En tarkalleen muista millaisia tavoitteita tälle vuodelle asetin. Sisältöön taisi kuulua jotain armollisuudesta itseään kohtaan, panostamista sosiaaliseen elämään ja aktiviteetteihin ja uiminen taisi myös olla yksi asia minkä olin listalle lisännyt. Voin heti tunnustaa, että siirtyminen taaperovaiheeseen toi hieman uudenlaisia haasteita, minkä seurauksena ”rasti ruutuun” -tyylinen eteneminen ei onnistunutkaan. Juniorin kehitys ei tapahtunutkaan päivän ja kellonajan tarkkuudella. Lisäksi tuo vekkuli alkoi myös saada omaa tahtoa, minkä vuoksi ihan kaikki mitä äiti yritti tuputtaa ei mennytkään läpi. Miten siis selvisimme?

Sosiaalinen elämä ja leikkipuistoilu: 2/5

Leikkipuistoissa aloimme tosiaan käydä jopa viikoittain. Emme päivittäin, mutta halusin ulkoillessa esitellä Juniorille erilaisia ”pysähdyspaikkoja”. Kuulostaa ehkä yritykseltä aivopestä lapsi, mutta ennen kentän jäädyttämistä Juniori viihtyi mainiosti matkan varrella olevan urheilupuiston jalkapallokentällä. Syy lienee siinä, että kävelemään ja juoksemaan oppinut Juniori sai kerrankin paikan missä todellakaan ei tule seinät vastaan. Sielläpä sitten yhdessä juoksentelimme, ja itsekäs äiti teki hieman omaakin treeniä. Tosin Juniorista on ollut äärettömän hauskaa kipittää kyykkyhyppyjä tekevän äidin luokse. Ja koska innostunut Juniori juoksi minne sattuu, toistojen määrä tuntui seuraavana päivänä reisissä. Win-win?

Myös leikkipuistossa Juniori on vähitellen kiinnostunut muustakin kuin aidasta. Keinuminen on edelleen hauskaa, mutta myös liukumäki on alkanut kiinnostaa. Eli pikku hiljaa.. näin talvella paikasta riippumatta myös lumihankeen kaatuminen näyttää olevan mielenkiintoista. Sosiaalisen elämän suhteen en sitten voikaan kehua. Vastoin oletuksiani, leikkipuisto on ollut käytännössä autio. Kaksi kertaa olen onnistunut löytämään itselleni juttuseuraa ja Junioriorille vastustajan tuijotuskilpailuun. Mutta ehkä Juniorin osalta sosiaalinen elämä kehittyy päiväkodin osalta. Toivottavasti myös omani. Eli kaikki ei mennyt aivan nappiin, mutta sentään aloimme käydä leikkipuistossa. Lisäksi seikkailimme erilaisessa maastossa Juniorin kärsivällisyyttä vastaavan ajan.

Uiminen: 0/5

Pieleen meni. En käynyt uimassa kertaakaan. En edes hankkinut kunnollista uimapukua. Kieltämättä kesällä uiminen kävi monesti mielessä, mutta se vain jäi. Uusi yritys ensi.. jonain aikana. Tätä menoa homma siirtyy niin pitkälle että alan ohjata Juniorin uimaharjoittelua, ja siinä samassa omaani. Tai sitten tapahtuu se ihme, että hommaan soveliaan uima-asun ja todellakin menen uimaan. Soveliaalla tarkoitan esimerkiksi sitä, ettei bikinin yläosa ole n. kaksi kuppikokoa liian pieni. Itse asiassa olen niin konservatiivinen, että mielestäni uimahallissa käytetään ”oikeaa” uimapukua, ei bikineitä. Tosin muiden uima-asut eivät kiinnosta lainkaan, tuskin edes tajuaisin jos joku paikalla uisi alasti.

