Kritisoin usein miten sosiaalinen media antaa vääristyneen kuvan niin kehonkuvasta kuin elämästä yleensä. Samoin vauva-arjesta: koti on siisti, äiti pysähtyy n. 3 minuutin välein nauttimaan elämästä kahvimuki kädessä, lapsi on 24/7 tyytyväinen, vaipparoskis ei koskaan täytyy (itse asiassa sitä ei edes näy), tummat silmänaluset ovat kadonneet filttereiden taitaviin käsiin jne. Elämä kokonaisuudessaan on kuin lapsuuden Barbie -leikeissä: lähes keinotekoisen täydellistä. No, omat Barbie -leikkini sisälsivät paljon ihmissuhdedraamaa yms. Moni käänne muistutti epäilyttävästi saippusarjojen tapahtumia.

Kun katson omia Instagram -päivityksiäni sekä blogitekstejäni, näytän sortuneen samaan. Olen antanut onnistuneemman kuvan suhteessa todellisuuteen. Sen voin todeta, että fanaattisena siisteyden kannattajana kotini on usein (mielestäni) siisti. Lattialla ei loju leluja, mikä tosin liittyy enemmänkin äidin turvallisuuden ylläpitämiseen. Laitan omat ruokani itse, samoin monet Juniorin ruuista. Treenaan, opiskelen ja iloitsen vauva-arjesta. Ihanaa! Onko tämä varmasti koko totuus?

Hetkiä joista iloitsen

Parhaita hetkiä ovat kun Juniorin kanssa nauramme yhdessä, kun hän saa ruokaa josta pitää, kun maito maistuu erityisen hyvin, kun hän nukahtaa syliin, konttaa äidin luokset, vastaa omalla tavallaan, yms. Lista jatkuisi vielä moninkertaisena. En ole sitä äiti-tyyppiä joka lepertelee tai lässyttää lapselle. Äänensävyt toki ovat omanlaisiaan, mutta vältän nk. lässyttämistä viimeiseen asti. Jotenkin pidän sitä alentavana. Kielellisen kehityksenkin kannalta lienee parempi sanoa sanat ”oikein”.

Iloitsen myös hetkistä joina saan asioita valmiiksi. Oli kyseessä sitten ruuanlaitto, imurointi, essee tai mikä tahansa, tuntuu hyvältä saada asioita valmiiksi. Aloittamisesta en voi sanoa samaa. Myös hetket joina joku tarjoaa apua, saavat melkein palan nousemaan kurkkuun. Vaikka pääsen itse vaunujen kanssa ovesta sisään, on aina ihanaa jos joku avaa oven. On myös ihanaa kun autoilija hidastaa suojatien kohdalla ja päästää meidät kävelemään tien yli. Tämä ei muuten ole itsestäänselvyys.

Ripaus suorituskeskeisyyttä

Kyllä sitä on, myönnän sen. On ollut jo vuosikaudet. Jääköön tarkempi tarina omaan tekstiinsä. Kun aloitan jonkun asian ja siitä tulee rutiini, minun voi vaikea poiketa siitä. Kyse ei ole asioiden tekemisestä tismalleen samalla tavalla, vaan tekemisen sisällöstä. Kun olen alkanut tekemään Juniorin ruuista osan itse, on todella vaikeaa välillä hyödyntää valmisruokia. Toki jatkuvana tapana itse tehty ruoka tulee edullisemmaksi, mutta ei ole synti hyödyntää purkkiruokia silloin tällöin.

Päivän rutiinit ruoka- ja nukkumaanmenoaikoineen ovat Juniorin tarpeiden sanelemat. Itse olen säätänyt kellonajat sellaiseksi että arki toimii. Kellonajat puolestaan helpottavat käytännön tasolla. Jostain syystä stressaan kovasti sitä, muut näkevät Juniorin hoitamisen. Vaikka itse tiedän että kaikki on hyvin eikä minulla pitäisi olla mitään syytä todistella, jännitän jokaista hetkeä ja keskustelua joissa Juniorin hoitaminen nousee tavalla toisella esille. Kun joku toteaa ”hyvin pärjäät/pärjäätte”, syke normalisoituu vähitellen.

