Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin, mutta jostain syystä haluan palata siihen uudelleen: neuvolapsykologin tukeen. Olen tosiaan käynyt puhumassa neuvolapsykologin kanssa jo ennen Juniorin syntymää, oikeastaan silloin kun ymmärsin tulevani olemaan lapsen kanssa kaksin. Vaikka asia ei suoranaisesti ahdistanut, halusin ennaltaehkäisten mahdollisia ongelmia hankkimalla keskusteluapua. Olin varautunut ainoana lähivanhempana olemiseen henkisesti, sillä olosuhteista oli havaittavissa siihen viittaavia merkkejä. Halusin kuitenkin varmistaa, että tulen jaksamaan myös henkisesti. Käynnit olivat tarpeesta riippuen säännöllisempiä, ja joskus taas epäsäännöllisempiä. Nyt ennen muuttoa pyysin itse päästä keskustelemaan.

Tukea rakentamaan identiteettiä äitinä

Enemmän tai vähemmän hyvistä yrityksistä huolimatta en saanut rakennettua itselleni nk. vanhempien tukiverkkoa kuin etänä. Toki tästäkin oli apua. Puhtaasti käytännön syistä emme päässeet perhekerhoihin tai muuhunkaan vastaavaan. Yritykset kohdata muita vanhempia ovat olleet jotain masentavan ja absurdin väliltä. Tosin minä, kieron ja mustan huumorin aktiiviharrastaja olen tainnut enemmänkin naurahtaa. Vappuna kärräsin Junioria innoissani koko perheen vapputapahtumaan. Jokainen oli tullut omassa suljetussa porukassaan. Lisäksi tapahtuman sisältö näytti olevan suunnattu reilusti taaperoiän ohittaneille. Leikkipuistoissa saattoi olla hyvällä tuurilla muita ihmisiä, mutta sitä tuuria oli jaettu rajatusti.

Eli minusta ei tullutkaan sitä aktiivista äitiä joka vie lastaan mm. kaikkiin aktiviteetteihin ja verkostoituu itsekin muuttuen yhdeksi aktiiiviseksi toimijaksi aktiivisten vanhempien joukossa. Emme me aivan eristyksissä ole eläneet. Juniorilla on muitakin, hänelle läheisiä ihmisiä joita hän tapaa säännöllisesti. Muuton jälkeen pääsemme myös heman helpommin tutustumaan muihin vanhempiin ja lapsiin, kiitos asuinpaikan missä tällaista aktiviteettia järjestetään pienen kävelymatkan päässä.

Riittämisen ymmärtäminen

Myönnän että itse aina jaksa uskoa siihen että riitän sellaisena kuin olen. Asian arkaluontoisuuden vuoksi joudun toteamaan tämän ympäripyöreästi: Joudun säännöllisesti kuulemaan jatkuvaa ja suoraan sanottuna väkisin keksittyjä syytöksiä virheistä ja puutteista joita äitinä teen. Esimerkiksi viimeksi sain kritiikkiä siitä ettei kodissani ole televisiota. Kykenen kyllä ottamaan palautetta vastaan ja etsin itsekin omasta toiminnastani virheitä ehkä jopa aktiivisemmin kuin kannattaisi. Mutta kuten käyttämäni esimerkki ehkä kertoo, kritiikki josta saan säännöllisesti kuulla on.. ajoittain heikosti perusteltua. Ainakaan tähän mennessä en ole kuullut että alle kaksivuotias tarvitsee television.

Vaikka tiedostan sen, miten absurdeja saamani kommentit ovat, niiden vastaanottaminen syö energiaa ja itsetuntoa, sillä niitä kommentteja todellakin tulee säännölisesti. Vaikka itse järjellä ymmärrän että alle kaksivuotiaalle riittävät mm. uni, ruoka, puhtaus, läheisyys, vuorovaikutus, turvallisuus ja ikätason mukaiset aktiviteetit ja minä todellakin tiedän antaneeni Juniorille näitä riittävästi, ennen pitkää sellaiset kommentit nakertavat ja saavat aikaan riittämättömyyden tunteen. Mainittakoon, että itse olen pyrkinyt panostamaan ruutuajan pitämiseen minimissä.

