On monia asioita joihin en ota jyrkästi kantaa. Minusta on mukava katsoa asioita useasta perspektiivistä siitäkin huolimatta, että kyseinen ajattelutapa kaikesta hedelmällisyydestään huolimatta tekee elämästä hivenen monimutkaista. On myös asioita joissa kantanut on jyrkkä. Yksi niistä on opiskelun hyöty. En usko opiskelun koskaan olevan hukkaan heitettyä aikaa. Näin ollen en myöskän siihen, että olisi olemassa turhia asioita joita opiskella.

Sain aikoinaan kritiikkiä ja naureskelua aloittaessani japanin alkeiskurssin. Edistyin, ja kävin vielä toisenkin kurssin. Kolmanteen mahdollisuuksia ei ollut. Minulta kysyttiin miksen opiskele jotain hyödyllisempää kieltä. Vastausta tuohon ei ollut. Minä yksinkertaisesti halusin opiskella japania. Kieltämättä ihan vähän harmittaa kun kyseinen taito valui pois käyttämättömyyden seurauksena. Sitä kadun. Mikä hyöty japanin opiskelusta oli? Merkittävämmän hyödyn havaitsin yliopistossa, kun oli aika selättää kaikki kolme klassista kieltä 10 opintopisteen verran. Kreikka ja heprea luonnistuivat nopeasti, sillä vieraiden kirjainten ja merkkien opiskelu oli entuudestaan tuttua. Aivoillani oli siis jonkinlainen käsitys miten prosessi etenee. Lisäksi vieraiden kieltein opiskelu auttoi hahmottamaan tapoja ilmaista asioita.

Et voi ennustaa onko valitsemasi ala oikea

Tosiasia on, että ajat muuttuvat. Samalla tavalla muuttuvat työelämässä tarpeet ja toimintatavat. Esimerkiksi 20 vuotta sitten digitalisaation rooli aivan erilainen. Ihmisiä tarvittiin yhä enemmän paikan päällä. Toki on ammatteja joista ei voi siirtää täysin teknologian hoiviin. Mutta alat joille näin on voitu tehdä, ovat kokonaisuudessaan muuttuneet. Muuta vaikuttavat asiat ovat valtion taloudellinen tilanne sekä näkemykset siitä, mistä kannattaa säästää. Siinä määrin uskallan esittää oman kantani, että mielestäni humanististen alojen ja kulttuuriin liittyvien hyötyjen kyseenalaistaminen surettaa.

Käsite ”hyöty” on avainasemassa. Se, mitä kyseinen ala ja aihepiiri voi ihmiselle antaa, mitataan ensisijaisesti hyötynä, eikä esimerkiksi elämyksenä mikä puolestaan heijastuu monenlaisena hyötynä. Esimerkiksi kulttuurielämys sekä mahdollisuus tuottaa sellaista ovat monelle elämys. Tämä saa aikaan ihmisessä lukuisia positiivisia vaikutuksia aina tunne-elämyksistä mahdollisuuteen tehdä ja kokea jotain uutta. Hyvä esimerkki ovat kansalais- ja työväenopistot musiikki- ja taidekursseineen. Näissä myös ”tavikset” saavat mahdollisuuden oppia uutta sekä ilmaista itseään harjoittelemansa taidemuodon kautta. Valitettavasti hyöty on liian epäsuora. Näin ollen esimerkiksi uuden oppimisen ja verkostoitumisen mahdollisuuden aikaansaamia terveydellisiä hyötyjä nähdä relevantteina.

Tänä päivänä esimerkiksi juuri taide- ja kulttuurialat ovat kärsineet paljon. Myös monia muita on. Moni joutuu näin olleen miettimään alan vaihtamista jo taloudellisen selviytymisen vuoksi. -Tai sitten hakeutumaan samankaltaiselle, mutta enemmän työllistävälle alalle. Vaikka en taide- ja kulttuurialaa edustakaan, samanlaista siirtoa olen joutunut tekemään. Syy: Koska aivan taloudellista hengenhätää ei ole, haluan käyttää edes jotain sitä osaamisesta mitä 5,5 vuotta yliopistossa antoivat. Omalta osaltani voin todeta myös, että ne vuodet eivät todellakaan menneet bilettäessä.

Pitkäaikaistyöttömyys vai alan vaihtaminen?