Yhteenvetona voisin todeta, että en ole päässyt vanhasta ongelmasta eroon: yritän miellyttää mm. kaikkia. Haluaisin puolitiedostamatta antaa mahdollisimman onnistuneen kuvan kaikesta mitä teen. Toisaalta tiedän sellaisen olevan epärealistista, ja vieläpä kritisoin toimintaa mikä antaa filtteröidyn kuvan suhteessa todellisuuteen. Pienoista ristiriitaa siis.

Kuinka paljon oikeasti treenaan?

Laitan Instagramiin usein jonkinlaisia treenikuvia. Olen joskus kuullut todettavan, että treenaan koko ajan. Näin ei ole. Jäällä treenaan maksimissaan kahdesti viikossa, joskus en sitäkään. Todellisuudessa suurin osa liikkumisestani tulee vaunulenkin yhteydessä. Kuvapäivitykset tulevat lyhyen treenihetken liikkeistä.

Kuvapäivitysten tavoitteena ei ole antaa sellaista käsitystä että kykenisin samanaikaisesti treenaamaan, hoitamaan vauvaa ja laittamaan ruokaa. Treenihetkeni kestävät 5-20 minuuttia riippuen onko Juniorilla menossa oma leikki, ja onko listalla muita pakollisia tehtäviä. En siis tee ”asianmukaisia”, vähintään 45 minuutin mittaisia hyvin suunniteltuja kokonaisuuksia. Käytettävissä olevan ajan vähyyden voi tarkkasilmäisempi päätellä kuvien laadusta ja esimerkiksi panostuksesta vaatetukseen.

Kilpajuoksua aikaa vastaan

Kun Juniori eli vielä pelkällä äidinmaidolla, tuntui että aikaa oli enemmän. Tai ei suoranaisesti ollut, mutta oli enemmän (pakollista) aikaa pysähtyä. Imettäessä ehti ajatella, lukea kirjaa tai vaikkapa kuunnella musiikkia. Välillä oli jopa helpotus ”päästä” kotitöiden pariin. Nyt kun kiinteät ruuat sekä Juniorin osalta lisääntynyt liikkuminen ovat tulleet mukaan, on tekemistä enemmän.

Olen karsinut ns. omista aktiviteeteistani paljon. Ajankäyttöä toisaalta helpottaa se, etten edelleenkään ole hankkinut televisiota. Mistä en ole karsinut, on nukkumiseen varattu aika. Epileptikkona uni on minulle todella tärkeää ja olisi varmasti ilmankin epilepsiaa. Koska päiväuniin mahdollisuutta ei ole panostan yöuniin. Äkkiseltään voi kuulostaa oudolta miten tekemistä muka on niin paljon. Haluan kuitenkin lapsen kanssa tehtävissä ”hoitotoimenpiteissä” panostaa kiireettömyyteen. Ehkä eniten esille nousevat syöttäminen ja imettäminen. Haluan että kumpikin tapahtuu Juniorin omaan tahtiin niin kauan kuin mahdollista.

Absurdia ehkä, mutta kiire liittyy oikeastaan perustarpeisiin eli (Juniorin) nukkumiseen ja syömiseen panostamiseen. Ihmisellä on nk. uni-ikkuna, jolla kuvataan otollisinta aikaa mennä nukkumaan. Se ylittäminen johtaa herkästi yliväsyneisyyteen, ja sitä kautta univaikeuksiin. Pitämällä kiinni aikatauluista voin helpommin mahdollistaa sen, että Juniori nukkuu riittävästi. Sama pätee päiväuniin. Oma haasteensa vain on käyttää väliin jäänyt mahdollisimman optimaalisesti.

Opiskelenko vain opiskelun ilosta?

Olisipa näin! Kokonaisuus mitä yritän opiskella, ei kuulu suurimpiin mielenkiinnon kohteisiin. Yritän saada kokonaisuuden kokoon, sillä se parantaa ja laajentaa työmahdollisuuksiani. Saan satunnaisen säännöllisesti kritiikkiä opiskelun järjettömyydestä. Tavallisesti kritiikki tulee henkilöiltä, jotka työskentelevät alalla missä opintoja ei tarvita.

