2023: Miten meni, niinkuin omasta mielestä?

En tarkalleen muista millaisia tavoitteita tälle vuodelle asetin. Sisältöön taisi kuulua jotain armollisuudesta itseään kohtaan, panostamista sosiaaliseen elämään ja aktiviteetteihin ja uiminen taisi myös olla yksi asia minkä olin listalle lisännyt. Voin heti tunnustaa, että siirtyminen taaperovaiheeseen toi hieman uudenlaisia haasteita, minkä seurauksena ”rasti ruutuun” -tyylinen eteneminen ei onnistunutkaan. Juniorin kehitys ei tapahtunutkaan päivän ja kellonajan tarkkuudella. Lisäksi tuo vekkuli alkoi myös saada omaa tahtoa, minkä vuoksi ihan kaikki mitä äiti yritti tuputtaa ei mennytkään läpi. Miten siis selvisimme?

Sosiaalinen elämä ja leikkipuistoilu: 2/5

Leikkipuistoissa aloimme tosiaan käydä jopa viikoittain. Emme päivittäin, mutta halusin ulkoillessa esitellä Juniorille erilaisia ”pysähdyspaikkoja”. Kuulostaa ehkä yritykseltä aivopestä lapsi, mutta ennen kentän jäädyttämistä Juniori viihtyi mainiosti matkan varrella olevan urheilupuiston jalkapallokentällä. Syy lienee siinä, että kävelemään ja juoksemaan oppinut Juniori sai kerrankin paikan missä todellakaan ei tule seinät vastaan. Sielläpä sitten yhdessä juoksentelimme, ja itsekäs äiti teki hieman omaakin treeniä. Tosin Juniorista on ollut äärettömän hauskaa kipittää kyykkyhyppyjä tekevän äidin luokse. Ja koska innostunut Juniori juoksi minne sattuu, toistojen määrä tuntui seuraavana päivänä reisissä. Win-win?

Myös leikkipuistossa Juniori on vähitellen kiinnostunut muustakin kuin aidasta. Keinuminen on edelleen hauskaa, mutta myös liukumäki on alkanut kiinnostaa. Eli pikku hiljaa.. näin talvella paikasta riippumatta myös lumihankeen kaatuminen näyttää olevan mielenkiintoista. Sosiaalisen elämän suhteen en sitten voikaan kehua. Vastoin oletuksiani, leikkipuisto on ollut käytännössä autio. Kaksi kertaa olen onnistunut löytämään itselleni juttuseuraa ja Junioriorille vastustajan tuijotuskilpailuun. Mutta ehkä Juniorin osalta sosiaalinen elämä kehittyy päiväkodin osalta. Toivottavasti myös omani. Eli kaikki ei mennyt aivan nappiin, mutta sentään aloimme käydä leikkipuistossa. Lisäksi seikkailimme erilaisessa maastossa Juniorin kärsivällisyyttä vastaavan ajan.

Uiminen: 0/5

Pieleen meni. En käynyt uimassa kertaakaan. En edes hankkinut kunnollista uimapukua. Kieltämättä kesällä uiminen kävi monesti mielessä, mutta se vain jäi. Uusi yritys ensi.. jonain aikana. Tätä menoa homma siirtyy niin pitkälle että alan ohjata Juniorin uimaharjoittelua, ja siinä samassa omaani. Tai sitten tapahtuu se ihme, että hommaan soveliaan uima-asun ja todellakin menen uimaan. Soveliaalla tarkoitan esimerkiksi sitä, ettei bikinin yläosa ole n. kaksi kuppikokoa liian pieni. Itse asiassa olen niin konservatiivinen, että mielestäni uimahallissa käytetään ”oikeaa” uimapukua, ei bikineitä. Tosin muiden uima-asut eivät kiinnosta lainkaan, tuskin edes tajuaisin jos joku paikalla uisi alasti.

Jotenkin tunnen pientä moraalista krapulaa tästä laiminlyönnistä, sillä olisi kai pitänyt tutustuttaa Juniori vesileikkeihin ammetta ja pesuvatia laajemmin. Toisaalta.. jos olen oikein ymmärtänyt, todella monet lapset ovat oppineet uimaan vaikka veteen totuttelu yms. on aloitettu myöhemmin kuin seuraavana päivänä syntymän jälkeen. Jopa minä opin uimaan, vaikkei minua kuskattu vauvauinteihin. Osasyy taisi olla se, ettei sellaisia edes järjestetty ihan lähellä. Siitä huolimatta ainakin kolme vuotta sitten uin ongelmitta ihan mukavalla vauhdilla pidempiäkin matkoja. Eli toivoa on.. Tai sitten minulla on taipumus hyödyntää vain veden kiinteää olomuotoa.

