Mainostan blogiani treenipainotteisena, mutta siinä painopiste on viime aikoina ollut kaikkein vähiten. Osasyy tähän on, ettei mitään merkittävää ole tapahtunut. Liikun edelleen paljon. En ole tylsistynyt, mutta mitään uutta tai ihmeellistä ei ole tapahtunut. En ole innostunut mistään uudesta, mutta toisaalta nykyinen meno ei myöskään kyllästytä. Liikkuminen painottuu edelleen paljolti lenkkeilyyn, mistä osa menee Junioria kävelyttäessä. Periaatteessa Juniori osaa kävellä varsin reippaastikin, mutta ei vielä uskalla päästää tuesta (kädestä) irti. Mutta kaikki aikanaan. Entä äidin liikkumiset?

Jäällä vaihtelevaa

Hyvän alun jälkeen tapahtui jonkinlainen lässähtäminen mille en keksinyt syytä. Toisaalta sitähän tuo laji on: hyvien ja huonojen kausien vaihtelua ilman, että selkeää syytä löytyisi. Edellisen, ainakin hyppyjen osalta täysin pieleen menneen harjoituskerran jälkeen pidin pientä taukoa, mutta taas oli aika yrittää uudelleen. Oli äärimmäisen turhauttavaa kun perustekniikka tökki ja pahasti. Seurauksena yksikään hyppy ei onnistunut edes vähän sinnepäin. Vastoin totuttua käytösmallia onnistuin antamaan asian olla. Jostain syystä oli huono päivä, ehkä ensi kerralla olisi taas parempi.

Mutta sitten tilanne muuttui täysin. Tänään kävin jäällä uudelleen. Tällä kertaa harjoittelu oli omatoimista ja väkeä vähemmän. Nyt moni asia puolestaan sujui. En tiedä mikä sujuvuuteen vaikuttaa. Onko se sitten kellonaika, väen määrä vai peräti tähtien asento. Olisipa käytössä almanakka jostai voisi tarkistaa suotuisat päivät treenata. Tai suotuisat päivät perusluistelulle, hypyille, pirueteille tai vaikkapa kisaohjelman harjoitteluun.

Oheisharjoittelussa huomio kehonhallintaan

Oheisharjoittelussa on jääharjoittelun tapan myös erilaisia vaiheita. Joskus menee paremmin, joskus huonommin. Aina syytä ei vain löydy, mutta väsymys on yksi merkittävä tekijä etenkin silloin, jos se vaikuttaa keskittymiskykyyn. Lisäksi kyky pyyhkiä epäonnistunut yritys vaikuttaa niin jäällä kuin maalla. Jos esimerkiksi rotaatio hyppy menee kaksi kertaa peräkkäin pieleen, kolmanteen yritykseen alkaa latautua odotuksia. Tämä taas lisää mahdollisuutta mokata jälleen. Eli negatiivinen kierre. Harjoittelun alkuvuosina meni ikuisuus ennen kuin ymmärsin että joskus vain kannattaa jättää harjoittelu sikseen ja yrittää seuraavalla kerralla uudelleen.

Rotaatiohypyissä on tullut pientä taipumusta hutilointiin ja hypyn hajoamiseen eli nk. ilmapalloon. Tätä on itse asiassa myös jäällä varsin usein. Nyt olen keskittynyt lähinnä ns. suljetun asennon onnistumiseen miettimättä kierrosmäärää. Ylipäänsä tiedän kokemuksesta, että riittävän monen pieleen menneen yrityksen jälkeen vaikeustasoa kannattaa pudottaa ja keskittyä vain pariin asiaan. Nyt siis näin. Vaikeustason pudottamisessa on sekin hyvä puoli, että perusasiat saavat vahvistusta, mikä taas aikanaan lisää rohkeutta ja varmuutta yrittää vaikeampia liikkeitä.

Kehonhallintaan käytännössä liittyy rotaatiohyppyjen lisäksi mm. core -harjoittelua sekä ärsyttäviä tasapainoharjoituksia ja käsilläseisontaa (seinää vasten) säännöllisesti. Mitään näistä en tee pitkiä aikoja paristakin syystä: aikaa treenaamiseen on rajatusti ja olen priorisoinut lapseni ohessa opiskelun. Kun lapsi nukkuu, yritän keskittyä kurssimateriaaliin. Toisena on paineiden ja pakon välttäminen. Haluan edelleen että liikunta on hauskaa. Toki lihaskunnon ylläpitäminen vaatii ajoittain pakollisiakin harjoituksia, mutta en halua esimerkiksi tuntea huonoa omaatuntoa jos jotain jää tekemättä.

