Käytännön haasteita yh-arjessa

En onnekseni ole kokenut sellaistan paljon puhuttua yh-helvettiä. Se, että monet asiat on hoidettava yksin, on enemmänkin itsestäänselvyys. Harva asia on infernaalisen vaikeaa, mutta on yksittäisiä arjen asioita jotka tuovat hieman lisähaastetta. Kun aikansa itse joutuu tekemään, ne asiat yksinkertaisesti tehdään. Eron huomaa vasta silloin, kun saa näissä asioissa apua.

Kauppareissut

Näin autottomana ja pienikokoisena ihmisenä voin kantaa mukanani vain rajallisen määrän ostoksia. Ja kyllä, harkitsen vakavasti kotiinkuljetuspalvelua.. asiaa pitää vain kypsytellä riittävän pitkään. Sitä ennen teen asiat vaikeammin. Ihanne olisi, jos kauppareissuja pitäisi tehdä maksimissaan 1-2 kertaa viikossa. Juu, kotiinkuljetuksella tämä olisi mahdollista. En siltikään taida olla valmis helpottamaan arkeani. Raskaita ostoksia kuten maito- tai jogurttitölkejä voin ottaa maksimissaan 3-4, sillä laitan osan rattaiden koppaan. Odotan mielenkiinnolla koska pohja hajoaa. Kevyempien ostosten määrää rajoittaa lähinnä miten helppoa kantaminen on rattaita lykkiessä.

Aivan täysin en halua tästä valittaa, sillä kauppareissut ovat oikeasti tehokasta hyötyliikuntaa. Matkaa suurempaan kauppaan vie reippaasti kävellen 15 minuuttia. Kaupassa yritän selviytyä niin ripeästi kuin mahdollista. Kotimatkan aikana kovallakin pakkasella on hiki pukannut pintaan. Kieltämättä nämä vuosi ja kahdeksan kuukautta äitinä ovat kohottaneet kuntoa ihan mukavasti. Tosin energiavajeen kompensointi riittävällä ruokamäärällä vaatii.. paljon ruokaa.

Ne suuretkin ruokamäärät menevät..

Ja sopivasti aasinsiltana tähän aiheeseen. Tietenkin on mukavaa että tekemäni ruoka kelpaa Juniorille. Joskus vain tuntuu siltä, että vaikka miten yritän tehdä enemmän ruokaa, se ei riitä kolmeksi päiväksi. Ostoslistalla on seuraavaksi vähintään viiden litran kattila ja haave siitä, että siitä olisi apua. Siitä suurempi tuntuu jo absurdilta vaihtoehdolta näin kahden ihmisen talouteen, mutta.. ilmeisesti meihin uppoaa paljon ruokaa. Olen ruuanlaittajana muuttunut äärimmäisen laiskaksi. En enää tee mitään, mikä vaatii kasvisten pilkkomista suurempaa näpertelyä. Nostan tasoa jos/kun aikaa ja energiaa on enemmän… tällä hetkellä ruokalajimme ovat keitto, laatikko tai wokki. Mihin kategeoriaan muunneltu italianpata sitten meneekään..

Okei, myönnän että teen ruuat pääasiassa itse. En harrasta eineksiä osaksi hinnan ja osaksi laiskuuden vuoksi. Kyllä, jälkimmäinen tekijä voi kuulostaa ristiriitaiselta. Eivätkö einekset juurikin helpota arkea? -Osan mielestä kyllä, minun mielestäni ei. Einesruuat ovat ensinnäkin suhteessa hintavampia, ja kattavat vain sen yhden aterian. Jos harrastaisin eineksiä, joka ateria pitäisi miettiä erikseen. Nyt kun lapseni on vielä niin kaikkiruokainen että sietää syötä samaa ruokaa useamminkin, todellakin hyödynnän sitä. Tosin.. mainitsemieni ruokalajien raaka-aineet toki muuttuvat joka kerta. Eli ihan niin yksipuolisesti emme syö että vaihtoehtoja olisi vain kolme. Laatikkoon käytän esim. perunaa, riisiä tai makaronia. Proteiinia tulee kanasta, kalasta tai kasviperäisestä raaka-aineesta.

Lepohetket keskellä päivää

Muistan sellaiset hämärästi alkuraskaudesta. Todellisuudessa aikaa ei kai olisi ollut silloinkaan, mutta en yksinkertaisesti pysynyt hereillä. Nyt Juniorin päiväuniaika on aikaa, milloin teen ns. rästihommat ja mahdollisuuksien mukaan ”omia juttujani”. Joskus oikaisen hetkeksi, ts. 10 minuutiksi. Silloin kun tämä onnistuu, se on luksusta. Periaatteessa voisin levähtää näin vaikka päivittäin. ”Esteenä” on ennaoimiseen perustuva toimintamalli, eli yritän saada tehtyä asioita etukäteen niin, että esimerkiksi ilta menisi vähän kevyemmin.

