Kevään kilpailut lähestyvät ja ohjelmakin olisi valmiina. Harjoittelu on kuitenkin ollut sen verran satunnaista, että kilpaileminen näyttää jäävän väliin tänäkin vuonna. Kieltämättä hieman harmittaa, mutta ensi vuonna uusi yritys ja uusi ikäsarja. Periaatteessa voisin mennä pykälää helpompaan sarjaan kilpailemaan, mutta ohjelman sisällön ja pituuden kriteerit ovat erilaiset. Tämä ei kuitenkaan estä paneutusta ohjelman harjoitteluun.

Olen jäävuoroilla päässyt harjoittelemaan ohjelmaa ja listannut ylös merkittävimmät parantamisen kohteet. Kevätkauden aikana perehdyn niihin sen mukaan miten on mahdollista vauva-arjen ja opiskelun ohessa. Kaksi edellistä, erityisesti osio ”vauva” ovat edelleen priorisoitu. Yh-arjen ainoa haaste on vuorokauden rajallisuus. Päivästä tahtovat loppua minuutit kesken. Esimerkiksi tämä uutinen oli mielestäni täyttä valetta.

Mutta itse projektiin. Miten yritän päästä tavoitteeseen luistella edes kilpailusarjan kannalta uskottavan ohjelman?

Peruskunto ja tekniikka

Ohjelmani kesto on määritelty tarkoin: 2 minuuttia, 50 sekuntia. Yksittäinen sekunti puolelle tai toisella ei välttämättä haittaa, mutta suuremmista heitoista vähenetään pisteitä. Vajaa kolme minuuttia voi kuulostaa lyhyeltä ajalta, mutta sen aikana syke nousee korkealle, ja lisäksi on kyettävä keskittymään mahdollisimman puhtaaseen suoritukseen. Ensimmäinen haaste: kunnon kohottaminen. Vaikka periaatteessa olen melko hyvässä fyysisessä kunnossa, kisaohjelman luisteleminen vaatii mm. kestävyyttä, hapenottokykyä ja lihaskestävyyttä. Päälle ponnistusvoima ja staattinen pito esim. pirueteissa.

Toinen haaste on tekniikka. Kiitos todella taitavan valmentajan, kehitystä ehti tapahtua syksyn aikana. Mutta matkaa ”kisakuntoon” on paljon. Perusluistelu ja askeltekniikka kaipaavat hiomista. Ohjelmaan kuuluisi mm. yksöishypyistä vaikein eli axel sekä helpoimpia kaksoishyppyjä. Yksikään ei onnistu puhtaasti. ”Melkein” -tapauksia on ärsyttävän paljon. Piruetit pyörivät melko hyvin, mutta asennot vaativat hiomista. Tässä pienenä esimerkkinä yhdistelmäpiruetti, jossa asenne on luokkaa ”kunhan teen”. Jalkojen suoristaminen ym. unohtui täysin. Pirueteissa pitäisi jokaisessa asennossa pyöriä neljä kierrosta, mikä ei myöskään toteutunut.

Peruskunnon kehittäminen ”kisakuntoon”

Kuten arvata saattaa, en voi käyttää 1-2 tuntia päivästä muuten kuin vaunulenkin muodossa olevaan treeniin. Siksi joudun pilkkomaan harjoittelun pieniin osiin siihen asti, kunnes tuo ihana, olen tästä tyytäväinen -kunnon talvi suostuu väistymään. Käytännössä tämä tarkoittaa ”kotijumppaan” siirtymistä. Tämä ei kuitenkaan ole ongelma, päinvastoin.

Lihaskuntoa kehitän ns. kehonpainoharjoitteilla: kyykyt, kyykkyhypyt, pistoolikyykky, askelkyykystä hyppääminen jne. Koska jäällä tarvitaan hyvää kehonhallintaa, myös keskivartalon lihasten on oltava vahvat. Tässä auttavat vatsa-ja selkätreeni, jooga, tasapainoharjoitteet sekä käsilläseisonta -yritykset. Lisäksi harjoittelen päivittäin muutaman minuutin piruettilusikalla. Väline on kuin tasapainolauta yhdelle jalalle. Kupera pohja mahdollistaa tasapainoharjoittelun sekä pyörimisen.

Kestävyyttä olen harjoitellut vaunulenkeillä, mutta hapenottokyky vaatii kehittyäkseen vähän muutakin. Lumettomaan aikaan/ vähemmän liukkailla keleillä vaunulenkillä voi tehdä spurtteja, mutta nyt huonon kelin aikaan olen ottanut käyttöön pahimman viholliseni hyppynarun. Suosittelen lämpimästi tuon rakkineen käyttöä, kovin pitkään ei tarvitse hyppiä että tuntuu!

