Peruskoulu: mikä on paremmin kuin ennen?

Ennen kaikki oli paremmin. Vai oliko? Kieltämättä joissain asioissa kyllä, siis omasta mielestäni. Yksi paljon kiistelty aihe on peruskoulu. Ongelmia on paljon ja oppimistulokset ovat laskeneet. Oppilaat voivat henkisesti huonosti, kuormittuvat, vanhemmat kuormittuvat, opettajat kuormittuvat jne. Haluaisin kaikesta tästä huolimatta tuoda esille myös asioita, jotka nykyään ovat paremmin verrattuna omiin vuosiini peruskoulussa. Tiedän toki ettei maailma on enää sama, eikä varmaan lähellekään sitä mitä se oli esimerkiksi syksyllä 1992 kun itse astuin koulutielle, tosin äitini saattamana.

Myös koulu jota kävin, oli melko yksinkertainen. Vika ei ollut koulussa, vaan resursseissa. Asuin taajamassa, jossa alakouluja oli ysi. Lähimmät yläkoulut olivat jo automatkan päässä. Koko koulussa oli minun aikanani oppilaita muistaakseni n. 200. Luokkakoot olivat melko suuria. Vain me ekaluokkalaiset olimme kahdessa eri luokassa, sillä kokonaismäärämme olisi ollut yli 30. Tokalla luokalla luoka sitten yhdistyivätkin, ja meitä oli 31 tai 32. Peruskoulu ei mielstäni ollut erityisen traumatisoivaa aikaa vaikka kiusaaminen tulikin tutuksi. Silti on asioita, joiden muuttumisesta olen iloinen.

Koulunkäyntiavustajat ja tukiopetus

Toisella luokalla kaksi ensimmäistä luokkaa tosiaan yhdistyivät, ja meistä tuli yli 30 pienen koululaisen muodostama ”mölyapinalauma”. -Siis aikuisten luonnehtimana. Kukaan ei tuosta sanasta loukkaantunut eikä traumatisoitunut. Tai sitten moni sai syviä traumoja jotka tavalla tai toisella oirelevat tänäkin päivänä? Todellisuudessa sana ”mölyapinalauma” vain nauratti meitä. Opettajien suhteen meillä oli hieman huono tuuri. Opetajat vaihtuivat lähes joka vuosi. Ei, kaikilla ei (kai?) tullut burnout, vaan kaksi sai perheenlisäystä opetettuaan yhden lukuvuoven. Burnoutkaan ei tosin olisi ollut ihme, sillä koulunkäyntiavustajia ei ollut.

Nostan hattua jokaiselle ala-asteen opettajista, sillä he joutuivat pärjäämään porukkamme kanssa yksin. -Eikä luokkakokomme tuossa koulussa ollut tavanomaisesta poikkeava. Itse olin taipuvainen alisuoriutumiseen. Jos jokin asia tuntui vaikealta, tuntui helpommalta olla passiivinen kuin että oma osaamattomuus paljastuisi tulosta tuottamattomassa harjoittelussa. Tuolla luokkakoolla oli helppoa maastoutua, sillä porukassa oli myös oppilaita jotka veivät opettajan huomion. Jossain vaiheessa ”jäin kiinni”. Tämä tietenkin hävetti ja menin lukkoon. Onneksi meillä oli kaksikin sellaista opettajaa jotka osasivat suhtautua minuun lempeästi. Kun opettaja selitti asian opeteltavan asian rauhallisesti ja lyhyesti eikä sättinyt, asia meni perille hetkessä.

Olen kiitollinen siitä, että nykyään resursseja käytetään koulunkäyntiavustajiin, jolloin aikuisen aikaa varmasti jää helpommin jokaiselle oppilaalle. Itse olisin varmasti tykännyt lapsena jos luokassamme olisi ollut enemmän kuin yksi aikuinen. Tukiopetusta järjestettiin harvoin, mutta osallistuin sihen mielelläni. Pienessä porukassa työskentely oli helpompaa ja ilmapiiri kannustava. Ja aikuisen huomio riitti jokaiselle. Vaikka tänä päivänä tukiopetuksen ja pienryhmien määrä ei ainakaan uutisoinnin perusteella ole riittävä, on helpottavaa kuulla että sellaista ylipäänsä on.

Kaikki saavat leikkia kaikkien kanssa

Tykkäsin leikkiä myös poikien kanssa. Kouluiässä tämä muuttui ”kielletyksi”, sillä yhteisistä leikeistä kiusoiteltiin paljon. Ikävintä oli se, että myös aikuiset osallistuivat kiusoitteluun. Heti oltiin ihastuneita ja menossa ”pussailemaan”. Pakko todeta, että tästä ilmiöstä olen hieman jopa pahoillani. Tällainen toiminta kannusti vahvasti tyttöjen ja poikien jakamiseen eri leireihin. En teidä oliko ilmiö yleinen, mutta omassa koulussani se oli todella räikeää. Tämä vaikeutti myös ryhmätöiden tekemistä etenin silloin, jossa ryhmässä oli sekä tyttöjä että poikia. Lopputuloksena oli aikamoinen rähinä. Loppujen lopuksi ryhmätyöt onnistuivat vain tyttöjen ja poikien ryhmissä. Paritöistä ei kannattanut edes mainita.