Karu totuus on, että ainakin väliaikaisesti jotkut alat mahdollistavat pääsyn työelämään aiempaa heikommin. Joskus voi myös käydä niin, että ala työllistää, mutta esimerkiksi terveydelliset tekijät pakottavat vaihtamaan alaa. Nk. päätetyöskentely on työmuoto, mikä ei kaikille sovi. Itse kuulun heihin, joilla on vahva suositus välttää kolmivuorotyötä epilepsian vuoksi. Lisäksi vuoro on usein työmuoto, minkä osa joutuu jättämään kun ikää tulee enemmän. Jos ikää on esimerkiksi 45 vuotta, aikaa työelämässä on vielä runsaasti. Entä jos tässä vaiheessa käy niin, että nk. oman alan töitä ei voi tehdä?

On koulutuksia, joissa alan vaihtaminen on helpompaa. Osassa taas vaikeampaa. On aloja joissa olosuhteiden pakosta ja niiden salliessa työskentely työpaikalla on vaihdettavissa etätyöhön. On myös aloja joissa käytännön työskentelyn voi vaihtaa nk. ”paperitöihin” tai päinvastoin. Sitten on taas aloja, joissa työtapoja ei voi muuttaa. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa opetustyö. Työhön tietty, pätevyyden antava koulutus. Opettajan työ vaatii mm. läsnäoloa ja esimerkiksi äänenkäyttöä sillä kyseessä on suurimmaksi osaksi puheammatti. Entä jos opettaja syystä tai toisesta menettää jonkun ammatissaan tarvittavan työvälineen? Etätyön mahdollisuudet ovat todella rajalliset, ja nk. paperityöt vaatisivat lisäkoulutuksen. Hyvällä tuurilla opettajan koulutuksella ja kokemuksella voi päästä myös muihin tehtäviin, mutta useimmiten jokin muu pätevyys voi olla vaatimuksena.

Ja pätevyyden saaminen voi tuntua olevan kaukana..

Säästääkö alanvaihdon vaikeuttaminen?

Entä jos opettajalla olisi kahden vuoden opiskelun johdosta mahdollisuus saada vaikuinen työpaikka jostain muusta ammatista, missä opettajan koulutus ja kokemus ovat suuri etu, mutta myös muuta osaamista vaaditaan? Ellei suuntana ole yrittäjyys, tänä päivänä lähes jokainen ala vaatii edes jonkinlaisen koulutuksen. Harvaan työpaikkaan voi vain marssia sisään ja päästä töihin kysymällä. Koulutustarjonaa yksittäisten puuttuvien osa-alueiden paikkaamiseen on runsaasti, mutta aikuiskoulutustuen poistaminen tekee asian vaikeaksi. He jotka pystyvät ja jaksavat, voivat parhaassa tapauksessa kouluttautua työn ohessa.

On täysin ymmärrettävää että työttömyyteen ei haluta kannustaa. Oikeastaan olisin itsekin valmis poistamaan järjestelmästä ”kannustimet”. Mahdollisuus vaihtaa alaa ei mielestäni ole työn pakoilua, vaan pikemminkin päinvastoin. Vaihtaeessaan alaa ihminen mahdollistaa pidemmän olemisen työelämässä etenkin silloin, kuin ilman siirtoa lopputuloksena olisi työttömyys. Vaikka ylikoulutettu alankin olla, en ole talousteiteilijä. Se epämääräinen laskupää millä minua on siunattu pitää kuitenkin alanvaihdon vaikeuttamista aivan muuna kuin säästötoimenpiteenä.

Mikäli tarve alan vaihtamiseen tulee, sitä ei tarvitse hävetä. Emme voi ennustaa koulutuksemme hyötyä, tai edes sitä mitä elämässämme tapahtuu. Alan vaihtaminen ei ole luovuttamista tai pakenemista. Se on selviytymistä.

Otsikon ensimmäinen heikkous on yleistävyys. Jokainen lapsi on yksilö, ja heidän tarpeensa vanhemman huomioon ja tapaan osallistua vaihtelevat. Itse kuuluhun heihin onnekkaisiin jotka ovat voineet jatkaa kotona tehtäviä ”harrastuksia” myös lapsen läsnäollessa. Toki muutamia muutoksia on pitänyt tehdä. Asiaan vaikuttaa myös aktiviteetin laatu. Lukeminen onnistuu vain Juniorin nukkuessa. Tästä syystä ”päivälukeminen” on jäänyt todella vähäiseksi. Tämän tekstin tavoitteena ei ole antaa yleistäviä ohjeita, vaan yksinkertaisesti kertoa miten meidän taloudessa myös äiti on saanut jatkaa omia aktiviteettejaan.

