Viimein ihmisten ilmoille!

Jos tekisin testin intro- ja ekstroverttiyden välillä, olisin kai ambivertti. Toisaalta en tiedä lokeroituisinko siihenkään. Olen sosiaalisissa tilanteissa varsin taitava ja ulospäinsuuntautunut silloin, kun kyse on työstä tai jostain muusta selkeästä roolista. Tällöin teidän miten minun tulee kommunikoida paikalla olevien ihmisten kanssa. Toisaalta työtehtävä tai muu selkeä rooli mahdollistaa myös suunnitellut toimintatavat. Minulle ei ole ongelma puhua satojen ihmisten edessä. Tätä on testattu. Suurempi haaste on puhua heidän joukossaan. -Etenkin ilman valmista tekstiä. Vapaamuotoinen sosiaalinen kanssakäyminen on pelottavaa. Tutussa ja turvallisessa porukassa ongelmaa ei ole. Uusien tuttavuuksien solmiminen taas on yhtä pelottavaa kuin lapsena. Taidan siis vierastaa.

Edellisessä asuinpaikassa sosiaalisten kontaktien luominen erityisesti lapsilähtöisesti oli vaikeaa. Käytännössä tämä tarkoittaa verkostoitumista muiden vanhempien kanssa. Lisähaastetta toi etäisyys, minkä vuoksi paikalliset perhekerhot jäivät kokematta. Osittain asiaan vaikutti myös jännittäminen. No, nyt uudella paikkakunnalla tilanne on hieman eri. Viime viikko oli hivenen katastrofaalinen ja moni suunnitelma jäi väliin, mutta tänään onnistuin ottamaan uuden askeleen. Menin lähellä pidettävään perhekahvilaan.

Tuttu paikka

Paikka oli minulle entuudestaan tuttu työn puolesta. Joskus sielläkin on tullut pyörittyä eri tehtävien parissa. Suureksi onnekseni paikalla sattui olemaan vieläpä tuttuja työntekijöitä, joten keskustelun aloittaminen ei ollut vaikeaa. Toki aikaa oli kulunut ja sen sijaan että olisin itsekseni, mukanani olikin taapero. -Siis oma lapsi, ei matkan varrelta löydetty. Tuota vaihtoehtoa en ole testannut sillä noudatan edelleen sääntöä nro 1. siitä mitä lasten tai vauvojen kanssa tehdään: Jos vastaan tulee henkilö jolla on vauva esim. vaunuissa, älä tee mitään. Edelleen tämä oli mielestäni paras lähtökohta. Sama pätee taaperoihn. Tosin Juniorin synnyttyä tuo ohje toimi vain ei oman lapsen suhteen.

Mutta.. tarttumatta biologian alueen seikkoihin totesin että minusta on tässä poissaolon aikana tullut äiti, ja että Juniori täyttää keväällä kaksi vuotta. Ympäripyöreästi mutta ymmärrettävästi totesin ettei takana ole aivan helppoja aikoja. Kerroin tämän sillä ajatuksella, että voisin jonain päivänä toimia vertaistukena samassa tai samankaltaisessa tilanteessa oleville. -Joko työn kautta tai vapaaehtoisesti. Mikä itselleni tuossa paikassa oli miellyttävää, oli tunne siitä että olin tervetullut. Toki saatoin potea myös jonkinlaista häpeää kun mieleni pikakelasi mitä kuluneen, n. kolmen ja puolen vuoden aikana oli tapahtunut. Puran sitä kerää ajan ja energian kanssa. Onneksi nyt tiedän mistän saan siihen tukea.

Juniorin arvio paikasta

Tällä kertaa alkujännitys jäi lyhytkestoiseksi. Äitiä oli pidettävä kädestä kiinni hetki, ja pari kertaa piti halata ja päästä syliin. Tällä kertaa Juniori ei vieroksunut muita lapsia, vaan otti enemmän kontaktia ja jopa hymyili. Yhteisiä leikkejä ei ehtinyt tulla, mutta näin pienillä sellainen on vasta harjoitteilla. Mikä kieltämättä ilahdutti oli se, ettei Juniori lainkaan ottanut leluja toisten kädestä tai ominut tavaroita joilla joku toinen leikki. Hän katsoi, hyväksyi asian ja tutki vapana olevia kohteita. Erityisen hauskoja olivat eri muotoiset ”tyynyt” tai mitä lie pehmeitä rakennuspalikoita olivatkaan. Muita ihmisiä Juniori ei vierastanut lainkaan, vaan teki tyynenä kierrosta leikkipaikassa. Toki säännöllisesti piti tarkistaa onko äiti lähellä. Sen verran tehokkaita olimme, että katsastimme myös lähellä olevan kirjaston tarjonnan.

Ilmeisesti Juniorin mielestä tämä leikkipaikka oli mukava, sillä lähtiessä meillä oli pieniä erimielisyyksiä kauppaan siirtymisestä. No.. ei suoranaisesti erimielisyyksiä, sillä minäkään en olisi halunnut mennä kauppaan. En vain saanut tätä myönnettyä Juniorille. Selvisimme kauppareissusta. Miksen hyödynnä kotiinkuljetusta? Koska… en hyödynnä sitä?

Mitähän seuraavaksi?

Seuraavat pari päivää ovat hieman auki suunnitelmissa, sillä tässä on hieman muuttuvia tekijöitä. Jos kaikki menee hyvin, perjantaina saatamme päästä kyseiseen paikkaan uudeleen. Seuraavalla viikolla alkaakin Juniorin päiväkoti, mihin sopeutuminen määrittelee seuraavat liikkeet. Edelleen toivon että esimerkiksi kerran viikossa menisimme jonnekin, missä olisi samaan tapaan lapsia ja vanhempia. Todennäköinen tapahtuma ovat seurakunnan juttuja, sillä koen että niihin on helppo mennä. Tämä ei toki sulje pois esimerkiksi kaupungin yms. järjestämiä aktiviteetteja. Edelleen haaveilen myös jostain yhteisestä harrastuksesta.

En kuitenkaan halua ahmia arkeemme liikaa menemisiä, sillä haluan panostaa siihen että Juniori saa rauhassa sopeutua päiväkotiin. Aikaa on vaikea arvoida, sen määrittelee Juniori itse. Olennaista on, että uudessa arjessa on selkeä rutiini ja toistuvuutta. Näin myös Juniori oppii ennakoimaan mitä tapahtuu milloinkin. Toki satunnaine vaihtelu virkistää, mutta itse kannatan selkeyttä ja toistuvuutta. Aika varmasti askartelen jossain vaiheessa jonkinlaisen ”lukujärjestyksen” mitä Juniorikin voi seurata kun ymmärtää riittävästi. Näin hänkin voi hahmottaa päivän kulun arkena ja vapaapäivinä. Ärsyttävän järjestelmällistä? -Ehkä? Mutta minulle sellainen on sopinut. Toistaiseksi myös Juniori vaikuttanut olevan tyytyväinen selkeyteen, mutta muutoksia voi toki ajan kanssa tulla..

Mutta näiltä näkymin toivon että onnistumme pitämään edes yhdestä suunnitelmasta kiinni: Välillä menemme jonnekin missä on ihmisiä. Tosin niin, että ihmisten kanssa voi myös kommunikoida ja viettää aikaa.  Onneksi lapsi ja vieläpä hymyilevä sellainen on aika hyvä ”ice breaker”.

Ja lopuksi lukijoille kysymys: Miten teidän viikkonne on sujunut?