Tekniikan harjoittelu jäällä

Koska jäälle pääseminen on epäsäännöllistä, on jokaisella kerralla yritettävä keskittyä jokaiseen harjoitteeseen. Itsenäisesti harjoitellessa tämä on heikoin puoleni. Varaan yhteen jäävuoroon liikaa kaikkea. Jos haluan oikeasti kehittyä, on alettava kirjoittamaan ylös ne asiat joita milläkin kerralla harjoittelen ja huolellisesti. Tällä hetkellä voisin luonnehtia itsenäistä harjoitteluani yksijakoiseksi jääharjoitteluksi: nopeasti kaikki mahdollinen mitä suinkin ehtii tehdä. Jos jääaikaa olisi 2-3 tuntia, hommassa olisi ehkä järkeä. 50 minuutin vuorolla tuollainen tyyli lähinnä pilaa edes vähänkin hyvän tekniikan.

Eli mieluummin rajattu määrä sisältöä, mutta laatuun panostaen. Koen tämän oikeasti todella vaikeaksi. Turhan usein eksyn vanhaan, joskus hyvänä pitämään ajatukseen enemmän on enemmän. Ainakin laadun asettaminen määrän edelle antaa ikuisuusprojektin. Eli en voi väittää etteikö olisi tekemistä. Tästä syystä mietin usein että esimerkiksi baletti erittäin alkeis-alkeis-alkeistasolla voisi olla hyvä. Tai sitten paluu soittotunneille opettelemaan hienosäätöä.

Jään ulkopuolisen harjoittelun jaksottaminen

Tämä voi kuulostaa kunnianhimoisemmalta suhteessa todellisuuteen. Lähtökohtaisesti asetan harjoittelun minimiodotukseksi itse tekemisen, en kestoa tai toistojen määrää. Tavoitteena on enemmänkin mahdaltaa kynnystä harjoittelun monipuolistamisessa. Jos onnistun monipuolistamisessa vaikka sitten tekemällä kolme minuuttia jotain mihin en ole tottunut, olen onnistunut.

Lisäksi jaksottamisen pyrkimyksenä on huomioida palautumiseen annetun ajan riittävyys. Jos jatkuvasti painottaisin esim. lihaskunnon treenaamista, en ehtisi palautua. Tosin käyttämäni aika ja toistojen määrä ovat sitä luokkaa, että palautuminen on aika varmasti turvattua. Mutta parempi pelata varman päälle. Mainittakoon että minulla on hieman muutakin tekemistä arjessani kuin treenaaminen. -Ja ikää..

Jaksottaminen monipuolistaa harjoittelua, mikä taas lisää mielekkyyttä. Vaikka olenkin herkästi paikoilleen jämähtävää tyyppiä, liian yksipuolinen liikkuminen alkaa ennen pitkää muuttua velvollisuudeksi vailla erityistä merkitystä. Aluksi mietin jaksottamista viikoittain. Eli jokaiselle viikolle on oma teemansa: peruskunto, kehonhallinta ja notkeus, lihaskunto jne. Viikko (5-6 päivää koska lepopäivät) voi olla lihaskunnon kehittämiselle pitkä aika. Toisaalta harjoitusajat ja toisojen määrät eivät päätä huimaa. Sattuneesta syystä myös keskeytyksiä tahtoo tulla.

En tiedä viitsinko pitää kirjaa tuloksista, mutta yksi asia kiinnostaa: kuinka vähällä harjoittelulla tuloksia tulee? Minulla on erittäin positiviisia kokemuksia sellaisen harjoittelun tuloksista joissa ei tarvitse rikkoa lihaksia tai tehdä kestävyysharjoituksia siihen asti ettei henki kulje. Sen sijaan pienet päämäärät ovat kehittäneet. Tosin erityisesti osaamista vaativissa liikkeissä (esim. taitoluistelussa hypyt ja piruetit) on ”parasta ennen” aika toistomäärässä. Jos sen ylittää, lopputuloksen laatu menee alaspäin.

Mikäli lukijoita kiinnostaa, voin kertoa ilmeneekö kehitystä pienestä panostuksesta huolimatta. On kuitenkin hyvä muistaa, että tavoitteena ei ole esim. lihaksen kasvattaminen tai ylipäänsä ulkoiseen olemukseen liittyvä tavoite. Kehitys ilmenee peruskunnon ja (toivottavasti) tekniikan kehittymisenä. Ja toivottavasti lopputuloksena on edes kohtuullisen hyvin luisteltu kisaohjelma. -Vaikka sitten vain harjoitusten yhteydessä.

