Miksi töihin ei vain ”mennä”? -Sinne päästään

Moni tukien varassa elävät tai pienituloinen työntekijä taitaa elää mielenkiintoisia aikoja. Yksi jos toinen on kenties joutunut investoimaan hieman tehokkaampaan deodoranttiin kun hikeä pukkaa hallituksen leikkauspäätöksiä odotellessa. Meitä on monenlaisia: kotona viihtyviä, ideologisesti työttömiä, osa-aikatyössä kävijöitä, heikolla työkyvyllä varustettuja, heitä joilla ei ole minkäänlaista koulutusta ja sitten heitä joilta sitä löytyy, mutta vääränlaista. Itse edustan viimeistä kategoriaa lisäyksellä ”haluaa mennä töihin”. Tällä kertaa kirjoitan hieman edustamani joukon pespektiivistä.

”Ota sitä työtä mitä saat”

Olisikin näin yksinkertaista. Kyllä pakon edestä voisin hyvin ainakin väliaikaisesti työskennellä kaupan kassalla tai siivoojana. Itselleni nämä eivät ole mikään ongelma. Toki kroppa ja käsien, valmiiksi atooppinen iho voisivat protestoida, mutta tila olisi vain väliaikainen. Pääasia on, että pystyn tekemään jotain mistä maksetaan palkaa. Kyseessä ei kuitenkaan ole työ, mitä kuka tahansa voi tehdä. Jos tilanne vaatii sitä, että myös nämä työt on otettava vaihtoehdoiksi, minun olisi valehdeltava räikeästi työhakemuksessa.

Ennen kuin kriteerit tiukkenivat, pystyin työskentelemään mm. hoiva-alalla avustajan tehtävissä. Olin siis käsiparina. Työ oli palkitsevaa ja opetti käytännön osaamista mikä todellakin on heikkouteni. Kun amk-tutkinnon kaveriksi tuli sana ”kandidaatti”, ei käynytkään kuten odotin. Oletin naiivisti todistusten näyttävän CV:ssä hyvältä. Oman alani töihin erityisesti kesäisin ovet aukenivat, mutta niistäkin sai taistella. Sen sijaan juuri siistijän ja kassatyöntekijöiden rekrytoinnissa tuli syvä hiljaisuus. Kun kandidaatti sai kaverikseen sanan ”maisteri”, hiljaisuus ei ainakaan loppunut.

Tietenkin otan työn minkä saan, mutta eri asia mitä työnantaja haluaa. Toisaalta ymmärrän rekrytoijia. Mksi he palkkaisivat työhön ylikoulutetun ihmisen jonka pysyvyys paikassa juuri koulutuksen vuoksi on epävarmaa? Jos siivoustyöhön hakee selkeästi korkeasti koulutettu henkilö, on aika selkeää että kyseessä on vain väliaikaista työtä etsivät henkilö. On siis täysin loogista, että paikat annetaan mieluummin ihmisille joiden pysyvyyteen työpaikassa voi luottaa.

”Hanki koulutus kunnon töihin”

Niinpä tietysti. Olen puuduttanut ahteriani opiskelun parissa kahden korkeakoulututkinnon verran ja nyt vielä lisäkoulutuksen parissa jolla täydennän osaamista ammatillisen pätevyyden toivossa. Kyseessä on vaihtoehto, joka mahdollistaa edes keikkatyön tekemisen opiskelun ohessa, ja toisaalta niin lyhyen opiskeluajan kuin mahdollista. Jos lähtisin esimerkiksi terveydenhuoltoalalle hankkimaan itselleni koulutuksen ”varmoihin” työpaikkoihin, aikaa menisi 2-4 vuotta koulutuksesta riippuen. Opiskelu olisi suurimmaksi osaksi täysipäiväistä.

