Neuvolapsykologi auttoi minua ymmärtämään perimmäisen haasteeni

Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta jostain syystä haluan palata siihen uudelleen: neuvolapsykologin tukeen. Olen tosiaan käynyt puhumassa neuvolapsykologin kanssa jo ennen Juniorin syntymää, oikeastaan silloin kun ymmärsin tulevani olemaan lapsen kanssa kaksin. Vaikka asia ei suoranaisesti ahdistanut, halusin ennaltaehkäisten mahdollisia ongelmia hankkimalla keskusteluapua. Olin varautunut ainoana lähivanhempana olemiseen henkisesti, sillä olosuhteista oli havaittavissa siihen viittaavia merkkejä. Halusin kuitenkin varmistaa, että tulen jaksamaan myös henkisesti. Käynnit olivat tarpeesta riippuen säännöllisempiä, ja joskus taas epäsäännöllisempiä. Nyt ennen muuttoa pyysin itse päästä keskustelemaan.

Tukea rakentamaan identiteettiä äitinä

Enemmän tai vähemmän hyvistä yrityksistä huolimatta en saanut rakennettua itselleni nk. vanhempien tukiverkkoa kuin etänä. Toki tästäkin oli apua. Puhtaasti käytännön syistä emme päässeet perhekerhoihin tai muuhunkaan vastaavaan. Yritykset kohdata muita vanhempia ovat olleet jotain masentavan ja absurdin väliltä. Tosin minä, kieron ja mustan huumorin aktiiviharrastaja olen tainnut enemmänkin naurahtaa. Vappuna kärräsin Junioria innoissani koko perheen vapputapahtumaan. Jokainen oli tullut omassa suljetussa porukassaan. Lisäksi tapahtuman sisältö näytti olevan suunnattu reilusti taaperoiän ohittaneille. Leikkipuistoissa saattoi olla hyvällä tuurilla muita ihmisiä, mutta sitä tuuria oli jaettu rajatusti.

Eli minusta ei tullutkaan sitä aktiivista äitiä joka vie lastaan mm. kaikkiin aktiviteetteihin ja verkostoituu itsekin muuttuen yhdeksi aktiiiviseksi toimijaksi aktiivisten vanhempien joukossa. Emme me aivan eristyksissä ole eläneet. Juniorilla on muitakin, hänelle läheisiä ihmisiä joita hän tapaa säännöllisesti. Muuton jälkeen pääsemme myös heman helpommin tutustumaan muihin vanhempiin ja lapsiin, kiitos asuinpaikan missä tällaista aktiviteettia järjestetään pienen kävelymatkan päässä.

Riittämisen ymmärtäminen

Myönnän että itse aina jaksa uskoa siihen että riitän sellaisena kuin olen. Asian arkaluontoisuuden vuoksi joudun toteamaan tämän ympäripyöreästi: Joudun säännöllisesti kuulemaan jatkuvaa ja suoraan sanottuna väkisin keksittyjä syytöksiä virheistä ja puutteista joita äitinä teen. Esimerkiksi viimeksi sain kritiikkiä siitä ettei kodissani ole televisiota. Kykenen kyllä ottamaan palautetta vastaan ja etsin itsekin omasta toiminnastani virheitä ehkä jopa aktiivisemmin kuin kannattaisi. Mutta kuten käyttämäni esimerkki ehkä kertoo, kritiikki josta saan säännöllisesti kuulla on.. ajoittain heikosti perusteltua. Ainakaan tähän mennessä en ole kuullut että alle kaksivuotias tarvitsee television.

Vaikka tiedostan sen, miten absurdeja saamani kommentit ovat, niiden vastaanottaminen syö energiaa ja itsetuntoa, sillä niitä kommentteja todellakin tulee säännölisesti. Vaikka itse järjellä ymmärrän että alle kaksivuotiaalle riittävät mm. uni, ruoka, puhtaus, läheisyys, vuorovaikutus, turvallisuus ja ikätason mukaiset aktiviteetit ja minä todellakin tiedän antaneeni Juniorille näitä riittävästi, ennen pitkää sellaiset kommentit nakertavat ja saavat aikaan riittämättömyyden tunteen. Mainittakoon, että itse olen pyrkinyt panostamaan ruutuajan pitämiseen minimissä.

Tuo oli tosiaan yksi esimerkki monista, mutta eniten julkaisukelpoinen. Jotenkin sellaiset kommentit vain pääsevät niskan päälle. Olen keskustellut näistä neuvolapsykologin kanssa, ja keskustelut ovat auttaneet minua uskomaan, että oma toimintani Juniorin kanssa on riittävää, ja että olen tehnyt hyvää työtä. Jos sen asian uskomiseen vain tarvitaan ulkopuolista apua, ja mielellään ns. kolmatta osapuolta joka on puolueeton.