Toisaalta.. ne hetket kun olen saanut Juniorille hoitajan, olen mieluummin käyttänyt esimerkiksi jäällä käymiseen. Valinta ei ole helppo.. ehkä ajattelen lepäämisen kuitenkin olevan varmemmin järjestettävissä kuin tiettyyn kellonaikaan olevan jäävuoron. Periaatteessa voin röhnöttää Juniorin nukkuessa päikkäreitä sängyssä tai katsoa vaikkapa elokuvan läppäriltä. Mutta se tietäisi hektisempää loppupäivää, mikä taas tuntuu kuormittavammalta ja vaikuttaa negatiivisesti yöuniin.

Toisaalta..

Entä jos tässä olisi 24/7 toinen vanhempi? Oletettavasti molemmat aikuiset kävisivät töissä. No, kauppareissut voisivat käydä helpommin. Edelleenkin ruokaa menisi päivän aikana paljon. Ehkä ruuanlaittovuorot voi jakaa, mutta edelleenkin voi käydä niin, että ruokaa on laitettava yhtä usein. Molemmat aikuiset saattavat olla väsyneitä työpäivän jälkeen, mutta entä lapsi/lapset? Edelleenkin voi käydä niin, että mahdollisuus lepohetkeen löytyy vasta illalla.

Jos toinen talouden aikuisista on töissä ja töinen kotona, ei tilanne välttämättä helpotu silloinkaan. Jos itse saapuisin kotiin kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen, mieleeni ei todellakaan tulisi heti kotiovesta sisään päästyäni tarttua siivoukseen tai ruuanlaittoon. Toki sellaisestakin on kokemusta ja paljon, mutta todella harvoin olen onnistunut käymään töihin ensimmäisena asiana kotiin palattuani. Tämä ei ole puolustus sille asetelmalle että toinen tekee työ kotona ja toinen työpaikalla. Yritän vain ymmärtää molempia osapuolia.

On varmasti talouksia, joissa työt arjessa jakautuvat oikeasti niin, että molemmilla aikuisilla on mahdollisuus vapaahetkiin ja lepoon. Toisaalta.. asetelma ei vain aina ole tasapuolinen. Opiskeluvuosina parisuhteessa minä olin se, joka pääsi konkreettisesti olemaan kotona enemmän vaikka se aika sisälsi paljon työskentelyä. Oli niin ikään itsestäänselvyys että tein työssäkäyvää osapuolta enemmän kotitöitä. En minä kokenut sitä epäreiluksi. Työssäkäyvä osapuoli puolestaan teki enemmän kun hänellä oli enemmän aikaa kotona. Mutta.. tällainen järjestely on vain yksi monista. Toki jonkinlaista tehtävien jakamista kannata jo siksikin, että molemmat osapuolet ymmärtävät miten arjen perusasiat pysyvät rakenteilla.

Mikä yh-arjesta tekee mielestäni hieman työläämpää on, että taloudessa ei ole stabiilisti sitä toista aikuista jota voisi pyytää apuun. Eihän tehtävien delegointi mitään herkkua ole, mutta on silti eri asia jos se potentiaalinen toinen käsipari on edes olemassa. Mutta vaikka tämän tekstin kirjoitin, en pidä yh-arkea katastrofaalisen vaikeana. Olen tottunut tähän alusta asti. Jos jäihin siihen nyt, pudotus voisi oikeasti tuntua. Ehkä tämän lähtökohdan ansiosta pääsen hieman helpommalla kuin moni muu yh-vanhempi. Tämä tila on omaksuttu alusta asti.

Se työ mikä tapahtuu toimivan arjen ylläpitämiseksi, jää usein näkymättömiin. Se on kuitenkin työ, mikä mahdollistaa kaiken muun toimimisen. Sillä työllä saadaan ruokaa pöytään, riittävästi unta, päälle puhtaat vaatteet, pidettyä huolta hygianista ja terveydestä, koti riittävän siistinä (suhteellinen käsite) ja ylipäänsä mahdollisena kaikki se, mikä taas on näkyvää: jokainen päivä töissä, koulussa, päiväkodissa, harrastuksissa, yhteisesssä ajanvietossa, itkuissa, nauruissa, halauksissa, suukoissa, konflikteissa jotka lopulta sovitellaan ja todetaan että kaikki on hyvin. Siinä työssä pärjääminen ei ole sukupuolesta kiinni. Se, että joutuuko siinä työssä pärjäämään yksin, ei aina ole oma valinta. Siinä on haasteensa, ja toisaalta asioita jotka palkitsevat. Minulle suurin palkkio taitaa olla halaamaan oppinut Juniori.