Lapsi saa olla mukana

Olen harjoitellut mm. viulunsoittoa päivittäin. Käytetty aika on maksimissaan 20 minuuttia, mutta minun tasollani se riittää. Juniori on tottunut viulunsoittooni (lapsi-parka..) jo kohdussa. Vauva-aikana hän nukahti soittoon. Tai sitten pyörtyi kauhusta? Kun taaperoaika koitti, Junioria tietenkin alkoi kiinnostaa itse soitin ja mitä ihmettä äiti oikein tekee.  Kun palasin harjoittelun pariin, halusin varmistaa ettei Juniori pelkää viulusta lähtevää ääntä. -Akustisen viulun ääntä kun ei oikein vaimenneta. Näytin hänelle viulun ja jousen. Sitten näytin lyhyesti millaisia ääniä jousenvedolla tulee. Kun Juniori näytti siltä että hyväksyy instrumentista lähtevän ääneen, soitin pieniä pätkiä tutuista lastenlauluista.

Juniori tottui soittoon ja sietää sitä edelleen hyvin. Nykään hän innostuu kun alan avata viulukoteloa. Annan Juniorin näppäillä kieliä, tosin tarkan valvonnan alaisena koska inhoan katkenneen kielen vaihtamista. Jos kieli sattuisi katkeamaan, en ärähtäisi koska kyseessä todellakin olisi vahinko. -Tai nyt se fakta että kielet ovat kestäneet todella pitkään ja katkeavat pian puhalluksestakin. Juniori saa myös varovasti tunnustella jousta. Harjoitellessani huomioni on jatkuvasti nuottien lisäksi Juniorissa, jonka kommentteihin vastaan aina. Pyrin myös valitsemaan kappaleita joista Juniori pitää. Hän siis alkaa ”tanssia” ja hihkua. Czardasin nopea osuus kuuluu tällaisiin. Lopuksi soitan Juniorille tuttuja lastenlauluja.

Soiton päätteeksi on Juniorin lempiosuus: ”Laitetaan viulu ja jousi nukkumaan!”. Juniori haluaa varmistaa että instrumentti menee paikoillaan ja hän saa laittaa ”peiton”, eli suojakankaan. Tärkein osuus Juniorille on saada laittaa kotelon kansi kiinni. Kiitän häntä aina ja totea miten äiti on iloinen kun Juniori auttaa. Eli Juniori saa olla mukana koko ajan, ja hänellä on omat roolinsa mitkä ovat hänelle tärkeitä. Kunhan Juniori hieman kasvaa ja jaksaa keskittyä enemmän, yritän keksiä tapoja joilla hän voi osallistua soittamiseen. Kieltämättä toivon että Juniori kiinnostuisi soittamisesta myös, mutta sen näkee aikanaan. Ikä ei vielä oikein riitä, mutta ensi vuonna häntä voisi viedä soitinmuskariin tai muuhun aktiviteettiin missä Juniori voisi itse tutustua eri soittimiin. -Jos vaikka jokin olisi sellainen mitä hän haluaisi soittaa. Jos äiti saa esittää toiveita: Soitin mikä koteloineen ei paina niin paljoa että äidin on mahdotonta roudata.

Lapsi ei ei häiritse

Yksi auttava tekijä on ollut se, että Juniori on aina saanut ”keskeyttää” tekemiseni. Luulen että tämä on Juniorin kohdalla ollut hyvä ratkaisu, sillä hänen ei tarvtise kokea jäävänsä toiselle sijalle. On päiviä joina hän on ehdottomasti sitä mieltä että äiti ei saa tehdä mitään ilman häntä. Tällaisina päivinä olen harjoitellut pikakelauksella niin, että rutiini säilyy ja kokeillut seuraavana päivänä uudelleen. Olennaista on, että olen halunnut antaa Juniorille sellaisen kuvan etteivät omat aktiviteettini ole häneltä pois. Sama pätee kotitöiden tekemiseen. Ruuanlaiton olen jakanut osiin aina kun mahdollista. Juniorin nukkuessa saatan esimerkiksi pilkkoa kasviksia valmiiksi. Tällöin ruuan valmistus tarkoittaa lähinnä ainesten paistamista ja yhdistämistä joksikin mikä edustaa ravitsevan mutta äärimmäisen arkiruokamaisen menumme valikoimaa.

Tämän kaverin läsnäolo on ollut tärkeä osa useita tekemisiä. ”Hauva” seuraa mitä teemme.