Uudet aktiviteetit: 2/5

Muskarit, perhekerhot.. ei tullut mitään! Jälleen yksi merkittävä syy on välimatka ja ehkä oma saamattomuuteni. Sen sijaan aina kun missä tahansa tilanteessa paikalla oli Juniorin ikäinen lapsi, vaivihkaa vain Junioria lähemmäksi tekemään tuttavuutta. Yritys sekin? Toisaalta haasteena uusille aktiviteeteille on osaltaan ollut epäilyttävän hyvin nukkuva lapsi. Toisaalta mietin.. tarvitseeko alle kaksivuotiaan kanssa ravata ties missä? Monien harrastusten ikäraja on 2-3 vuotta, ja niissäkin vasta orientoidutaan siihen mikä teemana nyt sattuu olemaan. Silti olen onnistunut panostamaan sekä omaan yhteiseen tekemiseen uudella siinä määrin kun Juniori on ottanut ideoitani vastaan.

Minä, itsekäs äiti olen ottanut itselleni viikossa kaksi tuntia omaa aikaa jäällä. Shame on me. Mutta anteeksi vain, se on oikeasti tehnyt hyvää. Liikunnan ohessa olen päässyt harjoittamaan sosiaalista kanssakäymistä muiden aikuisten kanssa. Juniorin kanssa puolestaan olemme keksineet yhdessä kaikenlaista hassuttelua. Välillä kiusaan lastani yrittämällä opettaa kuinka palikoita pitäisi käyttää, ja velvollisuudesta Juniori näyttää pikaisesti asian menneen perille. Mutta kävelytaito on sen sijaan tuonut mukaan kaikkea hauskaa: jumppaleikkejä, piiloleikkejä ja mitä nyt satummekaan keksimään. Lisäksi musiikki näyttää olevan asia mikä Juniorilla on selkeä vahvuus ja ennen kaikkea asia mistä hän pitää. Hyräiltäviin laulunpätkiin tulee säännöllisesti uutta sisältöä. Tähän toivon voivani panostaa jonkun yhteisen harrastuksen myötä. Vinkkejä?

Ja ne kiitettävät osa-alueet:

Vaikka Juniorilla puhuminen on vielä harjoittelun tasolla eikä hän ole mikään ”papupata”, kommunikointi, ymmärtäminen ja tietenkin inside-huumori ovat kehittyneet niin, että meillä on oikeasti aika hulvatonta! Voin todeta, että lapseni onnistuu (tahallaan?) aiheuttaman minulle naurukohtauksen. Onneksi minäkin osaan antaa takaisin samalla mitalla. Mitä en ennalta edes arvannut on se, että reilu puolitoistavuotias on sellaista seuraa jonka kanssa on aidosti hauskaa. Kyllä, ehkä tähän liittyvän ennakkoluulo kuulostaan osan korvaan hirveältä. Mutta rehellisyyden nimissä ajattelin taaperoarjen olevan jatkuvaa lapsen viihdyttämistä keinolla millä hyvänsä. Siis eräänlaista suorittamista. Väärin meni: Nauramme yhdessä, pelleilemme yhdessä ja meillä on oikeasti hauskaa.

Myönnän että ilman aiempaa työn puolesta saatua kokemusta eri ikäisten lasten ja nuorten parissa en ehkä osaisi nauttia tästä ajasta samalla tavalla. Olen työn ja opiskelun sisällön kautta oppinut ”heittäytymään” ja heittämään hiiteen esimerkiksi asiakaspalvelussa vaadittavan robottimaisen asiallisuuden. Jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta sitten eli ”normaalimpaan” aikaan, en usko että nauttisin tästä kaikesta näin paljon. Myönnän että olen varsin toiveikas myös tulevien vuosien suhteen. -Ainakin siihen asti kunnes lapseni alkaa hävetä minua.

Nyt kun tarkemmin mietin, miksi edes tein tehtäväkohtaisia tavoitteita tälle vuodelle? Kyllä, varmasti olen panostanut liian vähän aktiviteetteihin joilla maksimoidaan lapsen kehityksen nopeus ja taso. On totta etten ehkä ole panostanut riittävästi Juniorin totuttamiseen muihin lapsiin. Tai olen, mutta heikolla menstyksellä. Juniori käsittää että on olemassa muita lapsia, ja hän uskaltaa mennä heidän lähelleen. Hän ei pidä jos toinen lapsi yrittää ”lääppiä” tai thdä liian läheistä kontaktia. Toisaalta… näin käyttäytyy aika moni muukin Juniorin ikäinen. He vasta harjoittelevat. Ja oppivat ennen pitkää.

Mistä taas olen iloinen, on panostamine lapsen kanssa olemiseen, kommunikoimisen sekä yhteisten juttujen rakentamiseen. Juniori osaa leikkiä itsekseen, mutta meillä on myös omat leikkimme, joiden ”periaatteen” olen opettanut ihmisille joiden kanssa eniten vietämme aikaa. Jos siis olen jossain onnistunut, niin aikakin siinä että aikana kun olen Juniorin kanssa kotona, meillä on oikeasti ollut mukavaa.