Addiktio ulkoiluun

Periaatteessa Juniorin nukkuessa voisin tehdä laaja-alaisemman ja pitkäkestoisemman kotijumpan, tanssituokion tms., mutta kyseinen aika on varattu työskentelyyn. Siksi kotijumppana toimii joogahetki johon Juniorikin mielellään osallistuu käyttämällä äitiä esimerkiksi tunnellina minkä ali on hauska mennä. Minua tämä ei lainkaan häiritse. Itse asiassa joogaliikesarjojen tekeminen on hauskempaa kuin koskaan. Toki sellainen täydellinen keskittymisen rauhan tila jää ehkä saavuttamatta, mutta liikunnan ja yhteisen (hauskan) leikin yhdistäminen voittaa zen -tilojen autuuden.

Mutta koska liikkuminen kotona on vähäisempää ja ajoitus haasteellinen, oikeastaan jo Juniorin syntymästä lähtien addiktoiduin ulkoiluun. Aluksi se oli tärkeää Juniorin päiväunihetken vuoksi. Nykyään ulkoiluun liittyy sään salliessa treenihetki minkä sisältö vaihtelee mahdollisuuksien mukaan. Päivän ulkoiluhetki on edelleen tärkeä osa päivää myös henkisesti. Se on hetki kun ajatukset saavat tuulettua. Toisaalta se on tärkeä osa päivää myös Juniorille. Osan matkasta hän katselee ”nähtävyyksiä” ja osan taas kävelee pitäen kädestäni kiinni. On ollut hauska seurata miten Juniori selkeästi tykkää kävellä! Tosin tähänkin voi tulla muutoksia, mutta siksi juuri kannataa nauttia tästä vaiheesta kun se vielä jatkuu.

Sadepäivät ovat sen sijaan turhauttavia. Nyt en tarkoitaan mitään tihkusadetta tai pientä ripeksintää. Viime päivinä on  satanut kaatamalla siihen malliin, ettei ulkoilu enää ole pelkkä varustekysymys. Voi toki olla että olen vain liian mukavuudenhaluinen, mutta omalla kohdallani raja alkaa piirtyä siihen kun sataa kaatamalla ja tuulee puuskittain. Tällaisinä päivinä ulkoilu on vähäistä, ja Juniorin kävelytreeni siirtyy sisätiloihin. Ja kun tällaisia päiviä alkaa olla turhan paljon etenkin peräkkäin, alkaa pieni turhautuminen hiipiä esiin. -Ja säälle kun ei voi mitään.

Väsymys kiusaa

Tämä on ollut pidemmän aikaa riesana. Olen yrittänyt panostaa myös palautumiseen, mutta välillä tuntuu kuin joku kääntäisi kehosta ja mielestä virran puolta pienemmälle teholle. Kunhan tilaisuus tulee, yritän päästä mittauttamaan hemoglobiinin. Ruokaa olen mättänyt tavalliseen tahtiin eli paljon, ja itse asiassa jopa lisännyt energiamäärää. Toki yksi mahdollisuus on myös erittäin pitkällä aikavälillä tuloaan tekevä flunssa. Kaikki on siis mahdollista. Tilanne on siinä mielessä turhauttava, kun tuntuu ettei mikään auta. Tiedä häntä onko väsymys sitten psyykkistä. Ota näistäkin selvää..

Onhan tässä ollut yhtä sun toista kuormittavaa ja joskus univaikeudetkin kiusaavat. Tosin nukkumisessakin vaihtelua. Joskus nukun paremmin ja joskus huonommin. Tosin sen olen huomannut, että säännöllisemmin toteutunut sosiaalinen elämä on hieman piristänyt. Eli tästä kiitos jälleen ruutuajan vähentämiseksi tarkoitetulla ”toimenpiteelle”. Mutta yritän vielä lisätä palautumishetkiä ja keksiä keinoja yöunien paranmiseen. Eiköhän tämä tästä. Positiivista kuitenkin on, että liikkuminen on edelleen mukavaa ja mieluisaa aktiviteettia.

En tiedä kumpi diagnoosi on tänä päivänä suositumpi: ADHD vai narsismi? Erona näissä on konteksti ja diagnosoija. ADHD -diagnoosi annetaan yleensä itselleen. Tällä en kiellä lääkärin vahvistamia diagnooseja. Mutta ehken ole ainoa joka on kuullut näistä itse tehdyistä diagnooseista. Narsismi puolestaan diagnosoisaan toiselle ihmiselle, tavallisesti exälle välittömästi eron jälkeen. En voi sanoa että oma käytökseni ja toimintani olisi parisuhteissa ollut täydellisen moitteetonta. En siis voi sanoa aina olleeni ainoastaan uhri. Toki eron alkuvaiheessa pienoiseen uhriutumiseenkin olen kenties sortunut.

