Ikäkriisi vai aika kysymyksille?

Käsitettä ”ikäkriisi” käytetään usein negatiiviseen sävyyn erityisesti toimintaa selittävässä kontekstissa. Hyviä esimerkkejä ovat muutokset ulkonäössä, pukeutumisessa, harrastuksissa, työpaikan vaihtamisessa, muutoksissa parisuhderintamalla, ja ylipäänsä kaikessa mikä on muutokseen asti pysynyt muuttumattomana. Kun 40 vuotta täyttänyt, aina yksinkertaisesti pukeutunut, näennäisesti kunnollisessa työpaikassa työskentelevä perheenäiti vaihtaa yksiväriset vaatimattomat vaatteensa eräänä iltana kimaltelevaan toppiin ja tiukkoihin farkkuihin, tuttavat pyörittelevät silmiäään ja antavat diagnoosinsa: Ikäkriisi! Sama kommentti voi tulla myös sille 45 vuotta täyttävälle mieshenkilölille, joka on joka alkaain taittaa työmatkansa koko perheelle tutun Audinsa sijaan moottoripyörällä.

Jokaisen ihmisen elämässä tulee vaiheita, joina he pysähtyvät pohtimaan omaa identiteettiään ja toiveita. Joskus osa haluaa hieman ”repäistä” ja kokeilla asioita joita ei ole ennen kokeillut. Mutta… ovatko nämä vaiheet ensisijaisesti sellaisia, joita tulee hävetä?

Mitä minä haluan elämältäni?

Uskon, että jokaisella ihmisellä tulee elämässä vaiheita, joina mieleen nousee kysymyksiä mitä elämältä haluaisi. Ihmisen elämä on rajallinen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jonain päivänä itse kukin meistä kuolee. Mitä sen jälkeen tapahtuu, onkin oma mysteerinsä. Mitä kuoleman jälkeen ikinä tapahtuukaan vai tapahtuuko mitään, lienee aika varmaa ettei siinä vaiheessa tehdä ainakaan samoja asioita kuin tämän maanpäällisen elämän aikana. Karua tai ei, jokainen meistä tiedostaa tämän faktan. Monet asiat ovat myös sellaisia, että niiden toteuttaminen vaatii tietyn iän. Perheenlisäys on hyvä esimerkki. Ai oliko Juniori ikäkriisin tulos? -Jos oli, onneksi ikäriisiä pukkasi! Tämä ”tulos” on parasta mitä minulle on elämäni aikana tapahtunut.

Miltä näyttäisin jos…

Me kaikki vanhenemme. Kun silmiini osuu itsestäni valokuvia alle 30-vuotiaana, 15 vuoden aikana tapahtuneita muutoksia ei voi kietää. Ikä on muokannut kasvojen muotoa. Silmänaluseni ovat saaneet mukavasti lisää tummuttaa. Jottei kokonaisuus olisi liian tylsä, myös hemaisia pieniä (ja suuria) juonteita on tullut kasvojeni uudeksi asukkaaksi. Ihoni ei todellakaan näytä samalta kuin parikymppisenä, mikä tosin ei ole huonokaan asia. Teini-iän yli kestänyt akne sentään on alkanut helpottaa.

Entä jos muuttaisin pukeutumistyyliä? Entä jos minäkin heivaisin nämä nuhjaantuneet kotivaatteet syrjään ja kokeilen niitä glitter -toppeja joiden ohi kävelen jostain syystä keskimääräistä nopeammin? Entä jos laittaisin hieman meikkiä, ja panostaisin vaikkapa huulipunaan mikä oikeasti näkyy? Juuri nyt en ole aikeissa näin tehdä, sillä nautin kahvihetkestä. Mutta joskus mietin miten kävisi jos vaikkapa väliaikaisesti laittaisin ulkonäköni toisenlaiseen kuosiin ihan vain pukeutumalla toisella tavalla. Joskus kieltämättä pohdin myös koko pukeutumistyylin päivittämistä.

Myönnän parikymppisenä paheksuneeni jos nelikymppinen, erityisesti nainen yritti pukeutua kuin teini. Toisaalta siihen aikaan vaatetarjonta oli… ikäsidonnaisempaa. Oikeastaan pidän siitä, että nykyään pukeutuminen ei ole yhtä ikäsidonnaista. Muistan vieläkin miten ajattelin kauhulla aikaa, kun olisi aika siirtyä ”tätimäiseen” tyyliin. Nyt olen iässä jossa pitäisi pukeutua tätimäisesti. Edelleen suosikkikauppani taitaa olla Newyorker. -Missä lisäkseni parveilevat teinit vahvana enemmistönä.

Kun taas asun alueella missä ihmisiä on enemmän, myönnän että minusta on virkistävää nähdä eri pukeutumistyylejä. Parasta on juuri se, että ihmiset eivät näytä miettivän pukeutumistyylissään muuta, kuin että heillä on oma tyylinsä. Mitä erilaisempaa pukeutumista saan pongata, sen hauskempaa. Varmasti moni haluaa välillä päivittää tyylinsä. Muutos voi olla spontaani, tai pidempi projekti. Tärkeintä on, että ihminen itse viihtyy vaatteissaan. Tosin näillä pakkasilla pidän vaatteiden olemassaoloa suositeltavana.

Voisinko oppia uutta..

-Kuulitteko… Marketta täytti juuri 55 vuotta ja aloitti twerkkauksen! Siis sen ikäinen..