Tuo oli tosiaan yksi esimerkki monista, mutta eniten julkaisukelpoinen. Jotenkin sellaiset kommentit vain pääsevät niskan päälle. Olen keskustellut näistä neuvolapsykologin kanssa, ja keskustelut ovat auttaneet minua uskomaan, että oma toimintani Juniorin kanssa on riittävää, ja että olen tehnyt hyvää työtä. Jos sen asian uskomiseen vain tarvitaan ulkopuolista apua, ja mielellään ns. kolmatta osapuolta joka on puolueeton.

Joku muu huomaa että lapsi voi hyvin

Juniori on ollut jokaisella käynnillä mukana. Koska tiedän että on erittäin todännököistä että itkisin, olen pitänyt käyntiä myös Juniorille hyvänä ”harjoituksena” vaihtaa ympäristöä. Huone on onneksi todella lapsiystävällinen ja sinne on varattu leluja. Usein Junioria hieman jännittää aluksi ja hän pyrkii äidin syliin tai/ja rinnalle. Kuten arvata saattaa, tätä häneltä ei rajoiteta. Usein ensimmäisen 10 minuuttia Juniori vikuilee vähemmän tuttua tätiä ja huonetta… suoraan sanottuna tissi suussa. Tämä tapa on aika hellyyttävä. Kun Juniori kokee olevansa henkisesti valmis, hän hymyilleen alkaa tutkia huonetta ja leluja. Keskustelun loputtua Juniori olisi niin kiireinen työssään ettei lähteminen tulisi kuuloonkaan.

Ehkä joku pitää huonona vaihtoehtona tuoda lapsi mukaan, mutta minusta se on alusta alkaen ollut hyvä ajatus. Käyntien ajat olivat usein sellaisia, että hoitajaa oli vaikea saada. Koin jo ensimmäisellä kerralla lapseen liittyvät kommentit mieltä lämmittäviksi. Lisäksi kommenttien sisältö oli sellaista, mitä en itse ollut edes ajatellut. -Siis sen ohella mitä kaikkea olin ehkä tehnyt väärin. Muistan miten ensimmäisellä kerralla Junioria jännitti vieras tilanne ja ympäristö. Vähän pahoitelen otin vauvan rinnalle. Psykologin kommentti: Aivan upeasti on kehittynyt teillä äidin ja lapsen välinen kiintymyssuhde! Näkee että lapsi tietää heti, kenen luokse hän haluaa kun pelottaa. Ja lapsi rauhoittui välittömösti äidin turvallisessa sylissä.

En edes ollut ajatellut asiaa tuolta kantilta. Ajattelin korkeintaan, että lastani jännittää ja hänet pitää ottaa syliin. Ja minun sylissäni lapsi rauhoittuu todennäköisimmin kun pääsee ”elementtiinsä”. Toki teoriassa tiesin että lapsi saa imetystilanteessa myös turvallisuuden tunteen. Mutta kaiken kiireen keskellä en ajattele itse olevani lapselle se, jonka kanssa hänellä on hyvä olla. Toinen mikä on tuntunut tärkeältä, on huomion kiinnittyminen Juniorin rauhaliseen olemukseen. Vaikka kyseessä olisi kohteliaisuus, tuntuu hyvältä kuulla että oma rauhaisuuteni selkeästi tarttuu lapseen. Näiden sanojen vuoksi tuntuu siltä, että jotain olen tehnyt oikeinkin.

Jatkossa..