Mihin itse taas en edes v-käyrän ollessa hälyttävällä tasolla ole halunnut sortua, on narsisti -sanan käyttäminen haukkumismielessä. Tästä syytän osittain koulutustani ja ehkä työkokemustani. Narsismi on vakava persoonallisuushäiriö, mikä aiheuttaa harmia niin henkilölle itselleen kuin tämän läheisille. Narsismi ei ole esimerkiksi sama asia kuin k**ipäisyys, vaikka erityisesti erosta toipuvat ihmiset pitävät näitä käsitteitä toistensa synonyymeina.

Aito narsisti

Nyt siteeraan hieman netistä löytynyttä informaatiota. Narsistiset piirteet eivät välttämättä ilmene heti. Narsismi.fi:n tarjoama informaatio jakaa narsistit kolmeen eri leiriin: piittaamaton, haavoittuva ja huomionhakuinen. Ensin mainittu osaa olla hurmaava ja valloittava, mutta samalla nokkelasti sivuuttaa muiden tarpeet ja toiveet. Toisten ajatukset ja tunteet voivat olla peräti uhka, ja empatian sekä kyky asettua toisen ihmisen asemaan ovat tällaiselle ihmistyypille mahdottomuus. Piittaamaton narsisti saattaa myös pyrkiä manipuloimaan, ja hänellä on taipumus patologiseen valehteluun. Haavoittuva narsisti ei kestä häneen kohdistuvaa arvostelua tai kritiikkiä. Omanarvontunne perustuu vertailuun.

Huomionhakuinen narsisti on määritelty itsenäiseksi, mahtailevaksi, provokatiiviseksi ja kilpailuhenkiseksi. Lisäksi hän käyttää menestymiseensä narsistisia piirteitä. Äkkiseltään tällainen henkilö vaikuttaa rohkealta ja päämäärätietoiselta. Narsisti ylipäänsä onnistuu antamaan niin hyvän ensivaikutelman, että hän on käytännössä katsoen liian hyvää ollakseen totta. Vähitellen narsisti pyrkii kontrolloimaan ja alistamaan. Hän osaa myös manipuloida ja saada toisen osapuolen itse uskomaan olevansa väärässä. Käytös voi olla epävakaata ja impulsiivista. Toisaalta narsistin käytös on usein myös laskelmoivaa.

Kokemukseni narsisteista

Henkilö jonka kanssa menee sukset ristiin ja narsisti ovat miltei eri planeetoilta. Mieshistoriani ei ole lukumäärällisesti tasoa ”extreme”, mutta sen verran voin myöntää että tähän ikään mennessä olen tapaillut enemmän kuin kolmea ihmistä. -Siis tilassa jota on kutsuttu parisuhteeksi. Sellaisia joissa olen oikeasti havainnut narsistisia piirteitä on kaksi, ehkä kolme. Mainittakoon että jäljelle jää ihan ”terveitä” tyyppejä, joiden kanssa ei vain synkannut. ”Ehkä kolme” johtuu siitä, että kolmas ei ihan mennyt narsisti -kategoriaan. Kyse oli enemmänkin henkilöstä joka ei vain ollut tottunut ottamaan toisia ihmisiä huomioon, eikä oikeastaan ollutkaan vakavissa parisuhteissa. Ehkä poistan hänet tältä listalta.

Olen ihmistyyppiä, joka on ns. oikealle narsistille paras kohde: epävarma, sopivasti pelokas, ajoittain heikko itsetunto ja myönnän kaipaavani kainaloa mihin käpertyä. Myös fyysiset ominaisuudet menevät yksiin tiettyjen fantasioiden kanssa. Molemmat tapaukset onnistuivat nimenomaan hurmaamaan. Löytyi juuri ne oikeat, ja hyvällä tavalla arkaan paikkaan osuvat sanat. Vähitellen ne toiset piirteet alkoivat tulla esille: omistavuus, sairaalloinen mustasukkaisuus, kontrolloiminen, stalkkaaminen somessa, vähättely ja ajoittain tarve saada ihailua ja kunnioitusta. Molemmissa korostui myös vahva egosentrisyys. Keskusteluissa he halusivat puhua lähinnä itsestään. Esimerkiksi pohtiessani joidenkin ihmisryhmien heikkoa asemaa vastaus oli tyly: Ei kiinnosta minua, ei koske minua.