Näillä ajatuksilla toivotan itse kullekin mukavaa päivää!

Päivän saldo: noin tunnin mittainen vaunulenkki, taukojumppaa sekä muutama joogaliikesarja. Hienoa. Tämän päivänä aikana tarkoitus olisi luennon jälkeen tehdä vielä lihastreeni kehonpainolla. Olenkohan hoitanut osuuteni niin, että en aiheuta liikkumattomuudella yhteiskunnalle lisäkuluja? En tosin ole varmistanut 10 000 askeleen saldon täyttymistä, joten ehkä minusta sittenkin tulee jonkinlaista lisähintaa.

Suomalaisten liikkumattomuuden aiheuttamat lisäkustannukset ovat jälleen nousseet esille. Aihe on tärkeä, mutta näkökulma kierouttava. Motiivi liikunnalle on muuttunut syyllistäväksi uudesta näkökulmasta: raha. Tämä on seuraus aiemmasta uhkakuvasta: terveyden heikentyminen. En kiellä kumpaakaan. Liikkumattomuus on terveydelle haitaksi ja aiheuttaa terveydellisiä ongelmia. Terveydelliset ongelmat puolestaan kuormittavat terveydenhuoltoa ja voivat myös esimerkiksi heikentää työkykyä, jolloin valtiolle tulee lisäkuluja jne. Kyllä, tämä ymmärretään. Mutta onko kyseinen uutisointi paras keino saada ihmiset liikkeelle?

Uutisoinnin sävyn efektit

Jokaiseen päivään sisältyy vähintään yksi tai yleensä useampi asia, mistä en pidä. -Tai asia jotka joiden tekeminen on epämukavaa jo siksi, etten tee niitä päivittäin enkä saa niiden tekemisestä erityisemmin iloa hyvästä olosta puhumattakaan. En esimerkiksi pidä imuroimisesta, ja ainoa hyvään oloon viittaava asia on tunne, kun tuo vähintään kahdesti viikossa toistettava projekti on hoidettu.

Toki ymmärrän imuroimisen hyödyt jotka yltävät tietyssä pisteessä myös terveydelliselle tasolle. Siitä huolimatta imuroin vain kun on pakko. Lisäksi imuroiminen on ärsyttävä lisähomma muutenkin täyteen päivään. Jos imuroimisesta uutisoitaisiin syyllistävän sävyyn, alkaisin toden teolla inhota imuroimista, ja todennäköisesti tuo pirullisen kotityön aloittaminen vaikeutuisi entisestään. Jos taas miettisin päiväjärjestyksen, aikataulut ja prioriteetit uusiksi, parissa viikossa imuroimisesta tulisi päivittäinen tapa. -Siis jos sellainen olisi välttämätöntä taoudessa johon ei kuulu esimerkiksi karvaisia kotieläimiä.

Käytin niinkin älytöntä mutta arkista vertauskuvaan kuin imurointi siksi, koska minulle liikunta on päivittäinen tapa ja osa päivän rutiineja. Ihmiselle jolle liikunta päivittäisenä rutiinina tuntuu jo ajatuksena vieraalta ja vaikealta sovittaa jokapäiväiseen elämäänsä viime aikoina tehty uutisointi tuskin helpottaa muutoksen aloittamista. Varmasti jokainen tietää terveydelliset vaikutukset ja nyt taloudellinenkin vaikutus on tehty selväksi. Keino motivoida ei vain välttämättä ole kaikkein toimivin.

Muutoksen olisi yllettävä itsenäiseen toimintaan

Mahdollisuuteen ilmaiseen harrastamiseen erityisesti lasten ja nuorten kohdalla on panostettu taloudellisesti monilla alueilla. Myös aikuisille suunnatun liikunnan kynnystä pyritään madaltamaan mahdollisuuksien ja budjetin mukaan. Jos hieman uskallan kritisoida, ajatus on kaunis mutta tulevat elämäntapamuutoksen tekijät jäävät edelleen tyhjän päälle.

Koska liikunta ei edelleenkään ole jokaiselle päivittäinen tapa, heillä ei ole mitään aavistusta kuinka päivän aikataulut ja sisällön saisi sellaiseksi että se ”vain” 30-60 minuutin liikuntahetki onnistuisi. Jokainen ns. liian vähän liikkuva ei ole toimeton sohvalla makoilija, vaan ihan tavallinen työtä tekevät tai esimerkiksi kokopäiväisesti opiskeleva aikuinen ihminen jolla saattaa olla vieläpä perhettä.