Muutto lähestyy, ja terveydenhuollon kontaktit myös muuttuvat paikakunnan vaihtuessa. Olen päättänyt jatkaa keskusteluavun hyödyntämistä mikäli sellaista vain saan. Nyt saadun neuvolapsykologin ja muun avun myötä olen hahmottanut ns. merkittävän ”perusongelman” mitä aika alkoholistin kanssa pahensi. Toivon että tulevalla paikkakunnalla saisin mahdollisuuden keskusteluapuun, jotta voisin prosessoida asioita jotka ovat tiettyjen ajatus- ja toimintamallien takana.

Mikä siis on haasteena.. suorittaminen ja tarve miellyttää. Ajoittain eksyn suorittamaan vanhemmuutta taustalla olevien paineiden vuoksi. Sama pätee moniin sosiaaisiin suhteisiin sekä työelämään. Jälkimmäisessä haasteena on liian suuren henkisten voimavarojen määrän lataaminen suhteessa tarpeeseen. Kyse ei ole ”laitostumisesta” tai työstä vieraantumisesta. Palaan töihin erittäin mielelläni ja olen viihtynyt työssä mitä olen saanut tehdä. Merkittävänä haasteena on vain pelko siitä, olenko riittävän hyvä. Ts. ovatko ihmiset tyytyväisiä työni jälkeen. Tähän ei vaikuta työn vaativuus. Jos työskentelisin siivoojana, stressaisin olenko riittävän tehokas ja siivoanko riittävän hyvin. Tämä stressaaminen taas kuormittaa henkisesti.

Noihin ajatusmalleihin haluan siis hakea tukea. Taustalla on sekä luontainen suorituskeskeisyys, mutta myös jokin muistijälki siitä, mitä ”heikko suoriutuminen” johtaa sanktioon. Toisin sanoen jos toimintaani tai olemiseeni ylipäänsä ei oltu tyytyväisiä, korkki aukesi. Periaatteessa taisin olla luonteenpiirteiden ansiosta varsin sopivaa kumppanimateriaalia alkoholistille. Mutta haluan säilyttää työkykyni ja nauttia elämästä vähän vähemmällä suorittamisella. Haluan myös oppia uskomaan, että olen riittävän hyvä, ja ettei minun tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Näiden asioiden oivaltamisessa neuvolapsykologin kanssa käydyt keskustelut olivat tärkeä tuki. Lämmin kiitos yhteistyöstä <3

Lasten ja nuorten lukutaidon merkityksestä on kirjoitettu paljon viime aikoina. Huomion alla ovat olleet mm. heikentyneet PISA-tulokset. Lisäksi lukutaidolla ja syrjäytyneisyydellä näyttäisi olevan toisiinsa yhteys. Lukutaito on laajempi käsite kuin moni ymmärtää sen olevan. Lukutaitoon sisältyy paljon muutakin kuin tekninen lukutaito. Kirjainten yhdistäminen sanoiksi ja lauseksi ei riitä, vaan sisältö on ymmärrettävä. Jossain vaiheessa luettavan tekstin sisältö laajenee, ja kokonaisuudesta on hahmotettava tekstin olennainen sisältö.

Lukiessamme päivityksiä sosiaalisesta mediasta tai lueskellessamme uutisia ruudulta saamme tehdä eräänlaista pikalukua silmäilemällä. Aivomme rekisteröivät sen määrän informaatiota mihin ne pystyvät. Kun eteen tulee konkreettinen kirja tai esimerkiksi sanomalehti, lukeminen vaatii silmiltä ja aivoilta intensiivisempää työskentelyä. Tässä todellinen lukutaito pääsee koetukselle. Kun sivun ”skrollaaminen” ei olekaan mahdollista, aivot joutuvat rekisteröimään tietoa pysähtyneemmässä tilassa. Onnistuitko? Onnittelut! Todennäköisesti lukutaitosi on vähintäänkin kohtuullinen. Lisäksi voit kannustaa jälkikasvuasi samaisen taidon omaksumiseen ja ylläpitämiseen.

