tilanne tahtoo muuttua. Lopputuloksena on ollut oman nukkumaanmenoaikani lykkääntyminen tunnilla.

Näin kesäaikaan nukun tosin muutenkin juuri tunnin vähemmän, en tiedä miksi. Mutta ongelmana on huono tapa olla puhelimella liian pitkään suhteessa nukkumaanmenoaikaan. Tämä kostautuu univaikeuksina. Taustalla on aivojen käyminen vielä ylikierroksilla. Periaatteessa nukuttaa, mutta ajatukset juoksevat vielä liikaa. Lisäksi mielessä saattaa pyöriä avoimia kysymyksiä jotka ”vaativat” googlettamista.

Korjausliikkeet: näinä aikoina ja näihin tilanteisiin puhelin ei kuulu

Kuluneen viikon aikana olen taas ryhdistäytynyt. -Tai ainakin yrittänyt. Illalla ruutuajan katkaiseminen on osittain haasteellista. Pahoittelen ehkä huonoa selitystä, mutta luulen taustalla olevan osittain myös sosiaalisen elämän heikentyminen kesäaikaan. Kaiken järjen mukaan kesän pitäisi olla ihanteellista aikaa, mutta minulla moni säännöllinen meno jää tauolle. Tällöin Whatsapp yms. alkavat olla ainoa keino kommunikoida ystävien kanssa.

Tässä kohden minun on aivan turha ottaa ”yhyy, kukaan ei leiki mun kanssa” -asennetta. Olen kieltämättä ujo ja minun on vaikea lähestyä ihmisiä, mutta mitään ylitsepääsemätöntä estettä hakeutua paikkoihin joissa voisin harjoittaa sosiaalista elämää ei todellakaan ole. Kyse on vain sen ensimmäisen, eli vaikeimman askeleen ottamisesta. Tosiasia nimittäin on, että päästessäni aikuisten ihmisten seuraan puhelimeen vilkaisut loppuvat hyvin nopeasti.

Ylhäisessä yksinäisyydessäni eli Juniorin nukkuessa käytössäni on suoraan sanottuna idioottivarmoja keinoja pitää ruudusta taukoa. Jos meneillään on esimerkiksi useampi kotityö, puhelin pysyy pois käsistä vähintään siihen asti, kunnes jokainen homma on hoidettu. Sama pätee esimerkiksi treeni- ja soittohetkiin. Puhelimeen ei tietyssä vaiheessa kosketa, vaan keskitytään siihen asiaan mikä on meneillään. Tosin äänikirjat ja musiikin kuunteleminen ovat sallittuja. Ja yksi tärkeä: puhelin ei kuulu tilanteisiin joissa on sosiaalista kanssakäymistä.

Pyrin myös pitämään puhelimen poissa ruokailutilanteista sekä itseni vuoksi, että näyttääkseni Juniorille esimerkkiä. Muita paikkoja? Puhelin ei todellakaan kuulu kylpyhuoneeseen. Anteeksi jos kuulostan nipottajalta, mutta en ole koskaan ymmärtänyt puhelimen ottamista mukaan wc -projekteihin. Nähtyäni näitä tilanteita ensimmäinen ajatus, että toivottavasti henkilö ei yritä tarjota puhelintaan minulle käteen.

Löytyykö muita ruutuajan rajoittajia? Millaisiin tilanteisiin puhelin ei mielestäsi kuulu?