Jotenkin tunnen pientä moraalista krapulaa tästä laiminlyönnistä, sillä olisi kai pitänyt tutustuttaa Juniori vesileikkeihin ammetta ja pesuvatia laajemmin. Toisaalta.. jos olen oikein ymmärtänyt, todella monet lapset ovat oppineet uimaan vaikka veteen totuttelu yms. on aloitettu myöhemmin kuin seuraavana päivänä syntymän jälkeen. Jopa minä opin uimaan, vaikkei minua kuskattu vauvauinteihin. Osasyy taisi olla se, ettei sellaisia edes järjestetty ihan lähellä. Siitä huolimatta ainakin kolme vuotta sitten uin ongelmitta ihan mukavalla vauhdilla pidempiäkin matkoja. Eli toivoa on.. Tai sitten minulla on taipumus hyödyntää vain veden kiinteää olomuotoa.

Uudet aktiviteetit: 2/5

Muskarit, perhekerhot.. ei tullut mitään! Jälleen yksi merkittävä syy on välimatka ja ehkä oma saamattomuuteni. Sen sijaan aina kun missä tahansa tilanteessa paikalla oli Juniorin ikäinen lapsi, vaivihkaa vain Junioria lähemmäksi tekemään tuttavuutta. Yritys sekin? Toisaalta haasteena uusille aktiviteeteille on osaltaan ollut epäilyttävän hyvin nukkuva lapsi. Toisaalta mietin.. tarvitseeko alle kaksivuotiaan kanssa ravata ties missä? Monien harrastusten ikäraja on 2-3 vuotta, ja niissäkin vasta orientoidutaan siihen mikä teemana nyt sattuu olemaan. Silti olen onnistunut panostamaan sekä omaan yhteiseen tekemiseen uudella siinä määrin kun Juniori on ottanut ideoitani vastaan.

Minä, itsekäs äiti olen ottanut itselleni viikossa kaksi tuntia omaa aikaa jäällä. Shame on me. Mutta anteeksi vain, se on oikeasti tehnyt hyvää. Liikunnan ohessa olen päässyt harjoittamaan sosiaalista kanssakäymistä muiden aikuisten kanssa. Juniorin kanssa puolestaan olemme keksineet yhdessä kaikenlaista hassuttelua. Välillä kiusaan lastani yrittämällä opettaa kuinka palikoita pitäisi käyttää, ja velvollisuudesta Juniori näyttää pikaisesti asian menneen perille. Mutta kävelytaito on sen sijaan tuonut mukaan kaikkea hauskaa: jumppaleikkejä, piiloleikkejä ja mitä nyt satummekaan keksimään. Lisäksi musiikki näyttää olevan asia mikä Juniorilla on selkeä vahvuus ja ennen kaikkea asia mistä hän pitää. Hyräiltäviin laulunpätkiin tulee säännöllisesti uutta sisältöä. Tähän toivon voivani panostaa jonkun yhteisen harrastuksen myötä. Vinkkejä?

Ja ne kiitettävät osa-alueet:

Vaikka Juniorilla puhuminen on vielä harjoittelun tasolla eikä hän ole mikään ”papupata”, kommunikointi, ymmärtäminen ja tietenkin inside-huumori ovat kehittyneet niin, että meillä on oikeasti aika hulvatonta! Voin todeta, että lapseni onnistuu (tahallaan?) aiheuttaman minulle naurukohtauksen. Onneksi minäkin osaan antaa takaisin samalla mitalla. Mitä en ennalta edes arvannut on se, että reilu puolitoistavuotias on sellaista seuraa jonka kanssa on aidosti hauskaa. Kyllä, ehkä tähän liittyvän ennakkoluulo kuulostaan osan korvaan hirveältä. Mutta rehellisyyden nimissä ajattelin taaperoarjen olevan jatkuvaa lapsen viihdyttämistä keinolla millä hyvänsä. Siis eräänlaista suorittamista. Väärin meni: Nauramme yhdessä, pelleilemme yhdessä ja meillä on oikeasti hauskaa.