Joku muu huomaa että lapsi voi hyvin

Juniori on ollut jokaisella käynnillä mukana. Koska tiedän että on erittäin todännököistä että itkisin, olen pitänyt käyntiä myös Juniorille hyvänä ”harjoituksena” vaihtaa ympäristöä. Huone on onneksi todella lapsiystävällinen ja sinne on varattu leluja. Usein Junioria hieman jännittää aluksi ja hän pyrkii äidin syliin tai/ja rinnalle. Kuten arvata saattaa, tätä häneltä ei rajoiteta. Usein ensimmäisen 10 minuuttia Juniori vikuilee vähemmän tuttua tätiä ja huonetta… suoraan sanottuna tissi suussa. Tämä tapa on aika hellyyttävä. Kun Juniori kokee olevansa henkisesti valmis, hän hymyilleen alkaa tutkia huonetta ja leluja. Keskustelun loputtua Juniori olisi niin kiireinen työssään ettei lähteminen tulisi kuuloonkaan.

Ehkä joku pitää huonona vaihtoehtona tuoda lapsi mukaan, mutta minusta se on alusta alkaen ollut hyvä ajatus. Käyntien ajat olivat usein sellaisia, että hoitajaa oli vaikea saada. Koin jo ensimmäisellä kerralla lapseen liittyvät kommentit mieltä lämmittäviksi. Lisäksi kommenttien sisältö oli sellaista, mitä en itse ollut edes ajatellut. -Siis sen ohella mitä kaikkea olin ehkä tehnyt väärin. Muistan miten ensimmäisellä kerralla Junioria jännitti vieras tilanne ja ympäristö. Vähän pahoitelen otin vauvan rinnalle. Psykologin kommentti: Aivan upeasti on kehittynyt teillä äidin ja lapsen välinen kiintymyssuhde! Näkee että lapsi tietää heti, kenen luokse hän haluaa kun pelottaa. Ja lapsi rauhoittui välittömösti äidin turvallisessa sylissä.

En edes ollut ajatellut asiaa tuolta kantilta. Ajattelin korkeintaan, että lastani jännittää ja hänet pitää ottaa syliin. Ja minun sylissäni lapsi rauhoittuu todennäköisimmin kun pääsee ”elementtiinsä”. Toki teoriassa tiesin että lapsi saa imetystilanteessa myös turvallisuuden tunteen. Mutta kaiken kiireen keskellä en ajattele itse olevani lapselle se, jonka kanssa hänellä on hyvä olla. Toinen mikä on tuntunut tärkeältä, on huomion kiinnittyminen Juniorin rauhaliseen olemukseen. Vaikka kyseessä olisi kohteliaisuus, tuntuu hyvältä kuulla että oma rauhaisuuteni selkeästi tarttuu lapseen. Näiden sanojen vuoksi tuntuu siltä, että jotain olen tehnyt oikeinkin.

Jatkossa..

Muutto lähestyy, ja terveydenhuollon kontaktit myös muuttuvat paikakunnan vaihtuessa. Olen päättänyt jatkaa keskusteluavun hyödyntämistä mikäli sellaista vain saan. Nyt saadun neuvolapsykologin ja muun avun myötä olen hahmottanut ns. merkittävän ”perusongelman” mitä aika alkoholistin kanssa pahensi. Toivon että tulevalla paikkakunnalla saisin mahdollisuuden keskusteluapuun, jotta voisin prosessoida asioita jotka ovat tiettyjen ajatus- ja toimintamallien takana.

Mikä siis on haasteena.. suorittaminen ja tarve miellyttää. Ajoittain eksyn suorittamaan vanhemmuutta taustalla olevien paineiden vuoksi. Sama pätee moniin sosiaaisiin suhteisiin sekä työelämään. Jälkimmäisessä haasteena on liian suuren henkisten voimavarojen määrän lataaminen suhteessa tarpeeseen. Kyse ei ole ”laitostumisesta” tai työstä vieraantumisesta. Palaan töihin erittäin mielelläni ja olen viihtynyt työssä mitä olen saanut tehdä. Merkittävänä haasteena on vain pelko siitä, olenko riittävän hyvä. Ts. ovatko ihmiset tyytyväisiä työni jälkeen. Tähän ei vaikuta työn vaativuus. Jos työskentelisin siivoojana, stressaisin olenko riittävän tehokas ja siivoanko riittävän hyvin. Tämä stressaaminen taas kuormittaa henkisesti.

Noihin ajatusmalleihin haluan siis hakea tukea. Taustalla on sekä luontainen suorituskeskeisyys, mutta myös jokin muistijälki siitä, mitä ”heikko suoriutuminen” johtaa sanktioon. Toisin sanoen jos toimintaani tai olemiseeni ylipäänsä ei oltu tyytyväisiä, korkki aukesi. Periaatteessa taisin olla luonteenpiirteiden ansiosta varsin sopivaa kumppanimateriaalia alkoholistille. Mutta haluan säilyttää työkykyni ja nauttia elämästä vähän vähemmällä suorittamisella. Haluan myös oppia uskomaan, että olen riittävän hyvä, ja ettei minun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Näiden asioiden oivaltamisessa neuvolapsykologin kanssa käydyt keskustelut olivat tärkeä tuki. Lämmin kiitos yhteistyöstä <3