Terveydenhuoltoala ja esimerkiksi autoala (käsittääkseni?) ovat alueita, joissa töiden saaminen lienee helpoimmasta päästä. -Siis jos on valmis ottamaan minkä työn tahansa. Ajat kuitenkin muuttuvat. Aina ei voi ennustaa, mikä koulutus takaa varman työpaikan, sillä eri aloilla työtilanne muuttuu. Esimerkiksi tuo surullisen kuuluisa korona vaikutti moneen sellaiseen työpaikkaan, joiden piti olla ”turvattuja”. Mielestäni on kohtuutonta rangaista ihmisiä ”väärästä” koulutuksesta siksi, ettei heillä ole ollut kykyä ennustaa työtilannetta vaikkapa 15 vuoden kuluttua.

”Muuta sinne mistö töitä saa”

Loistava idea! Ja kyllä, voin muuttaakin. Mutta rajansa silläkin. Jos olisin esimerkiksi alle kolmekymppinen enkä äiti, paikkakunnan tai vaikka maan vaihtaminen ei olisi ongelma. Eikä asuinpaikan vaihtaminen tietyissä rajoissa nytkään ole ongelma. He jotka tällaisen vaatimuksen heittävät, eivät ehkä ymmärrä että osalla ihmisistä voi olla senhetkisellä asuinpaikallaan koko elämä. Kyse ei ole jokaisen kohdalla ole esimerkiksi pelkästä mukavuudesta, vaan muidenkin ihmisten elämästä. Tähän ikään mennessä kun monella tahtoo elämässään olla muutakin kuin oma napa.

Itse olen katsonut ja hakenut aktiivisesti työpaikkoja toiselta paikkakunnalta, siis melko laajalta alueelta. Rajani minullakin. En todellakaan ole valmis muuttamaan satojen kilometrien päähän ja laittamaan elämääni uusiksi. -Ellei maailma uhkaa kaatua. Tosin itse olen helpommassa tilanteessa kuin esimerkiksi he, joilla puolisolla on työpaikka omalla asuinalueella. Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että ihmiset joutuivat eroamaan työtilanteen vuoksi.

Pohdintaa

Menen mielelläni töihin, ja olen valmis vaihtamaan asuinpaikkaan. Mutta karu totuus on sekin, ettei töihin vain mennä. Työpaikka on saatava, ja todennäköisesti siitä joutuu myös kilpailemaan monen hakijan kanssa. Tämä ”suomalaiset töihin” -keskustelu on tässä mielessä ollut hivenen yksipuolista, sillä pahemmin ei ole puhuttu työpaikkojen lisäämisestä vaan siitä, kuinka saada ihmiset töihin. Osapuolena eivät ole vain työnhakijat, vaan myös työnantajat. Heillä on oltava resursseja palkata lisää työntekijöitä.

Mitä itse en täysin ymmärrä, on osa-aikatyön demonisoiminen. Ajatellaanpa asiaa tältä kannalta: Jos osa-aikatyö on paras vaihtoehto elämäntilanteen tai vaikkapa terveydentilan vuoksi, eikö osa-aikatyö olisi myös valtion budjetille edullisempi ratkaisu kuin 100%:sesti tukien varassa eläminen? Lisäksi osa-aikatyö voi antaa tärkeää työkokemusta ja mahdollisuuden luoda kontakteja työelämässä. Mutta ei väkisin. Itse olisin voinut jo viime keväänä työskennellä osa-aikaisesti, jos sellaiseen vain olisi ollut mahdollisuus.

En todellakaan ole luovuttamassa. Minähän pääsen töihin vielä, siitä pidän huolen. Onneksi aivan hengenhätää ajallisesti ei ole, mutta en halua viivytelläkään. Toivon vain, ettei minua ja kaltaisiani, samassa tilanteessa olevia diagnosoitaisi ensisijaiseksi laiskoiksi tai nirsoiksi työtarjonnan suhteen. Lisäksi on monia aloja, joihin koulutukseni periaatteessa sopisi, mutta yleiset säädökset vaativat vain jotain yhtä tiettyä täsmäkoulutusta. Ei väliä vaikka koulutuksen sisältö mahdollistaisi saman osaamisen.

Ja tähän loppuun: Voimia teille jotka käytte samaa taistelua! Älkää luovuttako, kyllä joku vielä ymmärtää teidän osaamisenne!