Myönnän että ilman aiempaa työn puolesta saatua kokemusta eri ikäisten lasten ja nuorten parissa en ehkä osaisi nauttia tästä ajasta samalla tavalla. Olen työn ja opiskelun sisällön kautta oppinut ”heittäytymään” ja heittämään hiiteen esimerkiksi asiakaspalvelussa vaadittavan robottimaisen asiallisuuden. Jos olisin tullut äidiksi esimerkiksi 10 vuotta sitten eli ”normaalimpaan” aikaan, en usko että nauttisin tästä kaikesta näin paljon. Myönnän että olen varsin toiveikas myös tulevien vuosien suhteen. -Ainakin siihen asti kunnes lapseni alkaa hävetä minua.

Nyt kun tarkemmin mietin, miksi edes tein tehtäväkohtaisia tavoitteita tälle vuodelle? Kyllä, varmasti olen panostanut liian vähän aktiviteetteihin joilla maksimoidaan lapsen kehityksen nopeus ja taso. On totta etten ehkä ole panostanut riittävästi Juniorin totuttamiseen muihin lapsiin. Tai olen, mutta heikolla menstyksellä. Juniori käsittää että on olemassa muita lapsia, ja hän uskaltaa mennä heidän lähelleen. Hän ei pidä jos toinen lapsi yrittää ”lääppiä” tai thdä liian läheistä kontaktia. Toisaalta… näin käyttäytyy aika moni muukin Juniorin ikäinen. He vasta harjoittelevat. Ja oppivat ennen pitkää.

Mistä taas olen iloinen, on panostamine lapsen kanssa olemiseen, kommunikoimisen sekä yhteisten juttujen rakentamiseen. Juniori osaa leikkiä itsekseen, mutta meillä on myös omat leikkimme, joiden ”periaatteen” olen opettanut ihmisille joiden kanssa eniten vietämme aikaa. Jos siis olen jossain onnistunut, niin aikakin siinä että aikana kun olen Juniorin kanssa kotona, meillä on oikeasti ollut mukavaa.

Sain päähäni ylioppilaslakin keväällä 2004. Koko päivän minulla oli dilemma. Kaikkien päähän laitettavien asusteiden tapaan ylioppilaslakki näytti päässäni typerältä. Olisin halunnut riisua sen. Tätä en kuitenkaan voinut tehdä, sillä typerältä näyttävä lakki oli painanut otsaani vähintään yhtä typerän näköisen punaisen viivan. Taisin pitää lakkia koko päivän, ja tietenkin illan pakollisissa bileissä. Päivän juhlissa yritin keksiä jotain viisasta ja filosofista toteamukseen: ”Tämä on yksi merkittävä etappi elämässäsi.” MInulle ylioppilastutkinto ei ollut suuri asia, enemmänkin itsestäänselvyys. Kirosin muutamaa ainetta surkean arvosanan vuoksi. Lukio jotenkin vain työntyi eteenpäin, ja lopulta oli kirjoitusten aika. Luettiin, tuli koepäivä. -Ja sitten kuuden tunnin kuluttua aloittamisesta kaikki oli ohi.

Abivuotena yksi jos toinen alkoi intoilla tulevista opiskelija-ajoista. Erityisesti taloudellinen pärjääminen kiinnosti monia. Harva valitti elintason laskemista. Oikeastaan se oli aika hienoa. Osa oli hankkinut erilaisia opuksia miten vähällä rahalla voi tulla toimeen. Kotitaloustaidot alkoivat kiinnostaa monia. Mitä kaikkea makaronista ja tonnikalasta oikein saattoikaan valmistaa? -Mainittakoon että kyseiset ruoka-aineet olivat tuolloin ne edullisin vaihtoehto. Pohdittiin myös miten sisustaa opiskelija-asunto ilmaiseksi, mistä kirpparilta saa edullisesti vaatteita jne. Kun kesäloma viimein koittaa, toisi työpaikka siivoojana tai vaikkapa kaupan kassalla ruhtinaallisesti täytettä pankkitilille. Tätä kaikkea odotimme innolla. Itse kuuluin heihin, jotka tuota hienoutta odottelivat välivuoden verran, mutta lopulta pääsin minäkin nauttimaan opiskalijaelämästä.