Suuri oppiaineista vaatii hyvää lukutaitoa

Moni erottaa matematiikan muista oppiaineista, erityisesti äidinkielestä. On totta, että matematikka vaatii omanlaistaan ymmärrystä, mutta toisaalta myös riittävän hyvää kielen ymmärtämistä. Olennaista on ymmärtää luetun tekstin sisältö. Itse koen matematiikan ”kaksikieliseksi” oppiaineeksi. On ymmärrettävä matematiikan kieltä ja logiikkaa, mutta toisaalta myös kieltä jolla matematiikkaa opiskellaan. Erityisesti sanalliset tehtävät vaativat tekstin muodossa olevan tehtävän kääntämistä matematiikan kielelle, kuten vaikkapa lausekkeen muotoon. Klassinen esimerkki liukumäen pituuden laskeminen sen perusteella, kuinka korkea mäki on, ja kuinka pitkä matka tikapuilta on liukumäen päähän maata pitkin. Oma kuvaukseni tehtävänannosta ei ehkä ollut parasta tasoa, mutta ehkä joku tajuaa: Kas, tässä haetaan Pythagoraan lausetta.

Myös vieraiden kielten oppiminen vaatii hyvää lukutaitoa, samoin reaaliaineet. Mitä ylemmälle luokalle mennään, sitä laajempia kokonaisuuksia oppilaan tulee hahmottaa. Tiettyyn tasoon asti moni kykenee opettelemaan tekstin ulkoa, näin taisin tehdä itsekin kunnes se ei enää ollut mahdollista. Itse asiassa suurempien kokonaisuuksien hahmottaminen oli minulle pitkään vaikeaa. Tästä syystä uskon aktiivisen lukuharrastuksen olleen oppimistaitojen kannalta pelastus yläaste- ja lukiovuosina.

Hyvä lukutaito on siis pohja monelle oppiaineelle, enemmän tai vähemmän mutkan kautta. Sen vierellä kulkee myös hyvä kirjoitustaito, mikä on myös laaja osaamisalue. Virheetön ja kieliopillisesti täydellinen teksti ei tee ihmisestä hyvää kirjoittajaa. Hyvä kirjoittaja kykenee ilmaisemaan ajatuksensa ymmärrettävästi saaden aikaan sellaisia kokonaisuuksia, joita lukija kykenee hahmottamaan sekä löytämään ”punaisen langan”. Hyvä lukutaito ja kirjoitustaito kulkevatkin usein käsi kädessä.

Koulu tekee parhaansa

Joskus vaikuttaa siltä, että koulut ovat jatkuvasti kritiikin alaisina. Se mitä kouluissa tapahtuu, on yleensä määräysten ja ohjeiden alaisina harjoitettavaa toimintaa. Itse uskon, että lukutaidon edistämisessä koulut tekevät parhaansa. Tässä äitiysloman aikana olen useita kertoja nähnyt paikallisten koulujen luokkia kirjastossa valitsemassa itselleen luettavaa. Aika varmasti kouluissa on myös omat kirjavalikoimansa. Näin ”yleisön” perspektiivistä vaikuttaisi siis siltä, että koulun osalta oppilaiden lukutaidon kehittymistä ja ylläpitämistä työstetään. Lisäksi oppilaita opetetaan käyttämään kirjaston palveluita, ja he saavat oma-aloitteisesti perehtyä heitä kiinnostavaan kirjallisuuteen. -Ainakin tältä minusta, rattaita lykkivästä piilo-stalkkaajasta on vaikuttanut.

Uskon että koulut tekevät parhaansa. Hyvä kysymys onkin, miten paljon lukutaitoa tuetaan koulun ulkopuolella? Toki tietyssä iässä oppilaan tulee panostaa asiaan myös itsenäisesti, mutta joskus asiasta on myös muistutettava. Mitä itse muistan lapsuudesta, minua kannusti lukemiseen perhe jossa kaikki (ihmiset) lukivat päivittäin. Aktiivisuuteni ”oikeiden” kirjojen suhteen heräsi hieman viiveellä. Tai tarkemmin ottaen luin ala-asteen ajan hieman helpompia kirjoja, mutta luin kuitenkin päivittäin. Vaikka lukeminen on aktiviteettina hieman epäsosiaalista, koin päivittäisen lukemisen tuovan jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muistan myös saaneeni isosiskoltani kirjavinkkejä sitä mukaan kun ikää tuli enemmän.