Opiskelu on antoisaa enkä lainkaan väheksy myöskään näiden vähemmän kiinnostavien kurssien hyötyä. Olen saanut paljon eväitä ja ideoita käytännön tasolla toteutettaviksi. Joskus kuitenkin turhauttaa, kun kaikkea nähtyä vaivaa kummastellaan ja kyseenalaistetaan. Opiskelu työelämää varten on hidasta, eivätkä tulokset näy välittömästi. Palkinto tulee työelämässä, missä suoritetut opinnot antavat enemmän liikkumatilaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa.

Väsyttää välillä koska…

Kyllä, joskus väsyttää. Väsyn tuntiessani itseni riittämättömäksi. Erityisesti minua väsyttävät vaatimukset ja odotukset joita en voi täyttää. Jos en tuntisi Junioria riittävän hyvin, saattaisin väsyä hänenkin kanssaan. On hetkiä kun kaikki on huonosti. 99%:sen todennäköisyydellä tämä tapahtuu silloin, kun Juniori on pienen unihetken tarpeessa. Syliin, maitoa tarjolle niin silmät menevät kiinni. Puolen tunnin imetysunien jälkeen silmänsä aukaiseet hyväntuulinen Juniori.

Joskus mietin kokeeko moni muukin yksinhuoltaja paineita liittyen kykyyn olla riittävän hyvä vanhempi. Ajoittain tuntuu siltä, että ulkopuolisten kysymykset pärjäämisestä ja jaksamisestai tuntuvat enemmänkin suoriutumiselta: Suoriudutko tästä tehtävästä asianmukaisesti ilman toista aikuista? Todellisuudesta kahden aikuisen arkikaan ei välttämättä ole sen helpompaa. On paljon tapauksia, joissa kaksi aikuista on fyysisesti läsnä, mutta vain toinen vanhemmista panostaa lasten- ja kodinhoitoon.

Pitäisi osallistua siihen, siihen, siihen ja siihen. Pitäisi viettää enemmän aikaa ties missä aktiviteeteissa, kerhoissa ja kokoontumisissa. En vain jaksa. Kun päivä muutenkin on täynnä tekemistä, ajatus mainituista saa deodorantin pettämään. Pahimpia hetkiä ovat ne, kun joku mainostaa ties mitä vauva-aktiviteettia mikä tukee ties mitä kehitysvaihetta. Haluan vain vajota maan alle ja vaihtaa puheenaihetta. Onneksi Juniori näyttää kasvaneen ja kehittyneen ilmankin noita niin tärkeitä aktiviteetteja.

Ja sitten vielä omat harrastukset. Opiskelu on harrastuksen ja pakollisen toiminnan välimaastossa, mutta kuitenkin vapaaehtoista. Erityisesti luistelua varjostaa huono omatunto, sillä teen jotain omaa. Vaikka aikaa ei kulu viikkotasolla (mielestäni) paljoa, joskus mietin voisinko piilottaa luistimet jonnekin mennä harjoittelemaan mahdollisimman huomaamattomasti. Toisaalta.. entä jos harrastaisin tv-sarjoja? Siis omistaisin television. Käyttäisin päivittäin aikaa pari tuntia tv:n katsomiseen. Tai voisin käyttää aikaa shoppailuun, ravintolakäynteihin tai vaikkapa kerran viikossa baari-iltaan. Joskus itsekin mietin miksi poden syyllisyyttä. En käytä alkoholia, biletä, someta 24/7 ja pidän vauva- sekä perusarkea pystyssä omin voimin. Ns. muun tekemisen olin ajoittanut niin, ettei se ole Juniorin hoitamisesta pois. Mutta silti.. olenkohan sittenkään riittävän hyvä äiti?

Eli epävarmuutta ja murheita löytyy. 15 vuotta sitten olisin kai harrastanut Fb-angstailua. Sellainen ei vaan tunnu.. ikääni vastaavalta toiminnalta? Toisaalta some-angstailu ylipäänsä lienee vähentynyt. Mitä tällä hieman valitukselta kuulostavan tekstini kautta haluaisin sanoa? Hyvä vanhemmuus on suhteellinen käsite. Pääasia että vanhempi itse tietää toimineensa riittävän hyvin.