Ehkä yksi jos toinen haluaisikin panostaa liikuntaan, mutta päivän aikataulut ovat täynnä. Ilmaisen harrastuksen sijaan nämä ihmiset tarvitsisivat ulkopuolisen apua arjen uudelleensuunnitteluun ja ehkä myös käsiparin siihen, että liikuntahetkelle olisi aikaa eikä siihen tarvitsisi raahautua viimeisillä voimillaan. Ja niiden mukamas pienten asioiden aloittaminen voi oikeasti olla vaikeaa. Jos viimeiset 10 vuotta on taittanut 1,5 km:n työmatkan autolla, vaihtaminen kävelyyn voi oikeasti vaatia henkistä tukea. Parin viikon sisällä kävely voi tuntua mielekkäämmältä ja ensimmäiset askeleet arkiliikuntaan on otettu. Päivään tuli n. 3 kilometriä kävelyä.

”Menet vain!” ”Sen kun vain aloitat ja teet!” Aikaansaamattomuuden harrastajan näkemys: kunpa vain voisikin mennä ja tehdä jotain mihin ei ole tottunut. Ilmainen harrastus kuulostaa ajatuksena hienolta, mutta liikuntaan tottumattoman voi olla todella vaikea vain mennä ja tehdä, saati sitten tehdä liikunnasta hetkessä elämäntapa. Sama kuin antaisit ajokortillisella mutta ei 20 vuoteen autoa ajaneelle huippuauton ja kehotat ajamaan ensin Helsingin keskustaan ja sieltä Jyväskylään. Harva ihminen onnistuu spontaanisti ”tuosta noin vain” muutoksiin lyömällä ilmaiset välineet käteen. Moni tarvitsee tukea, opastusta ja kannustusta.

Aloittamisen vaikeus, uusi tapa ja oman lajin löytäminen

Korostan jälleen oman liikuntalajin löytämistä. Parempi sana olisi liikuntamuoto. Edelleen ajattelen, että jokaisen ei tarvitse kiinnistua mistään erillisestä liikuntalajista tai edes tarkemmin nimetä omaa liikkumistaan. Kunhan se tuntuu omalta tavalta. Olen itse miltei hävettävän ennakkoluuloinen kaiken uuden aktiviteetin edessä. Jos joku tarjoaa kokeiltavaksi liikuntamuotoa mistä en osaa hahmottaa selkeää kuvaa, en varmaankaan osaisi innostua.

Jos lähtötaso on nolla, kehoa ja mieltä on totutettava liikuntaan. Aloittamisen vaikeus on asia, mistä (mielestäni) olisi tärkeää poistaa negatiivinen leima. -Ottaen huomioon kuinka yleinen ilmiö on. Suurimmaksi osaksi kyseinen ilmiö liitetään laiskuuteen. Nykynuoret ovat tässä mielessä keksineet nokkelan korvaavan diagnoosin: ”Ei oo motii.” Siitäkin todennäköisesti on kyse. Jos joudumme päivittäin tekemään lukuisia asioita joihin sitä ”motia” on vähän, uuden asian lisääminen voi olla hankalaa. Tähän lisäisin: en muuten imuroi tänään!

Juuri se aloittaminen vaatisi tukea, oli kyseessä sitten kaveri, ammatti-ihminen tai vaikkapa koira jota on ulkoilutettava. Edes ilmainen harrastus ja välineet päälle eivät välttämättä auta. Jonkun on näytettävä esimerkkiä ja kannustettava mukaan. Kun liikunta alkaa vähitellen sopia keholle ja mielelle, on aika miettiä mikä olisi juuri se oma tapa liikkua. Ja jottei liian helpoksi menisi, on arki saatava sellaiseen muotoon että säännöllinen liikkuminen olisi ilo, ei riesa.

Valtion budjetti ja valtion talous eivät kuulu osaamisalueisiini. Hallitsen vain henkilökohtaisen talouden, tosin varsin hyvin jos saan kehua. Olen myös hieman pessimisti. En usko, että ilmainen harrastustoiminta yms. lisää liikkumista merkitsevästi. Osalle lapsista ja nuorista tarjonnasta voi löytyä mukava harrastus, mutta Suomessa on myös liian vähän liikkuvia aikuisia. Oleellisempaa olisi selvittää miksi he eivät liiku, ja etsiä keinoja auttaa. Minkä ehdottomasti uskon lähinnä pahentavan asiaa, on heidän muistuttaminen siitä, miten kalliiksi he yhteiskunnalle tulevat.