Kun odottelu alkaa ahdistaa..

Kesä on ihanaa aikaa. Minun puolestani nimenomaan kesä saisikin jatkua, mutta tähän pakkolomailuun alan kyllästyä. Vika voi tosin olla osittain omassa asenteessanikin. Tylsää ei todellakaan ole, päinvastoin. Tekemistä kyllä riittää. Voin rehellisesti myöntää etten ole käynyt paljon missään, mutta haaveilen mökkireissusta mikä viime kesänä jäi väliin. Juniori oli viime kesänä sen verran pikkuinen ja helteet olivat niin kovat, että oli parempi jättää matkat sikseen. Muutenkin tilanne oli vauvakuplassa hieman toisenlainen kuin nyt. No, mistäs tällä kertaa kitistään?

Odotelua, odottelua…

Tämä todellakin rassaa. Syksyn ja oikeastaan pidemmänkin aikavälin kannalta odotan tietoa paristakin ratkaisevasta asiasta. Toivon että vähintään toinen onnistuisi, vaikka mieluummin molemmat. Toisaalta sekin hieman stressaa, että molempien toteutuminen tietää todella spontaaneja toimenpiteitä. Tässä vaiheessa harrastan vielä tätä raivostuttavaa ympäripyöreää vihjailua. Ehkä olen hieman taikauskoinen, mutta en halua kertoa kaikkea ennen kuin varmuus asiasta tulee.

No, sen verran voin julkisesti kertoa että kyse ei ole seuraavista: parisuhde tai ”pulla uunissa”. Jos vatsassani jotain on, niin se on pääasiassa nipistelyä ja kurinaa liian vauhdilla vedetystä ateriasta. Myöskään vauvakuumetta ei ole ilmassa. Mutta kuten totesin, asioiden odottelu ei ole vahvuuteni. Jatkuva valmiustila syö osaltaan energiaa. Kuten arvata saattaa, en edelleenkään ole ihminen joka nauttii yllätyksistä.

Ensiapuna opiskelua

Koska olin menettää hermoni asioita odotellessa, opintojen jatkaminen osoittui ainoaksi ensiavuksi. Itse asiassa palaan ihan mielelläni opintojen ääreen. Tekeillä olisi yhden aineopintokokonaisuuden täydentäminen mikä tosin tuntuu saavuttamattomalta projektilta, sekä pari kurssia ennalta kokonaisuudesta, mikä olisi väylä päästä työelämässä pari askelta eteenpäin. Kyse on siis vaadittavasta pätevyyskoulutuksesta, jonka ansiosta saisin paremman mahdollisuudet työllistyä kyseisellä alalla.

Opiskelu tässä vaiheessa alkaa olla hermolepoa. Olen vuosikausia pitänyt siitä, että teen jotain ”kehittävää”, oli kyse sitten töistä, opiskelusta tai molemmista. Loppukeväästä olin viimeisen päälle uupunut, mutta nyt on vahvasti sellainen olo että olen valmis jatkamaan. Ai missä vaiheessa? Ilmeisesti samaan tapaan kuin ennenkin: kun Juniori nukkuu. Kieltämättä yksi asia jännittää: se ei ole Juniorin nukkuminen vaan oma itsekurini. Juniorin nukkumiseen voi suorastaan jopa luottaa.

Edelleen tunnen häpeää vaikka teen tärkeää ”työtä”

”Työni” onnistumisesta merkkinä on hyväntuulinen, leppoisa ja hyväntuulinen lapsi. Lapset ovat erilaisia. Osa pärjää mainiosti päivähoidossa alle vuoden ikäisenä, osa taas tarvee vähän pidempää aikaa kotona. Jo jokin aikaraja on heitettävä, mielestäni kolmevuotiaan olisi jo hyvä päästä jonkinlaiseen varhaiskasvatuksen piiriin ihan lapsen itsensä vuoksi. Ennen äidiksi tulemista pidin hyvänä ikärajana kahta vuotta. Mitä itse toivoisin tapahtuvan ennen näitä ratkaisevia muutoksia, olisi että Juniori oppisi kävelemään ilman tukea sekä ilmaisemaan itseään enemmän. Tällä hetkellä sanavarasto koostuu sanoista: äitä, kukka, kukko, kakku ja kiikku. Kyse on aika todennäköisesti sanojen tapailemisesta, ei merkityksestä.