Mikäli Juniori on halunnut huomiota, hän yleensä tulee luokseni halaamaan tai nykimään paidanhelmasta. Kysyn mitä hän pohtii, silitän tukkaa ja selkää. Jos tämä ei riitä laitan soittimen syrjään ja otan syliin. Saatamme leikkiä hetken yhdessä ja kun Juniori alkaa uppoutua omaan tekemiseensä, yritän harjoitella uudelleen. Toki harjoittelun laatu voi kärsiä, mutta tässä elämäntilanseessa mielestäni on itsestäänselvyys että asioita ei tehdä samalla tavalla kuin ennen. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa ettei tilanteeseen voisi olla tyytyväinen. Kun saan mahdollisuuden harjoitella esimerkiksi viisi minuuttia laadukkaasti, hyödy on paljon suurempi kuin 30 minuuttia hutiloiden.

Miten tästä saisi yhteisen leikin?

Viulunsoitto on saanut yhä enemmän yhteistoiminnallisia piirteitä. Jos harjoittelen pianonsoittoa, Juniorilla on lupa tulla soittamaan yhdessä. -Toisin sanoen kokeilemaan koskettimia. Nämä vapaudet liittyvät puhtaasti siihen, että haluan auttaa Junioria saamaan musiikista ja soittamisesta mahdollisimman positiivisia assosiaatioita. En halua että hän näkee musiikin asiana missä hän ei saa olla mukana, tai mihin ylipäänsä liittyy kieltoja tai pakottamista. Tuskin meistä mitään päivittäistä musikaalia elävää miniperhettä tulee. Mutta kuten totesin, olisi mukava saada myös Juniori innostumaan soittamisesta.

Nyt olemme päässee laulamaan/hyräilemään yhdessä. Taputtaen tehdyt rytmileikit ovat Juniorin mielestä erityisen hauskoja. Suureksi onnekseni selvisi, että samanlaisia harjoituksia tehdään myös päiväkodissa. Loikkauksena musiikista liikuntaan, myös päivittäinen joogahetki on onnistunut ongelmitta. Puhtaasta joogasta ei enää ole kyse, sillä Juniori tahtoo käyttää minua kiipeilytelineenä. Ymmärrän täysin jos joku muu pitää tällaista häiriötekijänä. Minusta se tehnyt joogasta hauskaa temppuilua Juniorin kanssa. -Ja kieltämättä lisävastusta ja tasapainoa haastava taapero kiipeilemässä päällä on minullekin hyvää harjoitusta. Juniori puolestaan pääsee treenaamaan motorisia taitoja ja ketteryyttä. Tämän lisäksi meillä molemmilla on hauskaa. Win-win?

Lopuksi

Asiat joita esimerkkeinä käytin, olivat sellaisia mitkä onnistuvat vaikka taapero hieman muuttaisi kuviota. Lisäksi soittotreeni ja kotijumppa onnistuvat todellakin kotona. Mitä viuluun tulee, instrumenttini ei ole erityisen arvokas, joten syke ei nouse korviin Juniorin lähestyessä jo pelkkää viulukoteloa. Asiat joita ollessamme kotona teen, ovat sellaisia että Juniori voi olla tavalla tai toisella mukana aina aktiviteeteista kotitöihin. Jälkimmäisissä keksin Juniorille oman tehtävän. Laittaessani ruokaa Juniori ”järjestelee” keittiön tavaroita. Lukemiset, kirjoittamiset ym. enemmän keskittymistä vaativat asiat sellaisiin hetkiin kun Juniori nukkuu.

Miten hyvin taaperoikäisen lapsen kanssa voi tehdä myös ”omia juttuja” on tapauskohtaista. Asiaan vaikuttaa useampi tekijä tuurista ja lapsen tarpeista tähtien asentoon, kellonaikaan, planeettojen kiertoratoihin ja kenties vuoroveden tilakin osaltaan vaikuttaa. Toisin sanoen: joskus asiat vain ovat tietyllä tavalla ilman, että asiaan voisi vaikuttaa. Seuraavat vinkit ovat vain asioita jotka meillä ovat auttaneet:

• Anna lapselle tulevassa aktiviteetissa oma rooli
• Kehu lasta avusta (vaikka sitten soittimen kotelon kannen sulkemisesta). Näin pieni lapsi saa onnistumisen kokemuksia ja voi tuntea osallisuutta
• Vältä toimintaa tai sanoja jotka antavat lapsen ymmärtää että hän häiritsee
• Anna lapsen keskeyttää. Todennäköisesti lapsi haluaa vain varmistaa että hänet huomataan
• Pidä äänensävy ystävällisenä ja iloisena
• Pyri käytökselläsi ja toiminnallasi vakuuttamaan lapselle, ettei tekemisesi ole lapselta pois
• Lähtökohta: lapsen ehdoilla, ei aikuisen

Millaisia aktiviteetteja sinä olet yhdistänyt lapsen kanssa olemiseen?