Nykyään on kiva päästä itsekin kokeilemaan

Vajaa 20 vuotta sitten ekologinen elämäntyyli, vegaanius ja raakaravinto olivat paljon pinnalla. Itsekin näistä innostuin. Asuin tuolloin Helsingissä, missä erityisesti Hakanieman metroaseman läheiset etniset putiikit sekä ekokaupat tarjosivat erityisesti vegaaniselle ruokavaliolle ainekset. Ns. kasviperäisten maitojuomien tarjonta ei vielä ollut samaa luokkaa, mutta esimerkiksi soijmaitoa sai jo mukavasti ja kohtuulliseen hintaan. Kauramaito (siis kaurajuoma) tuli hieman myöhemmin.

Villitykset tulevat ja menevät. Ekologinen elämäntyyli nousi uudelleen pintaan ilmastokriisin myötä. Valitettavasti tunnelma oli ilmastoahdistuksen kaltainen. Koronan astuttua parrasvaloihin ilmastokysymykset jäivät taka-alalle. Toisaalta esimerkiksi yksityisautoilu väheni. Koronasta ja sodasta huolimatta ilmastokysymykset puskevat sinnikkäästi säännöllisesti esiin, ja kieltämättä syystäkin.

Ekologinen vai ekologinen?

Itselleni ekologinen elämäntyyli tarkoittaa sellaista matalan kynnyksen toimintaa askel askeleelta, jonka saan pidettyä mahdollisimman pysyvänä tapana. Toisaalta pidän tärkeänä kääntöpuolten tarkastelua. Esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen kannalta mietin melko tarkkaan kumpi painaa enemmän: maapallon toiselta puolelta kuljetettu ja ties millä keinoilla viljelty soijavalmiste vai liha? Sama pätee kasvipohjaisiin, maitoa korvaaviin juomiin. En ole tehnyt tarkkaa selvitystä onko esimerkiksi paljon käyttämäni kaurajuoma sekä ruuanlaitossa hyödynnetty kaurakerta ekologisempi vaihtoehto. -Siis jos oikein pureutuisi valmistusprosessiin alusta loppuun.

No, minä edelleen suosin tätä koska sopii parhaiten mm. kaikkeen

Punaista lihaa en syö, kalaa ja kanaa kyllä. Soijatuotteiden käyttö aiheuttaa säännöllisesti oman päänsärkynsä, mutta näiltä näkymin näyttäisi siltä, että niiden aiheuttama hiilijalanjälki jää eläinperäistä ravintoa pienemmäksi. Tai sitten ei? No, minä käytän mm. soijarouhetta ruuanlaitossa. Toisaalta pyrin käyttämään soijatuotteita satunnaisesti, eli jokainen laittamani ruoka ei niitä sisällä. Eri palkokasveista käytän eniten kikherneitä, jotka näyttävän olevan peräisin Italiasta. En edes uskalla selvittää enempää. Itse tehdyssä kasvishernekeitossa käytän kotimaisia herneitä.

Kirpparit kunniaan!

Vuosien mittaan olen yhä enemmän tykästynyt kirppareihin. Asuessani erittäin paljon nuorempana Kontulassa, tein paljon löytyä Itäkeskuksen UFF:sta. Taitoluisteluharrastuksen palattua kuvioihin erityisesti Facebookin kirppariryhmät auttoivat säästämään jopa muutamien satasten verran sekä saamaan käytöstä poisjäänyttä välineistöä uudelle omistajalle. Vauvantarvikkeista hankin käytettynä mm. turvakaukalon telakoineen, leikkikehän sekä hoitopöydän. Vaunut ja sänky ovat Juniorin serkuilta ”perittyjä”, samoin suuri osa vaatteista.