Vaikka tiedän että lapseni tarvitsee vielä ihan vähän aikaa, minkä aikana totutan häntä ihmisiin ja ennen kaikkea muihin lapsiin, minua jotenkin hävettää olla kotiäitinä. Kyse ei ole statuksen häpeämisestä, vaan kasvavasta aikosta työhistoriassani. Päässä pyörii siis kaksi ääntä, joiden kanssa yritän elää. Kyllä, haluan olla vielä kotona hetken, sillä Juniori ei ole edes puoltatoista vuotta. Osa-aikatyö olisi ollut paras ratkaisu, mutta omalla alallani sellaisia ei ainakaan nykyisessä asuinpaikassa ole tarjolla. Taloudellisesti tukien varassa eläminen ei ole mikään ongelma, vaikka rajoittaakin paljon. Toisaalta ne rajat auttavat priorisoimaan asioita.

Elämän ilot löytyy loppupeleissä yksinkertaisista asioista

Malttia ja keskittymistä olennaiseen.. 

Näin juuri. Se, ettei asioissa tapahdu muutosta esimerkiksi tulevan syksyn aikana ei kaada maailmaa. Sinä aikana opiskelen ja totutan Junioria uusiin asioihin ja autan opettelemaan uusia taitoja. Valmistaudun tulevaan opiskelemalla etukäteen sen mitä voin opiskella, jolloin jatkossa selviän vähemmällä työllä. Toisaalta tilanne voi muuttua todella spontaanisti, ja siihenkin on oltava valmis. Kieltämättä hirvittää sekin, kuinka selviän jos ”kutsu” tosiaan käy. Ilmeisesti aivan kuten tähänkin asti: Jollain ihmeen keinolla ja paniikkia välttämättä.

Eli tulevina päivinä, viikkoina tai jopa kuukausina olen sekä valmiina spontaaniin olosuhteiden muuttumiseen, mutta keskityn siinä ohessa olennaiseen: Juniorin kanssa olemiseen. Tosin toivon että edes keikkatöiden tekeminen onnistuisi ihan siksikin, että saisin edes vähän tuntumaa työlämän puolella. Mutta jos ei onnistu juuri tulevan kolmen kuukauden aikana, tuskin sekään on katastrofi. Ikävä todeta, mutta nyt joudun kohtaamaan yhden heikkouksistani: kärsimättömyyden.

Kyllä, tiedän että kirjoitin sekavasti, vihjailevasti ja rasittavan ympäripyöreästi. Kun itse tätä luin, mieleeni tuli tyypilliset fb-julkaisut yli 10 vuoden takaa: ”Nyt se tapahtuu mutten kerro mikä!”. Samaan aikaan kommenteissa on äärimmäisen läpinäkyviä vihjeitä siitä, mitä on tapahtumassa. Loppupeleissä kyse on esimerkiksi postipaketin saapumisesta. No, tällä kertaa kyse on isommista asioista. Mutta kuten totesin, taidan olla hieman taikauskoinen. Pelkään että kaikki menee päin sitä itsäeän jos kerron suoraan mistä on kyse. Näinpä päädyin tähän äärimmäisen teinimäiseen ratkaisuun. -Siis teinimäiseen sillä tavalla miten asiat ilmaistiin ollessani itse teini. Ja siihen aikaan liittyen pieni testi:

Ja teiniaikaan liittyvä kuva-arvoitus: Mikä lehti ja mikä palsta?

Siispä näillä mennään. Tähän loppuun on pakko lisätä edelliseen viitaten äärimmäisen surkea heitto: Iih!!!!!! Ehkä ensi viikolla saan tietää mitä mulle tapahtuu!!!!! -Sori, en saanut tuohon mukaan oman aikani teinix -kirjoitustyyliä. Myöskään Q-kirjain ei sopinut oikein mihinkään. Yhteenveto: olen tullut vanhaksi.