Oma koti: Hienoin koti

Päästyäni opiskelemaan silloiseen Stadiaan eli Metropolia amk:hon, sain asunnon kohtuullisen matkan päästä suhteessa oppilaitokseen. Kävelymatka ei ollut mahdoton, mutta huonolla säällä pitkä. Helpommin paikalle pääsi junalla tai bussilla. Asunto oli n. 60-luvulla rakennettu, ja kahden ihmisen soluasunto. Asuin siellä ihmeen pitkään. Kämppäkavereissa oli hieman vaihtuvuutta, sillä jokainen päätyi kumppaninsa kanssa asumaan. -Tai sitten minä olin niin sietämätön kämppis? Minulle soluasuminen ei ollut ongelma. Jotenkin pidin sitä itsestäänselvyytenä. Siinä oli puolensa ja puolensa, riippui miten kämppiksen kanssa tuli toimeen. Yhteistä tilaa oli vähän, joten siivoaminen ei tuottanut ongelmia.

Itse asunnossa oli omat haasteensa. Omat huoneet eivät todellakaan olleet suuria. Mutta sitäkin suurempi ongelma olivat mm. ikkunat joista veti pahasti. Yritin tiivistää aluksi ns. oikealla tiivistenauhalla, mutta veto oli niin paha että nauhan liika jäätyi ja koko teippi irtosi. Lopulta toimivin ratkaisu oli suikaleeksi taideltu sanomalehti, minkä kiinnitin maalarinteipillä. Juu, en voi kehua trendikkyydellä. Mutta se epäesteettisyys oli osa omaa kotiani, ja omaa paikkaani. Lapsuudenkodista mukaan tuli mm. n. 10-vuotiaana saamani työpöydän ja peilipöydän välimuoto. Hyvin toimi! Vanhempani auttoivat paljon, ja heidän avullaan löysin todella hienon lavasängyn. Halusin sellaisen, sillä se säästi tilaa mutta mahdollisti toisellekin nukkujalle paikan.

Sisustustyylini koostui vanhoista ja tutuista esineistä. Lisäksi haalin mukaan jotain persoonallista, ja ennen kaikkea edullista. Kaikkea hienoa löytyi kirppareilta ja etnisistä kaupoista. Seinille taisin kiinnittää omia piirustuksia ja maalauksiani sekä Corpse Bride -julisteen, mikä kävi taulusta. Olin ylpeä kodistani. -Tai siitä n. 15 neliön tilasta mikä oli omani. Ja näin asui moni muukin. Samaan tapaan haalittiin kaikkea edullista tai ilmaista. Löydöistä oma paikka muotoiltiin kodiksi. Kukaan ei seurannut tarkkaan sisustustrendejä, saati sitten haalinut design -tavaraa. Itse ihailin erityisesti koteja, joissa asukas oli onnistunut esim. kierrätyskeskuksen tavarasta muotoilemaan onnistuneen sisustuselementin.

Matalapalkkainen kesätyö: Luksusta!

Kun tuet olivat mitä olivat ja opiskelu oli kokoaikaista, kesätyöt olivat hieno kokemus. Ns. aivoton kestätyö oli suurta vaihtelua opiskelurutiinille, ja se nk. surkea palkka oli aina sellainen, että siitä sai säästöäjä. Mainittakoon että todella moni opiskelija sai työskennellä kesällä todella pienellä verotuksella, joten palkasta oikeasti jäi käteen paljon. Toki halpa asuminen sekä opiskelijaedut tekivät elämäisestä huokeampaa. Oma työpaikkani liittyi alaan mitä opiskelin. Työn sisältö ei ollut suoranaisesti vaikeaa muttei helppoakaan. Jotain perusasioita oli osattava, ja myös huolellisuutta tarvittiin. Palkka oli myös silloisen elämäntilanteen kannalta huilkea.