Mitä kenenkin kotona sitten tehdään? Lukeeko kukaan oikeita kirjoja, vai kuluuko vapaa-aika ruudun ääressä? On hieman ristiriitaista surra lasten ja nuorten ruutuajan määrää, mikäli oma ruutuaika on todellisuudessa samaa luokkaa, ja kirjastokortti jossain nurkassa pölyttymässä. Tai ehkä se on eksynyt vaatekaappiin? Tai vaikkapa astianpesukoneeseen? Karu fakta: aikuisten on tärkeää itse näyttää esimerkkiä. Jos olisin teini, minusta olisi suorastaan absurdia vähentää ruutuaikaa ja keskittyä kirjoihin, jos perheen aikuiset ovat nenä kiinni ruudussa.

Aikuinen, entä sinun lukutaitosi?

Luetko uutiset mieluummin nopeasti vilkaisten puhelimella verkkosivuilta vai jaksatko lukuea tekstin tarkkaan? Pystytkö lukemaan sanomalehteä? Milloin viimeksi luit oikean kirjan? Vaativatko lukeminen ja luetun tekstin ymmärtäminen työtä? Oliko kysymymyksiä liikaa? Ikävä todeta, mutta myös aikuisten lukutaidossa voi olla parantamisen varaa. Kyllä, on totta että aikaa lukemiselle aikuisena on vähemmän. Toisaalta jos vilkaisee puhelimestaan vaihteeksi asetusten kautta ruutuaikaan liittyvät tiedot, voi käsitys ajankäytöstä hieman muuttua. Kun puhelimeni ilmoitti eräänä maanantaina yhden päivän keskimääräiseksi ruutuajaksi vähän yli kuusi tuntia, halusin vajota maan alle.

En todellakaan halua yleistää, mutta valitettavan usein digiaitteet ja erityisesti puhelin on tehokas aikasyöppö. Eihän ruutuaika kenellekään (toivottavasti) ole yhtenäisesti kuutta tuntia. Se on vähän lyhyempiä hetkiä, nopeita vilkaisuja ja sitten taas pidempiä hetkiä. Mutta joukkoon mahtuu myös ”unohtumista”  ruudun ääreen. -Ja on myös aikuisia, joilla ylimääräistä aikaa ei oikeasti ole. Siis edes ruutuaikaa. Ongelma ei kuitenkaan ole suoranaisesti ruutuajassa, vaan missä tahansa lukemista ”korvaavassa” aktiviteetissa, mistä puuttuu samankaltainen keskittyminen ja ärsykettömyys.

Aivojen tottuessa tiettyyn määrään ärsykkeitä (oli niiden lähde mikä tahansa), keskittyminen lukemiseen voi vaikeutua. Tämä taas johtaa lukemisen vähenemiseen, mikä puolestaan heikentää lukutaitoa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: Kun lukeminen jää pois, lukutaito heikkenee. Kun lukutaito heikkenee, lukeminen alkaa tuntua vaikeammalta, mikä myös nostaa kynnystä lukea enemmän.

Esimerkki lähtee myös kotoa

On lapsia ja nuoria, jotka löytävät lukemisen itse. Mutta usein vanhempien esimerkki ja toisaalta kannustaminen vaikuttaa lasten ja nuorten lukemiseen. En usko että olisin itse innostunut lukemisesta ja kirjoista lainkaan samoissa määrin jos lukeminen ei olisi ollut aktiivinen harrastus kasvuympäristössäni. Minua kannustettiin lukemaan, mutta yhtä paljon perheeni esimerkki oli merkittävä motivoija. Toisaalta myös kaveripiirissäni moni luki aktiivisesti, ja saatoimmme jakaa suosituksia kirjoista. Oli täysin tyypillistä, että kaveripiirissä luettiin joku yleiseen suosioon noussut kirja tai kirjasarja.