-Voi luoja.. kyllä tuossa iässä pitäisi vähän miettiä.. ja meidän naapurin Markku otti 60-vuotispäivänä koko selän täyttävän tautioinnin. Ja vielä koulun rehtori! Eiks noita ikäkriisejä voisi hoitaa fiksummin…

Voi Marketta ja Markku minkä teitte! Vaan entä jos Marketta on kerännyt rohkeutta pitkään ja nähnyt twerkkauksessa jotain mistä hän pitää, haluaa itsekin oppia? Ja entä jos Marketalle tulee tuntien jälkeen hyvä mieli ja ja ristiselkäkin kiittää juuri sopivasta liikunnasta? Ja entä jos Markku oli vuoden verran Kiinan kieltä opiskeltuaan niin ylpeä saavutuksestaan, että hän halusi tatuoida selkäänsä kiinalaisia merkkejä sekä oman kiinalaisen horoskooppimerkkinsä?

Näin jossain määrin myös kasvatustieteisiin kallistuneena peukutan aina ajatukselle elinikäisestä oppimisesta. Parasta on, kun ns. oppivelvollisuusiän jälkeen ihminen haluaa opetella uusia taitoja, oli kyseessä sitten uusi liikuntamuoto, kieli, instrumentti, koodaus tai mikä vain. Valitettavan usein tiettyjä asioita pidetään ikäsidonnaisina ja ”nuorempien” juttuina. Harmillisen yleinen on myös ajatus vanhasta koirasta joka ei voi oppia uusia temppuja.

Välillä soittotreenin kanssa menee hermot, mutta kummasti se pienikin kehitys motivoi..

Onko muutos muilta pois?

Jos Marketan twerk -harrastus ei miellytä, miksi miettiä sitä? Keneltä se on pois? Tai entä jos kollega pukeutuukin nuorekkaammin suhteessa aiempaan tyyliinsä? -Etenkin kun vaatteiden ikäraja ei tänä päivänä ole niin tarkkaa. Tosin itselläni esimerkiksi työpaikkaetiketti pukeutumisen suhteen on varsin yksinkertainen: kriittiset paikat piiloon ja vaatteiden olisi hyvä olla puhtaat. -Edes hyvällä yrityksellä. Tällä tarkoitan muuten puhdasta vaatetta mutta jos esimerkiksi ohi ajanut auto on sopivasti osunut lätäkkään, kahvitauolla berliininmunkki päättää tipahtaa rinnuksen kautta syliin tms., ne tahrat ovat osa elämää. Ts. jälkiä asioista joita nyt vain joskus sattuu ja tapahtuu. Eri asia on saapua töihin esimerkiksi vaatteissa jotka ovat olleet käytössä jo viikon pari putkeen.

Jos rohkenen kritisoimaan hieman.. enemmän ongelmallisia ovat sellaiset muutokset, jotka vaikuttavat oikeasti negatiivisesti muihin ihmisiin. Yksi esimerkki on ”bilevaiheen” alkaminen sellaisessa elämänvaiheessa, että se vaikuttaa muihin ihmisiin. En ole ”irrottelua” vastaan vaikka olisikin lapsia. Jos itse olisin bilettäjätyyppiä, ehkä tekisin niin vaikkapa joka toinen kuukausi. Tosin minun kohdallani se kai tarkoittaisi tanssimista baarissa holittomalla linjalla ja bileet loppuvat klo 18 mennessä koska alkaisin väsyä. Joku toinen taas saattaa kaivat drinkkejä ja tanssimista läpi yön. Mutta jos tällainen on pakollinen toimenpide joka viikonloppuna ja kotona sattuu vieläpä olemaan lapsia jotka tarvitsevat vanhempaansa…  itse alan nähdä tässä pientä ongelmaa, etenkin jos menee päivä pari operatiivisen kunnon saavuttamiseen.

Mainitsemani esimerkki ei ollut alkoholin ja biletyksen vastaista propagandaa. Kyse on vastuusta. Jos bilekausi iskee myöhemmin kuin aikana jona mikään ei sido, asiasta voivat kärsiä esimerkiksi lapset. Tässä kohtaa Marketan twerk -tunnin kerran viikossa tai Markun tatuointi ovat varsin pieni paha, eivätkä lainkaan pois muilta. -Paitsi korkeintaan paheksunnan tasolla. Eikö perheellinen ihminen sitten saa bilettää? -Kiva.. minun siis pitää vastata? Vastaan vain omalla näkemykselläni: Saa, mutta lapset tulee ottaa huomioon.

Pysähtymisen hetkiä

Ikäkriisien sijaan puhuisin mieluummin hetkistä, joina ihminen pysähtyy ja pohtii mitä hän tekisi itsensä ja muiden kanssa. Joskus on aika vaihtaa ulkoista tyyliä jopa radikaalisti ja aloittaa uusia harrastuksia. Ehkä joskus halutaan kokea valvottu yö tanssilattialla. Ja ehkä joskus tulee tunne, että lapsiluku ei olekaan täynnä. Ja osa taas kokee, että se on täynnä. Nämä ajatukset ovat osa elämää. Jokaiselle meille tulee näitä pysähtymys- ja kysymishetkiä, joita ikäkriiseiksi kutsutaan. En näe mitään syytä hävetä niitä. Oikeastaan lienee paljon parempi kyetä tällaiseen silloin, kun se on ajankohtaista. Kukaan meistä ei tästä nuorene, mutta numeraalinen ikä ei ole niin suuri rajoite kuin oma mieli ja yleiset asenteet.

Saatan olla 38-vuotias, mutta edelleen on asioita mitä haluan oppia ja kokea. Todennäköisesti skippaan twerkkausen ja selän peittävät tatuoinnit. Tosin nykyiset tatuointini kaipaisivat kipeästi remonttia.. Ja viimeinen tunnustus: Ostan edelleen vaatteeni teiniosastolta.

Millainen oli sinun viimeisin ”ikäkriisi”? Teitkö jotain radikaalia?