Mitä olen saanut seurata eri ”lähteistä”, minusta on upeaa että tällainen jaottelu on poistunut. Toki osalle tulee aika kuin vastakkaisen sukupuolen ”bakteereita” pelätään, mutta se asenne taitaa tulla lapsista itsestään. Aikuiset eivät enää osallistu kiusoitteluun vaan antavat lasten leikkiä keskenään. Jos olen käsittänyt oikein, myös se ”tykkääminen” on sallitumpaa kuin omassa lapsuudessani, ja ennen kaikkea positiivinen asia. -Ei sellainen mille nauretaan ja kiusoitellaan.

Erilaisten oppijoiden ymmärtäminen

Tämä on todella ihana muutos! Vaikka ilmiössä on myös varjopuolensa, pidän siitä ettei oppilaita enää jaotella niihin joilla on tai ei ole esim. lukupäätä, kielipäätä, matikkapäätä yms. Lasten ja nuorten mahdollisuuteen oppia asennoidutaan avoimesti ja paljon kannustavammin kuin omassa lapsuudessani. Omina kouluaikoinani opettaja saattoi ”kuitata” heikommat arvosanat vetoamalla siihen, että kyseessä nyt ei vain ole se vahvin alue. Ratkaiseva tekijä on lapsen oma motivaatio, sekä perheen valmius ja toisaalta myös resurssit tukea.

Myönnän että hieman kritisoin ADHD:n ”ylihuomioimista”, sillä ns. oikeaa ADHD:ta ei todennäköisesti ole aivan niin suurella osalla kuin diagnooseja (tai kotidiagnooseja) annetaan. ADHD:n kaltaisia oireita voi kuka tahansa aiheuttaa itse itselleen oireita provosoivalla toiminnalla. Ns. ihan okeaan ADHD:hen muutokset toiminnassa ei vaikuta. Mutta siitä huolimatta olen iloinen, että nepsy -ihmisten haasteet pyritään huomioimaan, samoin erilaiset oppimisvaikeudet.

Tarkoitukseni ei ole kuulostaa katkeralta, mutta olisinpa itsekin saanut tukea niissä oppiaineissa joissa vaikeuksia ilmeni. Vasta aikuisena yliopisto-opintojen yhteydessä löysin itseleni sopivat luku- ja opiskelutekniikat. Toisaalta en viitsi katkeroitua tästä liikaa, sillä peruskoulussa ja lukiossa usko omaan osaamattomuuteen tietyissä oppiaineissa oli suurempi kuin usko mahdollisuuteen oppia. Jotta edes vähän syyttäisin jotain muuta kuin itseäni, kyseisen ajan kulttuuri oli edelleen oppimisen rajoittuminen henkilöihin, joilla oli se kieli- tai matikkapää tai mitä päätä oppiaine nyt tarvitsikaan. Ainakin sitä toista päätä joka mahdollisti istumisen oppitunnin ajan paikoillaan.

Lopuksi..

Tämän tekstin tavoitteena ei ollut vähätellä ongelmia ja puutteita, joita tämän päivän peruskoulussa ilmenee. En myöskään ole katkera omista kouluajoistani, vaan aidosti iloinen niistä positiivisista muutoksista joita on tapahtunut. Tietenkin olen samalla huolissani lasten ja nuorten hyvinvoinnista, jaksamisesta ja tulevaisuudesta. Olen myös huolissani opettajien jaksamisesta, resurssien riittävyydestä ja ennen kaikkea koulumaailman kyvystä kehittyä sellaiseksi, että se sekä vastaisi muun maailman kehityksen vaatimuksia että kykenisi toimimaan niiden olennaisten henkilöiden kehityksen ja resurssien mukaisesti: eli oppilaiden.

Silti haluan iloita mainitsemistani muutoksista. Minusta on upeaa mahdollisuuksien määrän kasvaminen, mahdollisuus nähdä ja oppia, ymmärryksen lisääntyminen ja ennen kaikkea yleinen asenne, joka kannustaa lähestymään oppilaita yksilöinä. Mielestäni fokus näihin asioihin ei ole sinisilmäisyyttä, vaan olennainen tekijä jo kehittämistyön kannalta: Pysytään siinä mikä on jo hyvin, etenkin jos kestää ajan tuomat muutokset. No, yhden mielipiteen kirjoitan julki. Se on tosin kohdistettu jokaiselle, ei vain koululaisille. Älkää luopuko näistä: kynä, paperi ja oikeat kirjat.