Viimeisimmän kohdalla tajusin astua takavasemmalle ennen kuin mitään ehti tapahtua. Henkilö yritti vielä keksiä syitä miksi MINÄ tarvitsen häntä. Itse asiassa taisin vielä kuulla toteamuksen etten tajua omaa parastani jos lopetan suhteen. Lopetin, eikä henkilöstä kuulunut oikeastaan mitään muutaman pienen yrityksen jälkeen. Näin jälkeen miettiessäni molempia henkilöitä (en siis rivon fantasian muodossa), molemmat pitivät minua jonkinlaisena välineenä jolla nostaa itsetuntoa. Tai tältä minusta tuntui. Ensimmäinen tapaus jatkui pidempään, ja ehdin kokea alistamista ja henkistä hyväksikäyttöä.

Miksi sitten menin lankaan? Noloa myöntää, mutta olihan sellainen omistushaluisuus aluksi imartelevaa. Mikä sen parempi lohtu itsetunnon ollessa pohjalukemissa kuin että joku haluaa omakseen? Minua tähän haksahtaminen hävettää, mutta toiselle samaa kokeneelle kertoisin suoraan syy-seuraus -suhteen  loogisuudesta. Tässä vain oltiin väärässä paikassa väärään aikaan, vaikka ajoitusta ja paikkaa luultiin niin harvinaisen oikeaksi, ettei sellaista voi tapahtua. Niinhän se on: liian hyvää ollakseen totta.

Oikeasti vakava asia

Mielestäni narsismin käyttämnen haukkumasananan on äärimmäisen huono tapa, sillä oikea narsisti saa aikaan läheisissään pahaa jälkeä.  Voi toki olla ns. harmittomia narsisteja jotka porskuttavat esimerkiksi uraputkessa huipulle ilman muiden ihmisen orjuuttamista. Toki eri asia on, tapahtuuko nouseminen millaisin keinoin. Toisaalta uskon, että jokaisessa meissä on ripaus narsistisia piirteitä, mutta ns. normaalissa ihmisessä on ”jarru”, mikä isketään päälle kun tietty raja tulee vastaan. Kyllä, on hetkiä joina minäkin olen mielelläni keskipisteenä, mutta lähinnä esimerkiksi silloin kun minulla on mielipide yleiseen keskusteluun. Toisaalta sehän dialogin yksi idea on: joka saa puheenvuoron, on keskipisteenä. Ja sitten vuoro siirtyy toisella. Vastavuoroisesti on myös kuunneltava toista tai toisia osapuolia.

Narsistin käytös vastaa ääripäätä. Jos minun pitäisi luonnehtia tällaista persoonaa, häneen ei saa kontaktia muulloin kuin asioissa jotka koskevat häntä ja nostavat hänet jalustalle. Mielestäni ei ole narsistista esimerkiksi julkaista itsestään edustaviksi tarkoitettuja kuvia someen. Narsistista on, jos julkaisija on riippuvainen tykkäyksistä, kehuista ja ennen kaikkea ihjailijajoukosta. Narsistista on myös se, että muut kehuja saavat ovat kilpailijoita, ja siksi uhka. Eri asia on tuntea pieni kateuden pisto toista ihmistä kohtaan ja jättää asia sikseen. Se on ihmisyyttä.

Jokainen meistä voi olla joskus k**ipää, tai vähintäänkin käyttäytyä sillä tavalla. Narsismi ylittää lukuisia rajoja. K**ipää kykenee ns. katsomaan peiliin ja ottamaan opikseen, ja näin parantamaan käytöstään. Se on titteli, minkä esimerkiksi kiukunpuuska tai muu konflikti saa aikaan. Tosin yleensä se annetaan toiselle ihmiselle, mutta normaali ihminen voi katuvaisena todeta itsensä sellaiseksi. Asiaa voi ajatella näinkin: ”Anteeksi että käyttäydyin niin ja sanoin sinulle ikävästi. Olin täysi narsisti”. Itse asiassa aidon narsistin suusta ei tällaista kuulisi, saati sitten edes anteeksipyyntöä.

Kyllä, joskus sukset menee ristiin eikä toisen ihmisen käytös miellytä. Voi myös käydä niin, että tunne on molemminpuoleinen. Silti kannattaisin narsismin diagnoimisen hölläämistä. -Ainakin silloin, jos diagnosoija ei ole tietoinen mistä todella on kysymys. Tämä ei ole puolustuspuhe narsisteille, vaan heidän uhreilleen. Luulen että heillä voisi olla hyvinkin painava mielipide asiasta. Erityisesti eron jälkeinen katkeruus vain tahtoo laajentaa sanavarostoa käsitteisiin, jotka eivät kontekstiin sovi. Olkaamme siis ensisijaisesti k**ipäitä, sillä diagnoosina siinä on vielä toivoa. Se tarkoittaa, että meillä on mahdollisuus oppia virheistämme.