Kuinka sitten saada aikuiset lukemaan enemmän? Vaikka ajoittain kritisoin digitalisaatiota, en vastusta sitä. Enemmänkin näkisin olennaiseksi, kaikkiin ikäluokkiin kohdistuvaksi missioksi löytää keinoja digitalisaation hyödyntämisen rajoittamiseksi. Tietyissä asioissa siitä on suuri etu, mutta on myös alueita joissa digitalisaation ottama valta johtaa negatiivisiin vaikutuksiin. Yksi niistä on lukutaidon heikkeneminen lukemisen puutteen seurauksena. Sitä tähän lienee monia. Yksi on markkinoinnin luoma kiinnostavuus. Kirjoista ei luoda samanlaisia mainoksia kuin elokuvista ja peleistä. Kirjan sisältö jää usein mielikuvituksen varaan, joten visualisoiminen on mahdotonta. -Ja visuaalisuus puolestaan on merkittävä osa markkinointia.

Lukeminen on aktiviteetti johon ihminen uppoutuu. Kirjastot ovat mielestäni tehneet hyvää työtä uutuuksien ja eri aikoina muuten vain suosittujen kirjojen esilllenostamisen suhteen. Näin olen itsekin löytänyt luettavaa. Kuinka sitten markkinoida lukemista? -Erittäin hyvä kysymys. Lukemisen tulee lähteä liikkeelle omasta henkilökohtaisesta innostuksesta, mutta sen rakentamiseen tarvitaan sekä ennakkoluulottomuutta että jonkinlainen käsitys aiheista jotka kiinnostavat. Moni tekee klassisen virheen, eli valitsee ”hienolta” kuulostavan klassikon ensimmäiseksi kirjakseen. Lopputuloksen kirja on ollut liian vaikealukuinen, ja projekti on jäänyt puolitiehen.

Itse kannustan marssimaan sisään kirjastoon, ja ajan kanssa. Mielestäni kenenkään ei tarvitse hävetä sitä, mitä haluaa lukea. Aloittelijalle olen valmis sanomaan: Kunhan aloitat jostain, mikä sinua itseäsi kiinnostaa. -Vaikka sitten sarjakuvista tai lastenkirjoista. Oikeastaan näen helppolukuiset kirjat varsin hyväksi aloitukseksi, sillä niiden kautta voi siirtyä haasteellisemman tekstin pariin sitä mukaa, kun oma henkilökohtainen lukutaito kehittyy. Nostalgiaa rakastaville hyvä aloitus voi todellakin olla sen oman, joskus lapsena paljon pidetyn kirjan lukeminen uudelleen. Mikäli lukeminen ääneen ei ahdista, tästä on mahdollisuus rakentaa myös jälkikasvun ollessa sopivaa ikäluokkaa yhteinen kirjahetki. Itse asiassa odotan innolla sitä aikaa, kun pääsen lukemaan Juniorille Risto Räppääjä -kirjoja!

Keinoja aloittaa lukuharrastus aikuisena on monia, mutta aloittaminen on se suurin haaste. On myös täysin luonnollista että lukeminen on aluksi vaikeaa, mutta silti ei kannata luovuttaa. Jos uuden vuoden kunniaksi lupaat lukea päivittäin sivumäärän tai kellonajan X ja lupaus todellakin pitää, kesään mennessä lukeminen voi tuntua jo aivan erilaiselta. Tärkeintä on löytää sellaista luettavaa, mistä itse pitää. Nim. itsekin olen taas valinnut vähän kevyempää lukemistoa koska aivoni ja mieleni sitä kaipaavat.

Lukevatko aikuiset mielestäsi riittävästi?