Kesätyöt olivat enemmänkin oma kokemuksensa. Oli mahdollisuus tehdä jotain muuta mihin liittyi säännöllisyys ja ylellisyys nimeltä kuukausipalkka. Minulle kesätyöt olivat myös mahdollisuus tavat uusia ihmisiä. Ei muista kenenkään erikseen valittaneen palkasta. Ideana oli tehdä työtä mistä palkkaa sai, sillä tuet loppuivat kesän ajaksi. Tietenkin kesätöiden saaminen oli oma haasteensa ja aiheutti stressiä erityisesti silloin, kun asiaan ei tartuttu jo marraskuussa. Itse myönnän kuuluneeni heihin, jotka tajusivat kesötäiden hakemisen vasta tammikuussa. Huhtikuussa oli käytännössä katsoen myöhäistä. Hävettää myöntää, mutta yhtenä kesänä tällainen moka johti siihen, että opiskelin kesän ajan. Sekään ei ollut huono ajatus, sillä intensiivikurssin ansiosta sain melko suuren pakollisiin opintoihin kuuluvan kokonaisuuden pakettiin. -Mutta taloudellisesti ratkaisu ei sitten ollutkaan niin hyvä.

Kesätöistä ei pahemmin valikoitu. Ainoa mihin opiskelijat toivoivat pääsevänsä oli työ, mikä olisi sillä tasolla ns. oman alan töitä mitä suoritetulla määrällä opintoja saattoi päästä tekemään. Palkka oli mukava lisä. Toki tämä on alasta kiinni. Esimerkiksi terveydenhuoltoala tuntuu työllistävän sen verran hyvin ainakin tietyillä alueilla, ettei kilpalua ole samaan tapaan kuin esimerkiksi taidealalla.

köyhäily oli oikeasti hienoa

Kuulun niihin onnekkaisiin joita tuettiin taloudellisesti. Silti köyhäilin. Se vain kuului asiaan ja oli hienoa. Mitä edullisemmin mitäkin sai, sen hienompaa. Usein ekologisuus oli tavalla tai toisella mukana. Oli oikeasti hienoa valmistaa kunnon ruokaa mutta mahdollisimman edullisesti ja saada hävikki niin lähelle nollaa kuin mahdollista. Oli myös hienoa ostaa käytettyjä vaatteita ja muokata niitä. Tosin myönnän että ajoittain investoin myös hintaviin goottivaatteisiin, mutta niihinkin olin määritellyt tarkan budjetin. Esimerkiksi silloisen Morticia korsetit taisivat maksaa vähintään 50 euroa, ja kunnolliset metalliluutetut enemmän. Tuolloin hinta oli suuri. Mutta asukokoelmaa saattoi täydentää esimerkiksi sillä mitä UFF:lta löytyi.

Harva harrasti ”fiiniä” elämää. No, ehkä alkoholiin monilla meni rahaa hieman enemmän kuin olisi kannattanut. Toisaalta muistan edelleen, että bileiltoja ei ollut todellakaan joka viikonloppu. -Eikä edes joka toinen. Ehkä osa oli aktiivisempi siinä harrastuksessa, mutta itselläni jäi monet bileet väliin koska en osallistunut opiskelijoiden rientoihin. Yliopistossa homma jäi fuksiaisiin sillä 27-vuotiaana koin itseni yli-ikäiseksi kovempaan menoon.

Ymmärrän toki että hinnat ovat kallistuneet. Mutta joskus tuntuu myös siltä, että korkeampi elintaso on ns. toivotumpaa. Yhä nuoremmat haalivat merkkivaatteita, sisustukseensa design -tavaraa ja hintavampaa ruokaa. Halpikset ovat häpeä. Lisäksi rahaa menee digilaitteisiin ja suoratoistopalveluihin. Ajatus ”pakollisista menoista” tuntuu selkeästi laajentuneen. Kun minä olin nuori…. pakolliset menot olivat mm. vuokra, sähkölasku, puhelin- ja nettiliittymä sekä ruoka- ja taloustarvikkeet. Toisaalta pääsimme helpolla, sillä esimerkiksi suoratoistopalveluita ei ollut, ja eläminen todellakin oli edullisempaa. Mutta myös silloin oli ”ylellisyyksiä” jotka eivät kuuluneet opiskelijaelämään ainakaan säännöllisesti: kallis ruoka ja esimerkiksi matkailu ihan mihin vain. Ne olivat saavutettavissa olevia haaveita, mutta vaativat säästämistä.

Millaista opiskelijaelämää sinä vietit?