Tiedän osan kavahtavan käytettyä tavaraa, itsellänikin on tietyt rajat tavaroista tai vaatteista jotka ostan mieluummin uutena. Esimerkiksi alusvaatteet hommaan mieluummin uusina. -En siis kritisoi heitä jotka sellaisia ostavat. Myönnän että leikkikehän hankkiminen käytettynä hieman jännitti. Myyjä vaikutti luotettavalta ja päätin ottaa riskin. Juniori sai oikein toimivan ”sellin” (missä onneksi viihtyy). Shame on me, rajoitan lapseni vapautta!

Käytetty tavara ei automaattisesti ole huonompaa, mutta toki siihen kannattaa suhtautua varauksella. Esimerkiksi Fb:n kirpputoreilla olen saanut lähinnä positiivisia kokemuksia. Myyjät ovat rehellisesti ilmoittaneet mahdollisista pikkuvioista tai ”käytön jäljistä”. Tavarat ovat tulleet asiallisesti perille ja vastanneet kerrottua kuntoa. Itse olen saanut nurkistani lojumasta mm. hurjan nuoruuteni goottivaatteet uusille, enemmän tai vähemmän onnellisille omistajille.

Tavaramäärän rajoittaminen

Tykästyin minimalistiseen sisustustyyliin vuosia sitten. Pienempi määrä tavaraa tuntui rauhoittavan, ja helpotti arkea erityisesti siivotessa. Tosin Juniorin kasvaessa ja hänen tutustuessa mm. lelukuvastoon yms. saatan joutua hyvästelemään koko minimalismin. Toisaalta.. voiko lapsen lelumäärään kenties edes vähän vaikuttaa? Hyvä kysymys näin joulun alla.

Toisaalta tässä tulee olemaan myös pieni ristiriita: itse sain lahjoja lapsena niin paljon, että unohdin osan jo aattoiltana. Yleensä lapsen kohdalla korjataan mahdolliset lapsuudessa koetut vääryydet, mutta minä ilmeisesti toimin toisinpäin. No, onneksi nykyään järjestyksestä on tullut oma markkinointikeinonsa: on laatikoita yms. mukavaa joiden avulla tavarat on mahdollista saada lajiteltua tavoitellen seesteistä näkymää. -Ainakin seuraavan viiden minuutin ajaksi?

Koska lapsen tavaramäärän rajoittaminen vaikuttaa toistaiseksi oleva vasta hahmotteluvaiheessa ja tavoitteena epärealistinen, keskityn muiden tavaroiden määrän rajoittamiseen. Ajatus ei lähtenyt minimalismista eikä konmarituksesta, vaan lähes vuosittain toistuvista muutoista. Aloin todella inhotan pakkaamista. Toivottavasti en joudu hetkeen muuttamaan tästä asunnosta pois.

Tavaroiden rajoittaminen käytännössä alkaa ennen ostohetkeä. Mietin todella tarkkaan onko esim. jokin keittiöväline oikeasti välttämättämän, vai onko se vain kiva omistaa ja käyttää kerran neljässä vuodessa. Toisaalta tällainen on minulle helppoa. Olen äärimmäisen laiska shoppailija muutenkin.

Ruokahävikin minimoiminen

En ole joutunut heittämään ruokaa roskikseen viime aikoina oikeastaan lainkaan. Tai ehkä kaurajuomaa jää pisara, samoin jogurttia tölkkiin. Ruokahävikin minimoiminen on ollut melko helppoa esimerkiksi siksi, että sekä minun että Juniorin päivän menu on varsin muuttumaton. Myös säännöllinen syöminen auttaa todella paljon. Pääruoka syödään kun sen aika on, samoin välipalat. Näin jääkaappiin ei jää lojumaan esimerkiksi jogurttia sen enempää kuin pääruokaakaan.

Olen varannut kaappeihin hyvin säilyvää ruokaa siltä varalta jos en voikaan itse laittaa ruokaa. Kyse ei ole hetkistä kun ei huvittaisi, vaan jos esimerkiksi minä, voittamaton ja kuolematon vaikkapa sairastun. Kesällä testattu korona konkretisoi toimintakyvyn alenemisen kuumeen astuessa kuvioihin.

Sori, ne esteettisemmät purkit puuttuvat ja muovipussi jauhopussin suojana kruunaa kokonaisuuden 😁

Hävikin minimoimisen helppous voi muuttua erityisesti siinä vaiheessa, kun Juniorilla ja minulla pitäisi olla samat ruuat. Tässä vaiheessa Juniorin pitäisi ”alistua” syömään samaa ruokaa kuin äiti. Nyt tilanne on osaksi päinvastainen. Kyllä, syön pokkana itsekin välillä valmistamaani kala- tai kanasosetta. Käytännössä kyse on siis kasvissosekeitosta johon on lisätty kalaa tai kanaa. Onkohan tämä niitä vaiettuja asioita joita monet tekevät, mutta eivät jostain syystä myönnä?

Ja se pirullisin: sähkö

Tämä projekti ei suoranaisesti ole vaikeaa, mutta turhauttavaa. Seuratessani puhelinsovelluksesta kulutustani ja hintoja, mikään toiminta ei tunnu näkyvän ainakaan siinä rahamäärässä mikä kulutuksesta on tullut. Toki tähän vaikuttaa hintojen nousemisen kompensoiva vaikutus. Yritän uskotella että muutokset toiminnassani ovat kuitenkin vähentäneet tulevan sähkölaskun summaa, mutta en voi väittää ettenkö turhautuisi.

Televisiota tai muuta viihde-elektroniikkaa en omista. Läppärissa on kytketty seinään vain jos tarvitsee ladata. Olen myös säätänyt näytön hämäräksi sekä läppärissä että puhelimessa. Osittain tämä on mukavuuskysymys. En pitä liian kirkkaasta näytöstä, se koskee silmiin. Vältän valojen pitämistä päällä muualla kuin tilassa missä Juniorin kanssa olemme. Ja se perinteinen: puhelimen laturia ei unohdeta seinään.

Ruuanlaitossa suosin ”pannulaatikoita”, patoja ja keittoja vähentääkseni uunin käyttöä. Nykyään käytän uunia vain sämpylöiden paistamiseen, joita tulee tehtyä joka toinen viikko. Käytän uunia kuukauden aikana siis 2-3 kertaa. Pyykinpesussa laskin linkouksen kierrosmäärää ja pesen vain täysiä koneellisiä. Toistaiseksi en ole keksinut mitään uutta toimenpidettä sähkönkulutuksen vähentämiseksi. Asun kerrostalossa, joten sähkölämmitystä ei ole sen enempää kuin saunaakaan.

Parantamisen varaa?

Kuten todettua tuli, sähkön kulutuksen kontrolloimisessa alkavat ideat olla vähissä. Ei, en ole valmis etsimään paikkaa jossa voisin sytyttää nuotion ja valmistaa ruuat siinä. Ruokapuolessa voisin panostaa hieman enemmän lähiruokaan. Soija elintarvikkeena ja raaka-aineena on tosiaan haasteellinen, sillä näkemyksiä tuntuu olevan puolesta ja vastaan. Juniorin maito sentään on niin lähiruokaa kuin voi olla. Tosin luomua se ei ole, sillä ”tuotantoeläintä” ei ole ruokittu 100%:sesti luomuravinnolla. 

Operaatio lasipurkkien vähentäminen on osaksi onnistunut, mutta edelleen niitä kertyy. Toisaalta tilanne ehkä helpottuu siinä vaiheessa, kun hedelmäsoseet vaihtuvat itse tehtyyn smoothieen ja yhteisruokien skaalaan laajentuessa. -Siis jos niin hyvin kävisi että nirsoilu jäisi mahdollisimman vähälle. Mutta muistellessani millainen itse olin lapsena, skenaario ei vaikuta aivan lupaavalta.

Voisin myös panostaa hieman enemmän kestotuotteisiin. Edelleen kestovaipat ovat testaamatta, samoin ties mitkä kestotuotteet. Joidenkin kestotuotteiden suhteen sorrun ajatukseen hyödyn vähyydestä. Esimerkiksi kestosuodatinpussi kuulostaa niin turhalta. Toisaalta sellaisen testaaminen voisi olla ainakin helppoa, sillä kahvinkeiton ei ole käytössä kovin usein.

Löytyykö muita matalan kynnyksen ekoilutoimia etsiviä?